Virginian hiukset

Suomalaisen esseelajin nousussa keskeisen aseman saavuttaneen Savukeitaan esseistejä yhdistää paitsi kunnianhimoinen ote esseeseen lajina myös jonkinlainen temaattinen samanmielisyys. Antti Nylénin traditiotietoisen aikalaiskommentaarin ja Ville-Juhani Sutisen spektaakkelianalyysin ohella myös Tero Tähtisen tuotannossa keskeistä on tietynlainen modernin kritiikki.

Toisaalta siinä missä esimerkiksi Nylén on leimallisen kiinni länsimaisessa kirjallisessa ja uskonnollisessa perinteessä ja kaunokirjallisessa virtuositeetissa, Tähtinen lainaa esseelajiin matkakirjallisuudesta ja liikkuukin enimmäkseen kaukomailla ja idän ajatusmaailmassa.

Tähtisen kolmas teos Virginian hiukset ottaa kuitenkin askeleen pois matkakirjallisuuden lajista ja lähestyy lyyrisempää ja kokoelmallisempaa esselehdintää. Pohdiskelevien esseiden rinnalle nousee nyt myös kokeilevampia tekstejä, kuten ekfrasis-katkelmista koostuva ”Valokuvia Berliinistä”.

Essee tutkii itseään

Tähtisen esseiden aiheskaala on laaja mutta pitkälti edellisistä kokoelmista tuttu: puut, mietiskely, kävely, runous, tieteellisen maailmankuvan ideologisuus ja buddhalaisuus. Lisäksi teoksen taustalla ja esseiden lomassa kulkee Virginia Woolfin hahmon ympärille kiertyvä juonne, jossa liikutaan puhuttelusta teosanalyysiin ja fiktiiviseen kuvitteluun.

Kokoelman lyyrisyys ja Virginian hahmo ovat peili, jota vasten teos alati tutkii oman olemassaolonsa tapaa. Ehkä tästä itsereflektiosta johtuu, että kahden edellisen teoksen kärkevyys ja poleemisuus antavat nyt tilaa hiljaisemmalle – joskaan ei vähemmän ryppyotsaiselle tai dramaattiselle – pohdinnalle ja monimuotoisuudelle, vaikka edelleenkään Tähtinen ei muodon puitteissa yllä ajattelunsa tasolle. Ylipäätään Tähtinen oikeastaan vasta nyt ottaa esseen omakseen kaunokirjallisena lajina. Luennoivan saarnamiehen sijaan teksteissä puhuu teräviä yhteyksiä luova herkkä kokija.

Vasta nyt Tähtinen ottaa esseen omakseen kaunokirjallisena lajina.

Tähtinen onkin vahvimmillaan nimenomaan yksityiskohdissa – ohikiitävän hetken kuvauksessa, kirjallisen yhteyden analyysissä, merkityskerrosten osoittamisessa –, ei niinkään kokonaisuuksissa. Tämä koskee ehkä ennen kaikkea aiheiden rajausta; esimerkiksi lyyristä kokemusta käsittelevä essee hirttäytyy aiheensa valtavuuteen, vaikka mikrohavainnot ja argumentaatio ovat timantinkirkkaita.

Kulttuurisia illuusioita ja puiden opetuksia

Kirkkauden ohella esseiden puhuja syleilee mysteeriä eikä kaihda eräänlaista operationaalista naiiviutta tavoitellessaan puhtaan samaistuvaa kokemusta. Niin tieteen ideologisuuden kuin eläinten tietoisuuden aiheiden kautta Tähtinen nimittäin pyrkii purkamaan kulttuurimme rationaalisuudelle antamaa etusijaa. Luonto, buddhalainen meditaatio ja runous edustavat esseissä kukin omanlaistaan tapaa vain olla olemassa tekemättä eroa kokijan ja koetun välillä.

