Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Elämänmittaiset projektit

Kari Levola, kirjailija, Suomen Kirjailijaliiton pj, 5.10.2007

Aikaa on kulunut, monen tuhannen kultaisen auringon kiertoessa, mutta kirjailijan tilanne ei ole juuri muuttunut. Kirjailijaliitto teetti hiljan tutkimuksen suomalaisten kirjailijoiden tilanteesta. Raportti on karua luettavaa.

Suomen Kirjailijaliitto perustettiin 110 vuotta sitten, eikä lainkaan sattumalta 10. lokakuuta, Aleksis Kiven päivänä. Avatessaan tuolloin perustavan kokouksen J. H. Erkko totesi: ”Minkä kirjailijan elämä henkisessä rikkauden ohessa enemmän aineellista köyhyyttä muistuttaisi.”

Ankaria pylväitä ja tylyjä tilastoja: ”Varsinaisesta kirjailijantyöstä eli kirjojen kirjoittamisesta saatujen tekijänpalkkioiden mediaani oli kaikilla vastaajilla 2000 euroa vuodessa.” Tutkimus kävi yhtä armottomasti läpi kirjailijantyöstä saatuja erilaisia tuloja, apurahoja, eläketurvaa.

Tilanteen laajuus yllätti minutkin, joka olen kirjailijantyötä reilun neljännesvuosisadan tehnyt ja kollegoiden tilanteita seurannut. Vallan toisenlainen käsitys on taatusti niillä, jotka näkevät vain sivusta: arjen todellisuus on kaukana, kun kirjailija ja kirjat ovat esillä julkisuudessa, lehdissä, televisiossa, messuilla, palkittavina.

Kirjailijantyön todellisuus on ollut vaiettua, kun kirjailijatkin ovat siitä olleet vaiti. Kun kirjailijaa haastatellaan hänen uudesta teoksestaan, hän ei tietenkään puhu kirjailijantyön olosuhteista vaan siitä uudesta kirjasta, jonka takia häntä on haastattelemaankin tultu. Muuten ei haastattelemaan sitten tullakaan.

Nyt on taas meneillään kirjojen syysmessuaminen: palkintoruletti ja myydyimpien ahkera listaaminen voi synnyttää harhakuvan, että kirjailijoillahan menee hyvin. Voi hetken mennäkin, jos palkinto kerran sattuu kohdalle. Kukaan ei kuitenkaan tule kysymään, että milläs olet elänyt nämä kolme hiljaisuuden vuotta, kun olet puurtanut seuraavaa kirjaasi. Eikä kukaan kysy, miten jaksaa ikääntynyt kirjailija, jolle kirjailijavuosista ei ole eläkettä kertynyt.

*****

Suomessa on tapahtunut sukupolvenvaihdos tai muutos kirjailijan toimeentuloon. Aiemmin oli tavallista, että kirjailijalla oli lähtöjään jokin muu ammatti ja kirjailijantyötä tehtiin sen ohella, kunnes sitten uran edetessä ja kirjailijantyön talouden niin salliessa jättäydyttiin päätoimisiksi, vapaiksi kirjailijoiksi. Muistan, miten vielä 80-luvun alussa, kun ensimmäinen Finlandia-palkinto jaettiin, ehdokkaina olivat poliisi, metsänhoitaja, kirjastonjohtaja, lääkäri, opettaja ja kustannusjohtaja – siis tausta-ammateiltaan.

Nuoremmassa sukupolvessa, johon itsenikin vielä lasken, on paljon sellaisia, jotka ovat tulleet kirjallisuuteen suoraan ja suruitta, korkeintaan joitain hanttihommia ja keskenjääneitä yliopisto-opintoja vauhtia hidastamassa. Minäkään en ole koskaan mitään rehellisiä, vakituisia töitä tehnyt, mitä nyt läänintaitelijana muutaman vuoden olin. Aika nopeasti semmoiseen freelance-rytmiin oppii: Viikossa on seitsemän työpäivää, eikä kesälomia tarvitse pitää, kun semmoisia ei ole. Eläkepäivistä ei tarvitse haaveilla, kun eläkettä ei ole kertynyt. Sairastaakaan ei kannatta, kun sairauslomia ei tunneta.

