Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain verenpunaista

Artemis Kelosaari, 24.6.2019
Niina Mero: Englantilainen romanssi 383 s., Gummerus 2019
photo

Jukka Laajarinne: Hurmeen maku 209 s., Haamu Kustannus 2019

Voiko romantiikalla olla mitään sijaa nykypäivässä? Tätä kysymystä olen pohtinut lukemattomia kertoja sekä yksityisesti että julkisten tekstien muodossa. Toisaalta jo Oscar Wilde esitti 1800-luvun lopulla, miten ”romanttisten aikakausien jäljittelyn sijasta meidän tulisi tehdä omasta ajastamme romanttinen”.

Voiko romantiikalla olla mitään sijaa nykypäivässä?

Jos tämä oli ongelma jo hänen aikanaan, miksi meidän aikamme olisi sen toivottomampaa? Vähän niin kuin postmodernistien lempihokema ”kaikki on jo sanottu” on itsessään sanottu lukemattomia kertoja aina antiikin Roomasta lähtien. Silti uutta ja vallankumouksellista taidetta on luotu läpi vuosituhansien.

Alkuvuodesta 2019 ilmestyi kaksi suomalaista romaania, jotka tavalla tai toisella pyrkivät vastaamaan alussa esitettyyn kysymykseen.

Romantikko vastaan todellisuus

Niina Meron Englantilainen romanssi kertoo kolmekymppisestä suomalaisesta Norasta, joka matkustaa Oxfordiin juhlimaan siskopuolensa häitä ihka oikean englantilaisen aatelismiehen kanssa. Nora tekee graduaan 1800-luvun alun englantilaisista romantikoista, eritoten Percy Shelleystä (historiapoliisin tosin täytyy pamputtaa kirjailijaa, kun kyseiseen vuonna 1822 kuolleeseen runoilijaan viitataan sanalla ”viktoriaaninen”), ja on muutenkin englantilaisen taiteen ja viihteen suurkuluttaja. Englanti on Noralle mytologisoitu tarumaailma, ja siksi häntä epäilyttääkin lähteä sinne – mitä jos todellisuus pilaakin kaiken, niin kuin sillä on tapana tehdä?

Noralla on siis hyvin samankaltaiset murheet kuin niillä alkuperäisillä romantikoilla. Ne seuraavat häntä läpi kirjan, vaikka hän törmää perillä koko goottilaisen romantiikan kuvastoon. On kolkkoja kartanoita, rappeutuneita aatelissukuja synkkine salaisuuksineen, vanhoja kirkkoja ja hautausmaita, hämäräperäisiä rituaaleja. Mukaan tulee vieläpä peribrittiläinen murhamysteeri: sulhasen veli James on vuosia aiemmin kadonnut epämääräisissä olosuhteissa. Lisäksi Nora päätyy tietysti kiihkeisiin romansseihin sanan rakastumiseen viittaavassa merkityksessä, vaikka on moneen kertaan suhteissaan pettynyt kovapintainen nykynainen.

Kolkkoja kartanoita, rappeutuneita aatelissukuja, vanhoja kirkkoja ja hautausmaita, hämäräperäisiä rituaaleja.

Mutta tapahtuuko todellisuudessa sittenkään mitään niin kaunista ja jännittävää kuin romanttisissa kirjoissa? Ylitulkitseeko liikaa kirjoja lukenut ja televisiota katsonut Nora asioita, onko hän liikaa mielikuvituksensa vietävissä? Englantilainen romanssi siis seuraa sellaisia romantiikkaa parodioivia kirjoja kuin Jane Austenin Neito vanhassa linnassa (1817), Gustave Flaubertin Rouva Bovary (1857) ja jopa Miguel des Cervantesin Don Quijote (1605). Se on itsetietoisen nimensä mukaisesti kirjallisuutta kirjallisuudesta eikä häpeile sitä. Romantiikka on läsnä paitsi kerronnan kirjallisissa viittauksissa, myös eksplisiittisesti henkilöiden keskusteluissa:

