Korento; Mistä valo pääsee sisään; Unohdettujen kirja

Anne-Maija Aallon ajankohtaisista lähtökohdista ponnistava romaanisarja on taideteos, joka ei mahdu populaarin tavanomaisiin muotteihin.

Unohdettujen kirja (2024) on Anne-Maija Aallon nuorille aikuisille suunnatun dystopiatrilogian päätösosa, jossa ihmisyydestä vieraantunut yhteiskunta alkaa vihdoin lopullisesti purkautua. Sarjassa aiemmin ilmestyneet osat Korento (2020) ja Finlandia-palkittu Mistä valo pääsee sisään (2021) ovat kuljettaneet tarinan pisteeseen, jossa Unionin sortovallan alueelta paennut Mai Ito päättää tehdä kaikkensa pelastaakseen rakkaansa Satomi Masakin. Ihmistutkimuslaitoksessa nollattu Satomi on yhä vankina hänelle määrätyssä elämässä, jossa hänellä ei ole oikeutta muistaa olevansa ihminen. 

Siinä missä Korento ammentaa omanlaisestaan ekologisesta viisaudesta niin kielen kuin tematiikankin tasolla ja saa voimansa luonnosta ja sen merkityksistä, Mistä valo pääsee sisään syventyy tutkimaan ihmisyyttä ja epätasa-arvoa tulevaisuuden uhkakuvan tarjoamissa kehyksissä. Unohdettujen kirjassa ihmisyyden horjuminen kytkeytyy vahvasti tyttöjen ja naisten ala-arvoiseen kohteluun sosiaalisesta asemasta riippumatta. Läpi romaanisarjan mukana kulkee ajatus siitä, että kaikista ja kaikesta jää jälki, joka ei unohdu.   

”Tämä maailma on rikki” 

Korennossa kertomus alkaa entisen Japanin alueella internointikylässä 55. Eletään vedennousun jälkeistä aikaa, maailmankartta on sodittu uuteen järjestykseen. Minäkertoja Satomi ja hänen sielunkumppaninsa Mai ovat aikuisuuden kynnyksellä maailmassa, jossa valtaa pitävä Itäisten kauppaliittojen Unioni on luokitellut heidät syntyperänsä perusteella ihmisoikeudettomiksi eläimiksi. Ulkokansalaisilta on riistetty paitsi vapaus sekä puhdas ja riittävä ravinto, myös oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin. Henkensä uhalla kulttuurisilta juuriltaan riuhtaistun Satomin minuus rakentuukin hänelle kodiksi muodostuneen luonnon varaan, ja jo kirjan ensimmäisiltä sivuilta lähtien luontokuvaston rikastama kieli saa näkemään maailman elävästi hänen silmillään.  

Satomin muodonmuutos lapsesta vereväksi kapinalliseksi saa alkusysäyksen, kun Mai viedään kaupunkiin Unionin komentajan nymfiksi, seksiorjaksi. Main kohtalo ei ole ulkokansalaistyttöjen keskuudessa mitenkään tavaton: kymmenvuotiaina raskaat tehdastyöt aloittaneille kyläläisille se näyttäytyy jopa parempana polkuna. Se puskee Satomin reunan yli, ja hän seuraa kapinallisen äitinsä jalanjälkiä.  

Ulkokansalaisten väkivaltainen epäinhimillistäminen ja kärsineen luonnon vääjäämätön läheisyys niin teoksen kielessä kuin tarinan tapahtumissa saavat pohtimaan ihmisen paikkaa maailmassa – erityisesti sitä, miten tuhoisaa on yrittää erottaa ihmisessä asuva luontokappale ja ihmisyyden sosiaalinen kerros toisistaan.  

[…] ajattelen merikäärmeitä. Niitä ohjaavat vietit ja vaistot ja merivirrat. Niitä kuljettavat vuorovedet, kuun vaihtelut, vuodenajat, valo ja pimeä. Me olemme lopulta samanlaiset, me ja käärmeet. Näkymättömät voimat kuljettavat meitäkin ja me seuraamme sokeasti koska emme muutakaan voi. Maailma vaihtuu ja on silti sama, me emme pääse siitä irti. (Korento, s. 121.) 