Tähtisen kritiikin kohteena ei siis ole ainoastaan nykymaailman sirpaloituneisuus ja vieraantuneisuus vaan koko länsimaisen kulttuurin syvälle juurtunut subjekti–objekti-ajattelu. Tässä kontekstissa Virginia-hahmo on luonteva ja samanmielinen keskustelukumppani. Oleellista on, että modernistikirjailija on esseiden puhujan kanssa vuorovaikutuksellisessa suhteessa, ei esimerkiksi yksisuuntainen vaikutuksen lähde. ”Virginia, me olemme ajatelleen toisemme loppuun”, puhuja sanoo, ja edelleen: ”Runous, taide ja maailma on aina kaksisuuntainen tapahtuma”.

Kirjailijahahmon kautta Tähtisen esseet esittävät kirjallisuuden jonkinnäköisenä antiegoistisena ja aidon dialogisena mahdollisuutena; runous on ainoastaan omaa olemassaoloansa, ja samoin lyyrisessä kokemuksessa ihminen lakkaa olemasta oma itsensä ja vain on osa kaikkeutta.

Puhuessaan runoudesta esseisti viittaa useimmiten itämaiseen lyriikkaan, kun taas länsimaisen keskeislyriikan hän edellisten kokoelmien tapaan näkee usein egoistisen maailmankuvan ilmentymänä – poikkeuksena esimerkiksi kävelyn meditatiivisuudesta ammentava William Wordsworth ja esseistin suunnattomasti ihailema Gary Snyder, syväekologian ääni ja eräänlainen beat-zen-poeetta.

Kotimaisesta tai ulkomaisesta nykylyriikasta hän ei löydä juurikaan sanottavaa (”Mitä muuta ihminen voi tällaisessa maailmassa tehdä kuin lukea Antti Hyryä tai vaieta?”), ja vaikkapa modernistinen minäkeskeisyys tuntuu edustavan hänelle osoitusta länsimaisen maailmankuvan solipsistisuudesta ja vieraantuneesta luonnon objektivoinnista. Tuskinpa kuitenkaan genren ja maailmankuvan välinen suhde on aivan näin mustavalkoinen, minkä historiallisista linjoista alati ammentavan Tähtisenkin sopisi muistaa.

Mustavalkoisen monet sävyt

Tietynlainen provokatiivinen yleistäminen elää Tähtisen kiistattoman sivistyneisyyden ja ällistyttävän lukeneisuuden rinnalla, kuten esseelajiin toki kuuluu. Suuria väitelauseita ei kaihdeta: ”koko moderni kulttuuri ja koulutus tuntuvat tähtäävän ihmisen totaaliseen vieraannuttamiseen omasta välittömästä ja luonnollisesta elinympäristöstään”.

Tähtinen on älyllinen briljeeraaja ja nenäkäs ärsyyntyjä, toisaalta harras ja empaattinen mietiskelijä.

Onneksi esseisti sentään tulee viimeisessä esseessä ironisoineeksi paikoittaista yksiulotteisuuttaan jakamalla esseiden puhujan persoonan kahteen ja heijastamalla tämän sisäisen ristiriidan terapeutin ja potilaan väliseksi dialogiksi. Terapeutti lukee ”Tero Tähtisen” edellistä teosta, joka on hänen mielestään ”perehtynyt ja melko sujuvasti kirjoitettu, paikoin hyvin oivaltava ja innostavakin kirjoituskokoelma mutta myös täynnä yksisilmäisyyteen taipuvaisen ja vielä keskenkasvuisen nuorukaisen intomielistä patetiaa, tekosyvällisyytä ja yliyrittämistä”.

Kenties tästä versookin Tähtisen esseiden kiehtovuus: hän on älyllinen briljeeraaja ja nenäkäs ärsyyntyjä – ja ärsyttäjä! –, mutta toisaalta harras ja empaattinen mietiskelijä, joka ottaa kaiken sellaisena kuin se on. Tämä ristiriita kantaa, ja kirjallisuuden mysteeri voi tapahtua.