Arvostelukappale

Taina Latvalan (s.1982) esikoisteos Arvostelukappale on novelleista koostuva nuoren naisen kasvukertomus. Tarinan päähenkilö kaipaa kuollutta isäänsä, joka on yhtäältä hänen halunsa kohde, toisaalta eheytymisen este ja syytösten kohde. Useimmissa novelleissa minäkertojana esiintyvä tyttö tai nuori nainen etsii isän korviketta toinen toistaan surkuhupaisimmista miehistä. Latvalan esikoinen herätti minussa monenlaisia, ristiriitaisiakin tunteita ja ajatuksia. Luin sen sujuvasti ja tunnistin tarinan. Paikoitellen se sai minut hymyilemään. Jännällä tavalla teos muistutti psykoanalyyttista tapauskertomusta. Teoksen nimi Arvostelukappale merkitseekin minulle eräänlaista julkiseksi tuotua tapauskertomusta. Teoksen puhujan ajatukset, tunteet, unet ja fantasiat näyttäytyvät arvioitavana kokonaisuutena.

Latvala selvästi tuntee psykoanalyyttista teoriaa ja terapiakäytäntöä. Itse olen psykoanalyyttisesti suuntautunut tutkija, joten näenkin varsin luontevaksi tarkastella Latvalan esikoista kyseisestä näkökulmasta.

Sigmund Freud kirjoitti, että melankolia on reaktio rakastetun kohteen menettämiseen. Melankolikko soimaa itseään ja odottaa hylkäämistä ja rangaistusta. Hän nöyryyttää itseään ja surkuttelee läheisiään, jotka ovat sidoksissa niin arvottomaan olentoon. Melankolikko ei kuitenkaan tunne häpeää toisten edessä, vaan hänessä päinvastoin korostuu tungetteleva avomielisyys, joka saa tyydytystä omista paljastuksistaan.

Näen, että Arvostelukappaleessa puhuu Freudin kuvaama melankolikko. Novellien nuori nainen on menettänyt isänsä. Kertomus kertomukselta paljastuu yhä uusia näkökulmia nuoren naisen maailmaan. Teoksen pohjavire näyttäytyy minulle loppuun saakka surumielisenä, vaikka kerrontaa onkin tasapainotettu huumorilla.

Huumoria ei kuitenkaan ole käytetty etäännyttämään lukijaa nuoren naisen ristiriitaisesta maailmassa olemisen tavasta, vaan huumori on lämminhenkistä ja ymmärtävää. Kertomukset herättävät ruumiissani kahdensuuntaisia tunteita: tunteet materialisoituvat kyynelissä ja hymyissä.

Ristiriitoja ja ruoska

Teoksen nuorella naispäähenkilöllä on ristiriitainen suhde isäänsä, jota hän yhtäältä suunnattomasti ihailee ja toisaalta inhoaa alkoholismin ja vieraissa naisissa käymisen vuoksi. Tytön suhde ruumiiseensa ja seksuaalisuuteensa on niin ikään ristiriitainen. Hän kiemurtelee parisuhteissa, mutta etsii kaiken aikaa miestä, joka muistuttaisi mahdollisimman paljon sitä isää, joka antoi hänelle huomiota, rakkautta ja hellyyttä. Isää, joka kyynelehti tyttären laulaessa hänelle. Isää, jolle tyttö olisi halunnut olla kaikki kaikessa. Tytön on vaikea hyväksyä, ettei isä ollut pelkästään ihanteellinen, että isä on kuollut. Kukaan mieskokelaista ei osoittaudu ihanneisän veroiseksi.

Teoksen puoliväliin sijoittuva ”Ruoska” poikkeaa siinä mielessä teoksen muista tarinoista, että en suoraan tunnista sen hahmoja ympäröivästä kehystarinasta. Tarinan minä on ilmeisesti mies, joka työkseen arvostelee esikoiskirjoja. Tuntematon nainen lähettää hänelle häpykarvoja pillerirasiassa, epämääräisen lihamöhkäleen ja ruoskan. Lopulta nainen itse ilmaantuu miehen asunnolle. Arvostelija oli erehtynyt luonnehtimaan naisen esikoisteoksen loppuratkaisua yllätyksettömäksi. Nainen rankaisee miestä ruoskimalla.

Tarina on toki humoristinen, mutta useinhan huumori kertoo nimenomaan alitajuisista peloistamme ja toiveistamme. ”Ruoska” kuvaa osuvasti kirjailijan pelkoa tulla arvostelluksi ja toisaalta fantasiaa, jossa väärinymmärretty pääsee rankaisemaan sitä, jonka hyväksyntää ei ole ollut mahdollista saada. ”Ruoskan” nuori naiskirjailija kaipaa arvostelijalta huomatuksi tulemista, ymmärrystä ja arvostusta aivan samalla tavalla kuin isänsä menettänyt tyttö kaipaa isänsä hyväksyntää.

Miksi novellirakenne?