Tarinan seuraavassa osassa Satomin leimahtanut kapina on sammutettu, ja nyt hän vastaa teoistaan. Mistä valo pääsee sisään vie kertomuksen Uus-Tokion muurien sisäpuolelle: kokokansalainen Aleksei Melnikov saa ensimmäisen harjoitustehtävän isänsä ihmistutkimuslaitoksessa, ja tuo muistimanipulaatioon pakotettu koeyksilö on Satomi. Aleksei ei kuitenkaan tunnu pysyvän roolissaan, vaan on vaarallisen tietoinen eettisistä rikoksista, joita joutuu tekemään. Sekä Aleksei että Koeyksilö ovat tarinan minäkertojia, mikä tuo esille niin heidän keskinäisen suhteensa harmaan sävyt kuin myös sen, miten Koeyksilö muisto kerrallaan lakkaa olemasta Satomi sen jälkeen, kun nollaaminen on aloitettu. 

Teoksen kolmas näkökulmahenkilö ja kertoja on kelluvassa kaupungissa vellovaan vastarintaliikkeeseen kuuluva ulkokansalainen, Marija Petrova. Kun Marijan ja Aleksein tiet risteävät, Aleksei löytää vihdoin keinot ryhtyä korjaamaan rikkinäistä yhteiskuntaa sisältäpäin. Aleksein ja Marijan rajat ylittävä rakkaus ei ehkä ole vapaustaistelun kantavana voimana ratkaisuista omaperäisin, mutta rakentaa juonen jännitettä ja avartaa Aleksein maailmankatsomusta toimivasti. Ihmissuhteiden kuvaamisen osalta Mistä valo pääsee sisään on ansioitunut erityisesti perheenjäsenten välisten monimutkaisten tunteiden sanoittajana. Etenkin Aleksein ja hänen isänsä välinen suhde on kaunis esimerkki siitä, miten ehdotonta vanhemman ja lapsen välinen rakkaus on erilleen kasvamisesta huolimatta: 

Yllättäen hän syleilee minua, ensi kertaa sitten lapsuusvuosien. Haistan hänen partavetensä ja hiusbalsaminsa tuoksun, ne menevät kaikkien muistokerrostumieni lävitse kuin nuoli ja nyt minä olen lapsi isänsä sylissä, olen turvassa, maailma on ulkopuolella eikä mikään voi minua satuttaa. Isä pitelee minua vain lyhyen hetken, mutta ehtii kuitenkin kuiskata korvaani: 

   ”Kymmenen minuutin kuluttua he ymmärtävät, että heillä on vankina väärä mies. Älä pelkää, Aleksei. Kaikki järjestyy vielä. Isäsi on nyt täällä.” 

Hän irrottaa otteensa, pyyhkäisee hellästi märät hiukset otsaltani. Tutkin hänen silmiään, mutta hän on yhtä saavuttamaton kuin aina ennenkin. (Mistä valo pääsee sisään, s. 289–291.)  

Mistä valo pääsee sisään ulottaa ihmisyyden ja sen tulevaisuuden tarkastelun vielä Korentoakin syvemmälle, esimerkiksi silloin, kun pohditaan ikuisen elämän mahdollisuutta pelkkänä tietoisuutena virtuaalitodellisuudessa. Onko ihmisyys kehollisuutta, vai onko keho vain mielen kuori? 

 ”Nox-maailma on aivan samalla tavalla totta kuin tämäkin. Enemmänkin.”  

 ”Et voi uskoa tuohon oikeasti”, sanon. ”Voitko muka Nox-maailmassa mennä ulos ja koskettaa puiden kaarnaa, palella kylmästä, koskettaa toista ihmistä?”  

”Voin, tietysti.”  

”Mutta et oikeasti.”  

”Mitä on oikeasti?” (Mistä valo pääsee sisään, s. 141.) 

Raskaita aiheita käsitellään taiten 

Lopulta levottomuudet yltyvät sodaksi, ja meren taakse virtaa pakolaisia. Unohdettujen kirjassa pakolaiskeskukseen selviytynyt Mai lakkaa odottamasta pulassa olevaa Satomia saapuvaksi ja ryhtyy Aleksein, Marijan ja Valkoisen käytävän avulla uhkarohkeisiin pelastustoimiin. Unohdettujen kirja on selvästi erilainen kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, vaikka kyse onkin samasta kertomuksesta. Mai on kaukana kriisialueen ulkopuolella ja hänellä on äärimmäisen henkilökohtainen tavoite pelastaa Satomi hinnalla millä hyvänsä. Satomin nollattu mieli taas ei tiedä ympäröivästä maailmasta juuri mitään todellista, eikä hän siksi kykene kriittiseen ajatteluun. Nämä asiat vievät dystopialle hiukan epätyypillisesti huomiota pois yhteiskunnallisesta näkökulmasta, sillä kirja keskittyy Main ja Satomin keskinäiseen suhteeseen. Korento ja Mistä valo pääsee sisään kytkeytyvät juoneltaan selkeämmin pakkoyhteiskunnan kaatamiseen, vaikka rakkaus ajaa sankareita eteenpäin niissäkin. 

