Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Pohdittavaa ennen systeemin romahdusta

Päivi Kosonen, 2.7.2008
Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat s., Otava 2007 Kääntäjä(t): Kyllikki Villa

Eloonjääneen muistelmat (1974) on brittikirjailija Doris Lessingin (s. 1919) hienoimpia ja ehkäpä samalla vähiten ymmärrettyjä teoksia. Nobel-palkinnon jälkimainingeissa se on taas vähän aikaa saatavissa suomalaisilla fastbook-markkinoilla ja vieläpä Kyllikki Villan suurenmoisena suomennoksena. Mutta olisiko teos tulkittava profetiaksi, apokalypsiksi vai saduksi, dystopiaksi vai utopiaksi? Hämmennystä kriitikoiden ja tutkijoiden kesken on 1970-luvulta lähtien herättänyt myös tämän unenomaisen teoksen todellisuuspohja: onko kyseessä romaani vai omaelämäkerta?

Muistelmien ensimmäisiin britti- ja amerikkalaispainoksiin merkitty alaotsikko ”yritys omaelämäkerraksi” (an attempt at autobiography) on myöhemmistä painoksista poistettu – ehkäpä siitä ymmärrettävästä syystä, että lukijoiden on ollut hankalaa, ellei peräti mahdotonta suodattaa unenomaisten kohtausten keskeltä todella tapahtuneiksi kutsuttavia tapahtumia, vaikka realistisen kerronnan ja fantasian rajakohdat onkin tekstissä merkitty.

Vasta vuonna 1994 ilmestynyt Doris Lessingin perinteisempi omaelämäkerrallinen teos Under my skin (”Ihoni alla”) on tehnyt mahdolliseksi – kaksikymmentä vuotta jälkikäteen – paikantaa yhtymäkohtia Eloonjääneen muistelmissa kuvattujen ”henkilökohtaisten kohtausten” ja kirjailijan Persiassa viettämän varhaislapsuuden ja Zimbabwessa vietettyjen kouluvuosien välillä.

Tarina itsessään on luettava – vaikkakin säälimätön ja synkeä. Kirja kertoo länsimaisena sivilisaationa tai modernina elämäntapana tunnetun järjestäytyneen yhteiskunnan romahduksesta ja sen korvautumisesta väkivallalla ja anarkialla. Näkökulma on keski-ikäisen naiskertojan, joka ikkunastaan tarkkailee anarkian ja barbarian etenemistä, ihmiskunnan paluuta keskiajalle: heimojen muotoutumista ja heidän vaeltelevaa elämäntapaansa ja lopulta järjestäytyneimpien heimojen käymää toivotonta kamppailua maanalaisten kulkurilasten vandaalilaumaa vastaan.

Mutta kun vastassa on täydellinen epäjohdonmukaisuus – ei mitään normia tai normaalia, ei minkäänlaista sääntöä tai lakia – ei arvomaailmojen välistä lopullista kamppailua ole mahdollista käydä. Teoksen keskushenkilöiden ainoaksi mahdollisuudeksi jää pakeneminen ”tästä pienestä romahtaneesta maailmasta kokonaan toiseen maailmanjärjestykseen”.

Utopia vai dystopia?

Eloonjääneen muistelmat tulkitaan useimmiten dystopiaksi, eikä syyttä. Lessingillä on muitakin dystopioita, kuten ”Väkivallan lapset” (”Children of Violence”) -sarjaan kuuluva Muutoksen aika (The Four-Gated City, 1969), mutta vaikka tuhon syyt eivät olekaan nyt niin selviä, tästäkään teoksesta ei tarvitse etsimällä etsiä yksityiskohtia ja kohtauksia, kuvia ja tapahtumakulkuja, jotka viittaavat länsimaisen modernin järjestyksen romahtamiseen: sähkönjakelun loppumiseen, vesijohtoverkon toimimattomuuteen, koneiden pysähtymiseen, hissien seisahtumiseen, koulujen sulkemiseen, virallisten elintarvike- ja kulutustavaramarkkinoiden hiipumiseen.

Samaan aikaan kun enemmistön elämästä katoaa pohja ja ihmiset pakenevat kodeistaan väkivaltaisten nuoriso- ja lapsijengien tieltä etsiäkseen turvapaikkaa muualta, pieni hallinto- ja virkamieseliitti jatkaa vanhaa elämäntapaansa ja jakelee päivittäin virallisia humpuukitiedonantojaan, joiden todellisuudella ei ole mitään tekemistä ihmisten omien kokemusten ja tuntojen kanssa. Tätä virallisen todellisuuden ja omakohtaisen kokemuksen välistä kuilua Doris Lessingin kertoja ymmärrettävästi pohtii pitkään, samoin kuin oman tiedostamisensa ja ymmärryksensä muotoutumista.