Syitä nykytilanteeseen on yksinkertaista listata: heikennykset apurahatilanteessa, kirjastoapurahojen romahtaminen 90-luvulla, kirjamyynnin nopeutuminen eli kirjan eliniän lyheneminen, kirjastohankintojen pienenemisen myötä myös kustannustilanteen heikentyminen ja yksipuolistuminen, oheistöiden vähentyminen, uusien kustannussopimusten tulonsiirto. Heikennys on tullut eläketilanteeseenkin: ylimääräiset taiteilijaeläkkeet, jotka ovat olleet monen ikääntyvän kirjailijan oljenkorsi, vähenivät puoleen samaan aikaan, kun suuret ikäluokat ovat tulossa eläkeikään.

Kirjailijaliiton tutkimuksessa kolmasosa kirjailijoista arvioi, että heidän taloudellinen asemansa on heikentynyt viimeisen viiden vuoden aikana.

Luvut ja pylväät eivät karuuttaan enempää kerro, ja vain harvalla on käsitys siitä, millainen on tämän päivän kirjailijan työmaa, jos kahta samanlaista onkaan. Minä luin tuoretta tutkimusta junassa reilu vuosi sitten ja mietin, että tähän tarvitaan ”jatkotutkimus”. Kirjoitin muistikirjaani: ”Kirjan tarkoitus on muuttaa lihaksi, eläväksi puheeksi se tilanne, mikä tutkimuksessa on luuna ja lukuina.”

*****

Juuri ilmestyneessä teoksessa Kirjailijan työmaat kuusitoista kirjailijaa kertoo esseissään, ei tällä kertaa kirjoistaan, vaan työmaastaan ja tiestä, joka on suistanut heidät kirjailijan ammattiin.

Kirjailijoiden valinta ei ollut helppo, kun Suomen Kirjailijaliittoon kuuluu yli 550 jäsentä ja jokaisesta olisi tässä todistajaksi. Päädyin kutsumaan mukaan toisistaan mahdollisimman paljon poikkeavia kirjailijoita, kuitenkin sellaisia konkareita, joilla arvelin olevan jo näkemystä myös siitä, miten kirjailijantyön olosuhteet ovat muuttuneet, jos ovat.

Hain laajaa kirjoa: prosaisteja, lyyrikoita, lapsille ja nuorille kirjoittaneita, draaman puolella seikkailleita, käännöstöitä tehneitä. Listasta olisi voinut tulla toisenlainenkin, mutta tällainen siitä tuli: Laila Hirvisaari, Hannele Huovi, Riitta Jalonen, Jari Järvelä, Markku Kaskela, Riina Katajavuori, Anita Konkka, Mari Mörö, Kai Nieminen, Sami Parkkinen, Markku Ropponen, Helena Sinervo, Eira Stenberg, Juhani Syrjä, Ilpo Tiihonen ja Tuula-Liina Varis.

Ihan helppoa kirjoittajien mukaan saaminen ei ollut. Perushaasteiden lisäksi tarvittiin vielä lukuisia puhelinsoittoja ja sähköposteja. Vaikka ollaan ammattilaisia, ihan helppo ei ole kirjoittaa siitä, mikä on kaikkein lähimpänä: oma työmaa, joka on kulkenut siinä mukana jo vuosia, monien kirjojen matkan. Aikataulukaan ei ollut kaikkein helpoin, sillä monella oli työn alla syksyn kirja.

Uudenlainen näkökulma kuitenkin haastoi ja tuotti tulosta. Ainakin minä sain, vaikka luulin kirjailijantyöstä aika paljon tietäväni, yhä uudestaan hämmästyä sähköpostin keväällä kilahdellessa valmiita esseitä: ihmisillä on sama ammatti ja sama työ ja tavoite kirjoittaa kirjoja, tavoittaa lukija – ja miten erilaisia, monenlaisia asioita sen takaa löytyy.

Kirjailijat kertovat työstään avoimesti, rohkeasti. Niin kuin Laila Hirvisaari sanoo: ”Tämä on ehkä se foorumi, jolla voin kerrankin sanoa sen mitä sisimmässäni tunnen.” Kirjan esseet eivät kaihda niitä kipukohtiakaan, joita kirjailijantyössä on, mutta kertovat ja todistavat kuitenkin myös sen, miten vahvasti kirjailijat toteuttavat tätä elämänmittaista projektiaan.