Unohdettujen kirja antaa puheenvuoron henkilöhahmoille, jotka ovat menettäneet äänensä tavalla tai toisella: tyttöihin ja naisiin kohdistuvat vääryydet raahataan esiin, kun Mai ja Satomi ottavat kertojan roolin vuorotellen. Unionin sortovallan vaikutuspiirissä eläville ‒ tai kuolemaansa odottaville ‒ naisille tehty muotti on ahdas, ja siihen mahtuakseen naisen on annettava repiä itsestään irti kaikki se, mikä tekisi hänestä oman ihmisensä. Seksuaalinen väkivalta on aiheena nuortenkirjallisuudessa kaikkea muuta kuin kevyt, mutta Aalto kirjoittaa sen muotoon, jossa sitä on mahdollista käsitellä, vähentämättä yhtään sen kauheutta. 

”Et itkenyt tällä kertaa,” hän sanoo ja silittää paljasta selkääni. 

”Enkö?” 

”Eihän se olekaan niin kauheaa, vai mitä?” 

”Ei ollenkaan,” vakuutan. ”Nautin siitä.” 

Luulen hymyileväni, mutta en ole varma. 

[…] 

Kasvoni ovat tunnottomat, mutta peilikuvastani näen, että todella hymyilen.  

(Unohdettujen kirja, s. 151–152.)  

Limbo, välitila, toimii monisyisenä motiivina Unohdettujen kirjassa. Se sanoittaa uuteen elämään asettumisen vaikeutta silloin, kun mennyt ei päästä irti. Ollako selviytyjä vai uhri? Se kuvastaa satutetun vaikeutta palauttaa ”katonrajaan” (Unohdettujen kirja, s. 392) paennut mieli takaisin kehoon, joka ei enää ole oma. Toivo kuitenkin muistuttaa olemassaolostaan pienissä yksityiskohdissa, ja jokainen sen löytänyt ihminen on askeleen lähempänä parempaa huomista. 

Rikkominen on helppoa. Tämä maailma ei tarvitse enempää tuhoa. Se tarvitsee nyt niitä, jotka korjaavat. (Mistä valo pääsee sisään, s. 100.) 

Ihmisyyden ja pakkoyhteiskunnan kritiikkiä puhtaimmillaan 

Tulevaisuusyhteiskunta ilmastokatastrofin jälkeisessä maailmassa, kapinallinen sota, rakkaus ja kasvu ovat aineksia, jotka voidaan löytää useista populaarikirjallisuuden menestysromaaneista. Esimerkiksi kansainvälisesti tunnetut dystopiatrilogiat Suzanne Collinsin Nälkäpeli (2008‒2010) ja Veronica Rothin Outolintu (2011‒2013) hyödyntävät samoja aiheita ja teemoja. Aallon teokset jättävät viihteestä tutun toiminnallisuuden taka-alalle. Nopeatempoisen ja vetävän juonen sijaan suurimmat järistykset tapahtuvat katseilta piilossa, tarina syntyy näkökulmahenkilöiden ajatuksissa ja kasvussa, yhteiskunnan pintakerrosten alla. Sisällön kaupallistamisen paine on uskallettu jättää omaan arvoonsa. 

Aallon teksti on rytmiltään rauhallista ja tarinan tunnelma on kuulas ja hiukan unenomainen, mikä välillä on täysin vastakkaista suorastaan irvokkaille tapahtumille. Kontrasti toimii tehokkaasti teosten sanoman hyväksi, sillä ympäröivä kauneus ja rauha saavat väkivallan ja kuoleman tuntumaan entistäkin järjettömämmiltä, eikä kirjoja voi laskea käsistään. 

Sellainen on ihmisluonne, kykenevä myötätuntoon, mutta myös pohjattoman utelias kuulemaan hirveyksistä, joita toisille tehdään. (Unohdettujen kirja, s. 29). 

Vaikka romaaneissa nostetaan esille esimerkiksi sukupuolten välinen epätasa-arvo, valeuutiset ja kehittyneen teknologian tuomat mahdollisuudet vältellä todellisuutta, mikään näistä ei muodostu pakkoyhteiskuntaa määrittäväksi piirteeksi. Kyse on vain erilaisista vallankäytön keinoista muiden joukossa. Trilogia on siis tervetullut lisä suomalaiseen dystopiakirjallisuuteen kritisoidessaan puhtaasti totalitaarista yhteiskuntaa. Kansalaisia ei valvo Isoveli teleruudun takaa, kuten dystopiakirjallisuuden suunnannäyttäjä George Orwellin kuuluisassa dystopiassa Vuonna 1984 (1949), vaan yksin heidän oma pelkonsa järjestelmää kohtaan. 