”Dorian ei sanonut mitään, odotti vain, että jatkaisin.
– Ja ne sinun salaliittoteoriasi sekoittivat tietenkin päätäni vielä entisestään. Sinähän spekuloit, että mitä jos Shelley ei kuollutkaan purjehdusonnettomuudessa. Meressä runneltu ruumis jätti juuri sopivasti tilaa pienelle epäilykselle siitä, että Shelley oli kadonnut, ei kuollut, ja siksi hän eli edelleen. Aivan kuin James, lisäsin. – Mark sanoi, että on useamman kerran luullut nähneensä Jamesin ohimennen, jossakin kadunkulmassa tai tienpielessä, vaikka se ei hänen mukaansa ollut mitenkään mahdollista. Muistuttaako tämä sinua jostakin?
– Shelleyn aaveesta, Dorian vastasi heti. – Jane Williams luuli nähneensä hänet kuolemansa aikoihin. Mutta se on vain sitä samaa myyttiä. Shelleyn koko historia on täynnä pahoja enteitä, riivauksia ja kohtalokkaita sattumia. Ja jos tiettyjä lähteitä uskoo, Shelley törmäili omaan doppelgängeriinsä jatkuvasti.
– Niin kai sitten. Minulla on myös toinen, aika brontëmainen teoria, jossa James ei ole kuollut.
– No, annahan kuulua.
– Entä jos James ei ole kuollut, vaan hän on kuin herra Rochesterin ensimmäinen vaimo, torniin lukittu mielipuoli, joka on syystä tai toisesta piilotettu ulkomaailmalta?
[ – – ]
– Sinä unohdat yhden asian, Dorian huomautti. – Shelley elää, koska hän kuoli. Siinä juuri on romanttisen myytin ydin. Jos hän olisi vanhennut tylsästi Englannissa ja ottanut lopulta paikkansa parlamentissa, tuskin istuisimme tässä keskustelemassa hänen runoudestaan.”
(s. 266–267)

Gotiikka saapuu 2010-luvulle

Jukka Laajarinteen Hurmeen maku taas on autuaan tietämätön omasta paikastaan traditiossa. Se on vilpittömästi goottilainen romanssi, joka sattuu sijoittumaan nyky-Suomeen. Virnisteleviä kirjallisuusviittauksiakin onnistuin bongaamaan vain yhden kappaleen, nimittäin hautakivistä sivulla 69.

Laajarinne on aivan tietoisesti lähtenyt tekemään gotiikan traditioiden mukaista kirjaa. ”Mitä, jos en tällä kertaa yrittäisikään uudistaa kirjallisuutta? Päinvastoin, veisin sen ainakin 200 vuotta taaksepäin!” hän julistaa kotisivuillaan kertoessaan Hurmeen maun synnystä. Mikä ihastuttava röyhkeys! On aivan liian helppoa naureskella ylimielisesti kaikelle ”vanhanaikaiseksi” ja ”ei tätä päivää olevaksi” mielletylle, perustelematta mitenkään sitä, mikä niissä on itsessään muka vikana.

Laajarinne on aivan esimerkillisesti kyennyt tekemään omasta ajastamme romanttisen.

Hurmeen maun päähenkilö on teini-ikäinen Karin, joka käy läpi ikäisilleen tyypillisiä ihmissuhdesotkuja: pojat aiheuttavat sydänsuruja ja vanhemmat eivät tajua. Samaan aikaan hän pääsee vuosikymmeniä vanhan, hyytävän mysteerin jäljille. Laajarinne on hämmästyttävän sujuvasti kyennyt tuomaan yli sadan vuoden takaisen kerrontatavan ja konventiot nykyteinien elämään, siis aivan esimerkillisesti tekemään omasta ajastamme romanttisen. Päähenkilöillä on älypuhelimet ja some-palvelut, mutta se ei estä heitä törmäämästä gotiikan kuvastoon: hautausmaihin, vanhoihin huviloihin ja muihin. Ja miksipä estäisi, onhan sellaisia runsaasti nyky-Suomessakin.

”Isä oli paikannut polkupyörän renkaan. Karin pyyhkäisi isoimmat vedet sateen kastelemalta satulalta ja polkaisi liikkeelle. Renkaat hurisivat asfaltilla, tuuli kohmetti sormia. Niin nopeasti syksy eteni. Olisi pitänyt pukea hansikkaat. Hän ajoi keskustan kautta, heilautti hymyillen kättään pojille, jotka seisoskelivat grillin edessä, ei pysähtynyt vaan ajoi kaupungin läpi kirkkoa kohti.
Kirkon torni häämötti tummana, korkeana varjona kaupungin varjojen kellastamia pilviä vasten. Henri oli kuulemma joskus kiivennyt kellotapuliin korkealle puiden yläpuolelle, kun ovet olivat jääneet lukitsematta.
Karin jätti polkupyöränsä nojaamaan kirkkomaan muuria vasten. Miksi hautausmaiden ympärillä olikin aina muuri tai aita? Pitämässä eläviä ulkona – vaiko kuolleita sisäpuolella?
Pimenevällä parkkipaikalla ei seissyt autoja. Kalmistossa olisi autiota. Karin avasi takorautaisen portin ja astui sisäpuolelle. Katulyhdyt loistivat puiden lomasta, mutta itse hautuumaata ei ollut valaistu. Mitä syvemmälle neito askelsi hautakivien lomassa kulkevia polkuja, sitä pimeämpää oli.” (s. 161)