Kustantajan esittelyssä kokonaisuutta kuvataan novellikokoelmaksi. Kyse on kuitenkin eheästä tarinamaailmasta, jossa jokainen novelli valaisee kokonaisuutta omasta näkökulmastaan. Lyhyet kirjoitukset toki toimisivat myös erillisinä yksikköinä, mutta kun kaikki 26 novellia tuodaan yhteen, ne muodostavat väistämättä romaanin kaltaisen kokonaisuuden, jossa esiintyvät samat henkilöt, samat tapahtumat ja samat aiheet.

Tarinamaailmaan tempautumistani häiritsi tästä novellirakenteesta johtuva toisto. Esimerkiksi tarpeettoman monta kertaa nousivat esiin päähenkilön isän työmatkat, joka kerta aivan kuin uutena asiana. En voinut estää vaikutelmaa siitä, että vähäisellä työstöllä kirjoituksista olisi aivan hyvin voinut luoda yhtenäisen romaanin. Miksi siis itsepintaisesti on haluttu pitäytyä novellirakenteessa?

Näen Latvalan novellit osasina, joiden moninaisissa näkökulmissa ja toisteisuudessa vähitellen hahmottuu nuoren naisen kasvukertomus. Tulkintani mukaan novellirakenne palveleekin tapauskertomusideaa. Psykoanalyyttisessa terapiassahan asiakas kertoo mahdollisimman pidäkkeettömästi terapeutille mieleensä nousevista ajatuksista, tunteista, unista ja fantasioista. Näistä erillisistä, toisteisista palasista asiakas yhdessä terapeutin kanssa voi löytää yhdistäviä tekijöitä, joiden ymmärtämisen myötä selittämätön ahdistus alkaa helpottaa.

Tunteensiirto

Kokoelman viimeinen novelli ”Transferenssi” kuvaa tytön käyntejä terapeutin luona. Tyttö ostaa itselleen kuuntelijan, joka on kiinnostunut hänen elämästään. ”Ne olivat kysymyksiä, joita kuka tahansa kengänkiillottaja olisi keksinyt kysyä. Mutta hän tienasi niistä keskusteluista 65 euroa tunnissa. Luotin siihen, että hänellä oli jokin missio minun suhteeni. — Tai ehkä hän ei ajatellut minua vapaa-ajallaan. Ehkä hän teki vihannesstroganoffia partnerilleen ja laittoi kylpyveden valumaan. Kuun viimeisenä päivänä hän aina ojensi minulle laskun kuin muistuttaen ystävyytemme keinotekoisuudesta. — Ymmärsikö hän tarinani merkityksen ja erosiko se muiden tarinoista? Oppiko hän noiden surullisten vuosien aikana tajuamaan kuka minä olen? Olinko hänelle vain kiinnostava neuroottinen tapaus, oppikirjamainen esimerkki, isäänsä ainiaasti rakastunut? — Tämä oli todellakin vain hänen ammattinsa, hänen surkuhupaisa ammattinsa, ajattelin.”

Puhuja itse onnistuu terapeutin avulla ymmärtämään tarinansa merkitystä ja tajuamaan jotakin olennaista itsestään. Kuka hän on? Mitä hän tuntee? Mitä haluaa? ”Olin tyttö kautta nainen täynnä positiivista energiaa, minulla oli kaksi rintaa kuten useimmilla muillakin naispuolisilla, tykkäsin tehdä ihmiset onnellisiksi, toisinaan rutistin heitä ja sanoin heille hyvästi ja pahasti, grillasin mielelläni maissia kesäiltoina ja halusin olla paras kirjoittaja ja haastattelija ja ihmisolento, −−−”.

Tarinoiden puhuja on matkalla itseensä. Matka tuntuu tutulta. Ei ihme, koska jokainen ihmisolento joutuu enemmin tai myöhemmin tavalla tai toisella ratkaisemaan samat kysymykset: mitä sukupuoli minulle merkitsee, mitä seksuaalisuus minulle merkitsee, kuka minä olen. Latvalan traagisista ja humoristista sävyistä koostuva kertomus päättyy toiveikkaasti. Puhujassa tapahtuu oppimista, kasvua ja muutosta. Hänelle avautuu valoisampi tulevaisuus.

Lauseet täynnä yllätyksiä

Kuten muistoista, unista ja fantasioista koostuvissa psykoanalyyttisissa tapauskertomuksissa, myös Arvostelukappaleessa päähenkilön elämä ja hänen läheistensä elämät limittyvät toisiinsa eri aikatasoja sekoittaen. Kirjan tapahtumat eivät seuraa toisiaan aikajärjestyksessä vaan noudattavat alitajuntamaista logiikkaa.

Näkökulma on Latvalan ikäisen naisen, mutta kirjoittajalla riittää mielikuvitusta myös muiden näkökulmien vakuuttavaan kuvaamiseen. Latvalan kieli on kekseliästä ja taitavaa. Lauseet ovat yllätyksiä täynnä, mutta jokainen sana vaikuttaa harkitulta. Jään uteliaana odottamaan Latvalan seuraavaa teosta.