Tunnelmaltaan Aallon romaaneissa, etenkin Korennossa, on yhteneväisyyksiä Emmi Itärannan Teemestarin kirjan (2012) kanssa: dystopialle ominainen sankarin tuho ravistelee lukijaa tehokkaassa kontrastissa kielen ja kerrontatavan luoman seesteisen tunnelman kanssa. 

Minua potkaistaan terävästi kylkeen ja sitten vatsaan. Yhden kerran, toisen. Kolmannen. Jokin minussa menee rikki. Repeää. Huudan.  

Siitä huolimatta olen täynnä uhmaa. Äitini uhmaa, Main uhmaa, isäni ja kansani uhmaa. Se täyttää minut kuin jokin verta väkevämpi ja viimeisinä kirkkaina tajunnan hetkinä olen ylpeä siitä, kuka olen.

Tämä ei ole loppu, jota odotin, mutta silti tunnen, että sillä on merkitystä. Olen tehnyt jotakin oikein. (Korento, s. 365.) 

Temaattisia samankaltaisuuksia löytyy myös Risto Isomäen ekokatastrofitrilleristä Sarasvatin hiekkaa (2005). Merenpinnannousun lisäksi teoksia yhdistää kuvaus ihmisluonnosta, jonka heikkoudet mahdollistavat sen, että ympäristölle aiheutuneet vahingot voidaan sivuuttaa merkityksettöminä ja demokratia täytyy keksiä yhä uudelleen.  

Suomalainen dystopia kuvaa usein tulevaisuuden Suomea, mutta Aallon romaaneissa Suomeen viitataan vain hyvin etäisesti, ja tapahtumat liikkuvat meriveden valtaamassa uudessa maailmassa hyvin laajalti. Lintukodon ulkopuolelle astuminen mielestäni kasvattaa teosten potentiaalia kansainvälisen lukijakunnan silmissä. Erään keskeisen henkilöhahmon suomalaistaustan paljastuminen onkin kerronnallisena elementtinä hätkähdyttävä: teosten maailmassa Entis-Suomen alueet kuuluvat Unionille, ja muinaissuomen puhuminen on kielletty. Tämä saa pohtimaan, voisiko sellainen tulevaisuuden maailma olla mahdollinen, jossa Suomi ja suomalaisuus todella ovat historiaa.

Sana-aarteita toivoa täynnä 

Ihmisyyden kuvaus ja tutkiskelu ovat trilogian kiinnostavinta antia, sillä teoksissa käsitellään nuortenkirjallisuudelle luontevalla mutkattomuudella hyvin vaikeitakin aiheita. Hetket, joissa ihminen aidosti kohtaa toisen, herättävät lukijassa voimakkaita tunteita ja tavoittavat inhimillisestä kokemuksesta jotain niin oleellista, että vihollinenkin voi saada myötätuntoa osakseen. Omaksi opitun totuuden kyseenalaistaminen ja siitä luopuminen on päähenkilöiden siirtymäriitti aikuisuuteen. Kun dystooppisen yhteiskunnan vallankäytön verkko tulee näkyväksi, jopa etuoikeutetussa asemassa kasvanut Aleksei ymmärtää, ettei hänkään ole vapaa: hänen vankilansa vain on ylellisempi.  

Toivo on sarjan jokaisen osan ytimessä siitä huolimatta, että Aallon luomassa dystopiassa todellisuutta on se, ettei kukaan pysty pelastamaan koko maailmaa. Yksi ihminen voi kuitenkin pelastaa toisen – ja ennen kaikkea selviytyä hengissä. Tämä tekee teosten sankareista inhimillisyydessään samaistuttavia. 

Vaikka ensimmäisen persoonan ja näkökulmatekniikan käyttö saavat katsomaan tapahtumia vahvasti henkilöhahmojen silmin, on selvää, ettei teoksissa ole kyse pelkästään Satomista, Maista, Alekseista tai Marijasta, vaan siitä, mitä he edustavat. Eri henkilöhahmojen äänellä kerrotaan tarinaa vallankäytöstä, kulttuurisen muistin merkityksestä ja yksilön vapaudesta elää omana itsenään. Aallon tapa kirjoittaa tuntuu toisinaan liiankin ilmiselvästi kutsuvan lukijan tekemään tulkintaa, sillä pureskeltavaa ei juuri jää. Helppous ei kuitenkaan ole lainkaan heppoista tai tuputtavaa: ajatukset tuodaan esille hiukkasina, jotka valottavat lempeästi olemassaolomme merkityksiä.