Ukonilmat ja kyykäärmeet tuovat dramatiikkaa tapahtumiin, spiritismin pelaaminen on luonteva nykyvastine hämärille rituaaleille, pulloja keräävä puliakka edustaa epämääräisen uhkaavaa kaaosta eli jungilaisittain varjoa. Selkeämpää – mutta yhtä onnistunutta – gotiikan modernisointia on havaittavissa yhdessä tärkeässä tapahtumapaikassa, hylätyssä ja rappeutuvassa tehtaassa. Teini-ikäisten seurustelua eivät enää kahlitse samat siveellisyys- ja säädynmukaisuusvaatimukset kuin 1700–1800-lukujen taitteessa, mutta ei se ongelmatonta ole tänäkään päivänä. Karinin teiniangsti tosin on jopa romantiikan mittapuulla häiritsevän ylivedettyä.

Kaiken tämän Laajarinne kirjoittaa riipaisevan kauniisti. Juuri sillä tavalla kuin ne 1800-luvun kirjailijat, jotka halusivat luoda jotain ihastuttavaa. Tämähän on radikaalein mahdollinen taiteellinen pyrkimys nykypäivänä, taiteilijat keskimäärinhän ovat jostain 1960-luvulta alkaen halunneet luoda pikemminkin mahdollisimman rumia ja vastenmielisiä asioita ”kriittisyyden” tai jonkin sellaisen nimissä. Laajarinne kiinnittää välillä liikaakin huomiota tarinansa koristeluun goottihenkisin motiivein. Tämä on ongelma ennen kaikkea siitä syystä, että suurin osa niistä jää irrallisiksi, mihinkään liittymättömiksi.

Mitä se romantiikka olikaan?

Mero ja Laajarinne eivät toki ole ainoita suomalaisia prosaisteja, jotka ovat 2010-luvulla jatkaneet romantiikan ja gotiikan traditiota tai tuoneet sitä meidän aikaamme. Esimerkiksi Vaskikirjat-kustannus julkaisi vuonna 2017 novelliantologian Varjojen lumo, johon oli koottu uusia suomalaisia goottinovelleja. Niistä osa sijoittuu vanhalle kunnon 1800-luvulle, osa taas Meron ja Laajarinteen romaanien tapaan visioi, millaisia muotoja gotiikan avainteemat ja -motiivit voisivat saada 2000-luvulla. Ilkka Auerin nuorille aikuisille suunnatut romaanit Anastasia (2017) ja Domowik (2018) voidaan nekin huoletta niputtaa gotiikan traditioon. Päivi Alasalmi puolestaan julkaisi jo vuonna 1996 romaanin Vainola, joka edustaa hyvin samanlaista modernia kartanogotiikkaa samankaltaisella (joskin astetta tummasävyisemmällä) otteella kuin Englantilainen romanssi.

Niin fantasia, scifi, kauhu kuin historiafiktiokin kehittyivät nykymuotoonsa osana 1800-luvun romanttisia aaltoja.

Paljonko uusromanttiseksi luokiteltavaa proosafiktiota on itse asiassa julkaistu Suomessa 2010-luvulla? Onko koko aikakautemme itse asiassa uusromanttista, kuten esimerkiksi mediatutkija Veijo Hietala on väittänyt? Asia riippuu siitä, miten romantiikka määritellään. Historiallisestihan kaikki antirealismi on jossain määrin romantiikkaa. Niin fantasia, scifi, kauhu kuin historiafiktiokin kehittyivät nykymuotoonsa juuri osana 1800-luvun romanttisia aaltoja. Kaikki nämä tyylilajit ovat kokeneet uudella vuosituhannella räjähdysmäisen suosion kasvun ja myös arvostuksen nousun. Ehkä se sitten kiinnittää vanhempia ikäpolvia edustavien tutkijoiden huomion: heidän nuoruutensa Suomessahan jalat tuli pitää maassa ja vain realismi oli oikeaa kirjallisuutta.

Myös ”taiteen” ja ”viihteen” raja on kaikissa näissä tyylilajeissa häilyvä. Se pitää nähdä romantiikan ominaisuutena: koko suuntauksen juuret ovat keskiaikaisissa ritariromansseissa, jotka olivat mielikuvituksekkaita seikkailuja intohimoisella (ja usein traagisella) rakkaudella terästettyinä. Niitähän Cervantes parodioi klassikkoteoksessaan.