Teos tarjoaa kuitenkin mahdollisuuksia myös positiivisempaan tulkintaan. Lähteä voi jo vaikkapa teoksen nimestä Eloonjääneen muistelmat, joka tietenkin edellyttää jonkinlaista kertojaa, sitä että joku on selvinnyt hengissä näistä järkyttävistä tapahtumista ja kykenee vieläpä muotoilemaan näkemänsä ja kokemansa kertomukseksi. Myös tarinan loppukohtaus mahdollistaa jonkinlaisen minimaalisen utooppisen tulkinnan, tulevaisuuden jäämisen avoimeksi mahdollisuudeksi. Loppukohtauksessa minäkertoja jää kahden maailman rajalle katsomaan yhtä aikaa sekä utooppiseen ”toiseen järjestykseen” pakenevaa sekalaista seurakuntaa että tämänpuoleista kaoottista mutta ”todellista” maailmaa.

Kaksi todellisuutta?

Eloonjääneen muistelmissa ”toiseen järjestykseen” astumista kuvataan seinänä, jonka läpi naiskertoja kykenee kulkemaan – ei tahtonsa, vaan tiedostamattoman mielensä varassa. Seinäntakainen todellisuus, jonne kertojan alkujaan johdattaa etäinen lapsen itku, on täynnä erilaisia tuttuja ja täysin tuntemattomia huoneita ja tiloja. Näissä yksityiskohtaisesti kuvatuissa tiloissa – porvariskotien synkässä ilmapiirissä, raunioituneissa ja sekasorron vallassa olevissa taloissa, joiden lattioista kasvaa nurmea – hän vaeltelee, seuraa ääniä ja jälkiä ja suorittaa erilaisia ”tehtäviä”: siivoaa, järjestää ja remontoi.

Ja näissä jatkuvasti muuttuvissa tiloissa hän näkee joukon näkyjä ja kohtauksia, joko persoonattomia näkyjä tai vankilakokemukseen vertautuvia ”henkilökohtaisia kohtauksia”. Jälkimmäisten keskiössä on hänen vastuulleen jätetyn Emily-tytön lapsuudenperhe: voimaton isähahmo, vahva ja kovakourainen naishahmo, avuton poikavauva ja isosisar Emily, jonka synkeän kokemusmaailman kautta nämä kohtaukset on kerrottu.

Teoksen kokonaisuus muodostuu modernin montaasiromaanin tavoin kahden tarinan rinnastuksesta: toisaalla on katulasten anarkia, toisaalla seinäntakainen hylätyn lapsen todellisuus. Lessingin kertojalle olennaista on myös näiden todellisuuksien välinen suhde, jota hän reflektoi ja kommentoi. Hänelle on tärkeää tietää, millä tavoin nämä kaksi maailmaa ovat suhteessa toisiinsa, ovatko ne erillään vai limittyvätkö ne toisiinsa ja millä tavoin.

Miksi tämä teos?

Minäkertojan sävy on vanhan ja viisaan naisen, ja hänen kerrontaansa suuntaa ennen kaikkea halu ymmärtää ja tehdä ymmärrettäväksi: ”Kun olin ollut pakomatkalla seinän takana olevassa tilassa ja palasin ikkunaan, mieleni valtasi hetken epäilys, minulla oli leijuva tunne ja minun oli palautettava mieleni tasapaino vakuuttaessani itselleni että se mitä katselin ikkunasta oli todellisuutta, todellista elämää; että minä olin tukevasti siinä mitä kaikki yksimielisesti pitivät normaalina Elämänä”.

Kertojan kommentit ja välimietteet muodostavatkin jonkinlaisen modernin maailman elämäntapakommentaarin. Doris Lessingin kertoja tarjoaa mietteitä, joita suomalaisessakin myöhäismodernissa todellisuudessa elävän voi tehdä mieli kirjoittaa muistiin – ikään kuin ”sen” varalta.

Mietteet voivat olla filosofisia ja teoreettisia ja ne voivat koskea – niin kuin Doris Lessingillä yleensäkin, vaikkapa Kultaisessa muistikirjassa (Golden notebook, 1962) – kokemuksen yksilöllisyyttä ja henkilökohtaisuutta tai niiden yhteisyyttä ja yleisyyttä, tai yhteiskunnan olennaisia ainesosia, tai ihmisten tarvetta sopeutua, normaaliutta ja epänormaaliutta, eläimen ja ihmisen välistä suhdetta, naisen itkua.

Mietteet voivat olla myös käytännöllisiä neuvoja sellaiselle, joka elää jonkin hajonneen tai hajoamaisillaan olevan systeemin reunoilla ja rajoilla. Lessingin kertoja elää ja on elänyt kauheuksia ja on ehkä siitä syystä poikkeuksellisen avoin ja vapaa kertomaan – samoin kuin toimimaan: huolehtimaan ja auttamaan, avaamaan toisille elämisen mahdollisuuksia.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto