Puheenvuoroja nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen on varmaankin viimeinen asia, mitä tulee mieleen suomalaisesta nykyrunoudesta. Myös runoilijat itse näyttävät kokevan sen saavutukseksi, että yhteiskunnalle selkänsä kääntämällä he kritisoivat yhteistä maailmaamme sellaisilla ilmaisutavoilla, jotka ovat riippumattomia kaikista muista tavoista.

Virpi Alasen ja Miia Toivion toimittama esseekokoelma Puheenvuoroja nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta on yritys löytää muitakin funktionaalisia asentoja kuin selänkääntäminen, poliittisten aikakausien takinkääntämisestä puhumattakaan. Kirja on pieni, mutta keskustelunavaukseksi tarkoitettu. Muutoinhan suomalainen runokeskustelu tuntuu puristuvan sisäänpäin aina vain ilmatiiviimpään tilaan.

Ajankohtaisten aiheiden kritisoijana on kokoelmassa esillä Juha Vakkurin runokokoelma Puolarmetsän puut (2003). Kirjoituksessa tuodaan kyllä esille se, miten runot toimivat todisteaineistona kroonikkosairaiden puolesta mutta ei yhtäkään ajatusta siitä, kelpaako tähän tehtävään paremmin lyyrinen vai proosallinen ilmaisumuoto. Ilmeisesti kuolemaan ja sairauteen liittyvät kiertoilmaisut osoittavat keinotekoisuutensa ainoastaan lyriikan yhteydessä, mutta tätäkään ajatusta ei suoraan esitetä eikä edelleen kehitellä.

Nykyrunouden tehtävästä runoutena on ilmeisesti tavattoman vaikea sanoa mitään kestävää. Kun kokoelman kymmenestä kirjoittajasta neljä näkee tehtäväkseen vastata kysymykseen runolla eikä asiatekstillä, voi jo katsoa, että kysymyskin runon yhteiskunnallisuudesta on mielekäs enää säkeiden sisällä.

Murrehuumori radikaalina runoutena

Puheenvuoroja nykyrunouden yhteiskunnallisuudesta näyttää valitettavasti yhtä pinnalliselta kuin mikä tahansa seminaari, jossa kymmenen fiksua ihmistä puhuu toisistaan välittämättä väljän otsikon alta. Syy on ilmeinen. Suomalainen runous ei toimi marginaalista käsin edes muuhun kirjallisuuteen nähden vaan arvostettuna niin korkealle, ettei siihen tavallinen lukija törmää kuin kapakkaan tuodussa lausuntaillassa.

Runouden mitallinen muotokieli sopii kyllä edelleen poliittisten iskulauseiden rakenteluun, esimerkiksi räppäreiden sanoituksissa, mutta lyriikka julkaistuna kirjallisuutena on eristynyt omaksi maailmakseen.

Yllättävän toisenlaisen näkökulman kokoelman teemaan tuo Teemu Mannisen essee. Manninen lähtee liikkeelle Vergiliuksen runoudesta pohtien toisaalta runouden poliittista ja toisaalta yhteiskunnallista tarkoitusta. Mannisen selitys runouden tehtävälle on kuitenkin sama kuin monella muulla tässä kokoelmassa: monitulkintaisuus häiritsee terveesti arkikielen kategorisoivuutta ja saa kuuntelemaan tarkemmin esimerkiksi ammattivalehtelijoiden eli poliitikkojen puheita.

Mannisen selitys on sinänsä pätevä, mutta sopii yhtä hyvin mihin tahansa taiteeseen. Lyriikan monitulkintaisuus onkin vain määrällisesti, ei laadullisesti, sen funktionaalinen erityispiirre sanataiteen alueella. Kommunikointiin tulee ”rosoa ja epäsuhtaa”, joka luo julkiselle keskustelulle uusia lähtöpaikkoja, kuten Miia Toivio runoutta kiittelee. Toisaalta, tällä perustellahan Suomen radikaalein runoilija olisikin murrehumoristi Heli Laaksonen eikä syrjäytyneiden otsalohkokieltä imitoiva Tytti Heikkinen.

Kymmenestä kirjoittajasta neljä näkee tehtäväkseen vastata kysymykseen runolla.

Kotimaisten kirjoittajien näköalattomuuden keskellä on raikasta lukea kustantaja Ville Hytösen essee käännetyn runouden tarpeellisuudesta. Hytönen tuntee hyvin ne kulttuurien risteyspaikat, joissa runouskin joutuu puhumaan yhtä aikaa moneen suuntaan.

Lisäksi Hytönen sanoo sen kauniimmin, minkä muut vain ajattelevat sanoneensa: ”Siitä lähtien kun identiteetti on ollut ideologiaa tärkeämpi, runoudella ei ole voinut olla tehtävää, mutta jonkinlainen velvollisuus humaaniuteen lienee säilynyt.”

Aikakautena, jona identiteettejä tuotetaan meille kulutettavaksi, se olisi siis pikemminkin runoilijan kuin runouden laadullinen erityisyys, joka tekee runoudesta yhteiskunnallista. Tämän selityksen olen valmis ostamaan, ihan ilman, että liitän hakusanaksi ”feministinen runous” tai ”maahanmuuttajakirjallisuus”.

”Pitäisi downshiftata näitä projekteja”

Edes kansallista realismia ravisteleva maailmallistuminen, osakulttuurien tuoma haaste tai vahvojen naiskirjailijoiden kentänvaltaus eivät vielä huojuta kieli- ja tyylikysymysten ympärille rakentunutta kotimaisen lyriikan linnaketta. On oireellista, että aina kun tämän kirjan esseissä aletaan puhua runouden yhteiskuntavastuusta, voi ”runouden” korvata ”kirjallisuudella” tai ”taiteella”.

Mutta Hytösen lisäksi toinen kiinnostava poikkeus kokoelmassa on runoilija Henriikka Tavin kirjoitus. Tavi tuo keskusteluun kontekstia niin kulttuurifilosofiasta kuin ministeriön tulevaisuusraportista, mutta lähtee liikkeelle kirjan kustantaneen osuuskunnan, Poesian kvartaaliraportista:

”Me olemme kaikki yhtä nääntyneitä:
minä, Mikael, Miia, Teemu, Marko, Kristian, Olli-Pekka
Virpi ja Mattikin ilmoittivat tänään että heillä on liikaa
pitäisi downshiftata näitä projekteja.”

Tavin essee tiivistää monin tavoin suomalaisen runouden ongelmat: miten sisäpiirin innostus voisi vielä muuttua kulttuuripolitiikaksi?

Ei akateemisella tutkimuksella ole välttämättä yhtään enempää annettavaa kysymykseen nykyrunon yhteiskunnallisuudesta kuin runotyön ammattilaisilla. Mutta ajallisen perspektiivin antaessa myöten voidaan sentään tutkia sitä, millaista kulttuuripolitiikkaa on lyriikan sisäpiirin ympärillä tehty apurahojen, kritiikkien ja julkaisupolitiikan valinnoilla. Se suuri hiljaisuus ympäröi toistaiseksi tätäkin ajankohtaista puheenvuorokirjaa.