1800-luvun romantiikkakaan ei ollut mikään yhtenäinen liike, vaan enemmänkin nippu toisiinsa limittyviä, osin ristiriitaisiakin virtauksia. Sillä saattoi perustella niin nationalismin, individualismin kuin vasemmistoradikalisminkin, ja niin luonnon kuin äärimmäisen keinotekoisuudenkin palvonnan. Oli kansallisromantiikkaa, joka meilläkin sytytti Elias Lönnrotille ja kumppaneille kipinän kansanrunouden keräämiseen. Vastaavaa oli tehnyt jo 1600-luvun lopulla Ranskassa Charles Perrault, joka kehtasi myös julistaa, että ”moderni” kirjallisuus oli vähintään yhtä hyvää kuin antiikin klassikot. Tämä oli myöhemmin osa romantiikan ydintä: yksilöllisen taiteilijaneron ja hänen jumalaisen luovuutensa ylistäminen.

Lisäksi oli gotiikkaa, joka lainasi nimensä keskiaikaiselta ”barbaariheimolta” ja jonka kiinnostuksen kohteina olivat pimeys, julmuus ja kaikki arkijärjen vastainen. Sen jalanjäljissä jatkoi 1800-luvun loppupuolella nk. dekadenssikirjallisuus.

Mikä hyvänsä ei kelpaa romantiikaksi

Romantiikan ydinarvoiksi voi kuitenkin nostaa vetoamisen tunteeseen, mielikuvitukseen ja kauneudentajuun – ja tämä kauneudentaju on mahdollisimman kaukana antiikin estetiikasta. Romantiikka ei kerro yleisiä totuuksia, vaan päinvastoin kiinnittää huomionsa yksittäiseen. Se ei kysy, mitä on olemassa, vaan mitä voisi tai olisi voinut olla.

Romantiikan vastakohta oli 1700-luvulla klassismi, Perraultin arkkivihollinen, jossa vannottiin ”järjen” nimeen. Toisaalta romantiikan voi katsoa syntyneen protestiksi niin ikään järkeä (yli)korostaneelle valistukselle. 1800-luvulta alkaen sen arkkivihollinen on ollut realismi, demokraattisen yhteiskunnan oma klassismi – se oikea klassismihan oli sääty-yhteiskunnan taidetta. Siksi luen gotiikan ja dekadenssin sujuvasti romantiikan aaltoihin, vaikka jotkut ovatkin kyseenalaistaneet niiden aseman ”pimeänä romantiikkana”.

Mikä tahansa historiallista, spekulatiivista tai romanttista fiktiota edustava teos ei siis ole myöhempien aikojen romantiikkaa. Siihen tarvitaan estetiikkaa. Tarvitaan tunnetta. Kohtalokkuutta. Eriskummallisuutta. Sitä mitä Romantiikka isolla R:lla tarkoittaa. Marissa Mehrin Veristen varjojen ooppera (2013) olkoon yksi esimerkki 2010-luvun Romanttisesta teoksesta, joka ei mene oikeastaan mihinkään edellä listattuun genreen. Milja Kauniston hävyttömän aistilliset historialliset romaanit edustakoot sitä, mitä Romanttinen historiafiktio voi tänä päivänä olla.

Marko Hautalan kauhufiktion voi katsoa edustavan yhdenlaista modernia gotiikkaa, joka ei ole sen vakiokuvastosta riippuvaista. Hänen tapansa luoda kauhua perustuu nimenomaan ihmisen alitajuisten pelkojen ja myyttis-arkaaisen ajattelun hyödyntämiseen. Hänen teostensa maailmankuva on samalla tavalla synkän fatalistinen kuin gotiikassa niin usein. Se on painajaisten taidetta, juuri sitä ihmismielen pimeää puolta, joka pakenee kaikkea järkeilyä ja etiikkaa. Yliluonnollinen elementti jää noissa teoksissa usein ambivalentiksi, kuten vanhassakin gotiikassa ja myös Laajarinteen romaanissa.

Selkeämmin spekulatiivisessa fiktiossakaan ei gotiikka-dekadenssi-akseli ole tuntematon. Sille putoaa ainakin Siiri Enorannan tuotanto sekä viime vuonna julkaistu novelliantologia Sirkus Synkkä, joka nimensä mukaisesti pitää sisällään sirkus- ja huvipuistoaiheisia kauhunovelleja. Selkeämmin suomalaisessa spefissä näkyy kuitenkin kansallisromanttinen virtaus: moni kirjailija on ottanut suomalaisesta mytologiasta inspiraatiota romaaneihinsa ja novelleihinsa tai kokonaiseen fantasiamaailmaan.

Uusromantiikka, metaromantiikka, myöhempien aikojen romantiikka

Sekä Meron että Laajarinteen teokset ovat tummasävyisyydestään huolimatta kevyttä luettavaa, jossa mitään kovin syvää metafyysistä traagisuutta ei ole havaittavissa. Eikä siinä sinänsä mitään. Tarina tempaa mukaansa molemmissa romaaneissa ja pysyy komeasti kasassa loppuun saakka. Mitä nyt Hurmeen maun loppu hieman töksähtää. Mero on muutenkin osannut luontevammin punoa kaikki karmivat yksityiskohdat osaksi juontaan.

Englantilaisen romanssin Nora toki ajautuu kirjan loppua kohden kriisiin romanttisen maailmankatsomuksensa kanssa, ja sitä ennenkin hän päätyy lukuisia kertoja käymään keskusteluita todellisuuden merkityksestä. Ovatko myytit ja unelmat lopulta arvokkaampia? Voiko kaunis valhe olla parempi kuin ruma totuus? Ja onko totuus itsessään yksi suuri harha, vain yhteisesti sovittua valhetta? Vastaavia kysymyksiä ovat pyöritelleet syväluotaavasti Anna-Kaari Hakkarainen (Kristallipalatsi, 2016) ja ylvään kapinallisesti Jera Hänninen (Harakkapoika, 2006). Viihteellisyyteen keskittyvä Mero ei yllä oikein kumpaankaan, vaan hänen henkilönsä ovat turhauttavan näköalattomia – kerrassaan postmoderneja.

Elävät henkilöhahmot ovat niin Meron kuin Laajarinteenkin romaanien vahvuuksia.

Tästä syystä he ovat toisaalta uskottavia meidän aikamme ihmisiä. Nimenomaan elävät henkilöhahmot ovat niin Meron kuin Laajarinteenkin romaanien vahvuuksia. Juuri heidän kauttaan romantiikka ja gotiikka onnistuvat niinkin hyvin heräämään henkiin 2010-luvulle. Laajarinne onnistuu lisäksi tekemään tämän säilyttäen samalla henkilöissään tietyn herkkyyden ja vilpittömyyden; hän ei pilaa sitä minkäänlaisella ironialla tai ”särmikkyydellä”.

Siksi Hurmeen maku edustaa puhtainta uusromantiikkaa jota olen aikoihin nähnyt – niin hyvässä kuin pahassa. Sanahan pitää sisällään ajatuksen uudelleen tekemisestä, ei olemassa olevan tradition jatkamisesta tai kehittämisestä. Ei Hurmeen maku onneksi pelkäksi pastissiksi jää, sen verran visiota Laajarinteellä on.

Englantilainen romanssi taas on lähinnä metaromantiikkaa. Merokaan ei luo itsenäistä teosta, vaan hänen romaaninsa toimii kommentoimalla perinnettä – myös eksplisiittisesti henkilöiden suulla, kuten sanottu. Se kiertää postmodernin ironian yhtä läheltä kuin Hurmeen maku pastissin, mutta kiertää kuitenkin. Onneksi.

Silti kumpikaan kirjailija ei pysty samaan mihin esimerkiksi Varjojen lumo -antologian novellistit parhaimmillaan: säilyttämään perinnetietoisuuden, mutta käsittelemään tuota traditiota oman vahvan näkemyksen pohjalta. Tällä tavoin Inkeri Kontro ja Edith Arkko onnistuivat luomaan viktoriaanis-goottilaiset kauhuscifimaailmansa ja Susanna Hynynen sijoittamaan gotiikan synkkiä klassikkoteemoja mieleenpainuvasti nyky-Suomeen. He ovat siis kyenneet luomaan jotain uutta ja itsenäistä kytkeytyen kuitenkin samalla tiettyyn perinteeseen. He todellakin jatkavat rohkeasti traditiota ja päivittävät romantiikkaa 2010-luvun kirjallisuudeksi. Mero ja Laajarinne sen sijaan eivät aivan kykene näkemään traditiolaatikon ulkopuolelle.

Kirjoittaja on itse novellillaan mukana antologioissa Varjojen lumo ja Sirkus Synkkä. Hän on myös kirjoittanut romantiikan estetiikkaan osuvan romaanin Omenatarha, eli kertomus huonoista miehistä (2017).

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto