Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

anhan porton alku ja loppu

Heidi Lakkala, 11.9.2019
Fernando de Rojas: Celestina 317 s., Faros 2019 Kääntäjä(t): Arto Rintala

Lakimies Fernando de Rojas kirjoitti elämänsä aikana yhden romaanin, mutta opintojen loppuvaiheessa, vuoden 1499 vaiheilla valmistunut Celestina oli aikansa lottopotti. Heti Cervantesin Don Quijoten jälkeen espanjalaisen kirjallisuuden toiseksi merkittävimmäksi romaaniksi rankatusta tragikomediasta on eripituisia versioita ja se on käännetty lukuisille kielille.

Apuun rientää vanha portto, joka on meritoitunut ompelemalla immenkalvoja umpeen.

Heittäen huipulle sijoittuu Arto Rintalan eloisa ja elämänmakuinen käännös, joka tuo aatelismies Caliston ja neito Melibean rakkaustarinan nykypäivään. Rintala ei säästele rivossa riettaudessa, mutta tavoittaa myös kaihon elegisimmät soinnut.

Espanjalainen Romeo ja Julia

Nuorukainen Calisto iskee silmänsä siveään Melibeaan, joka ei tunnu vastaavan hänen rakkauteensa. Taikoineen apuun rientää vanha portto Celestina, joka on meritoitunut ompelemalla takaisin umpeen neitosten rikottuja immenkalvoja ja manaamalla lempeä vainajista ja taruolennoista keräämiensä ainesosien avulla.

Celestinan juoksupoikina romanssia edistävät Caliston palvelijat Sempronio ja Pármeno, joita varten vanha velhotar myös kattaa lihallisten ilojen runsaan noutopöydän tarjoamalla heille rakastajattariksi omia suojattejaan Eliciaa ja Areúsaa. Celestina ja hänen apupoikansa aikovat kyniä Caliston rahat ja jakaa saaliin keskenään.

Kun Melibea sitten lankeaa loveen, Calisto lahjoittaa Celestinalle kiitokseksi arvokkaan kultaketjun. Ahne portto ei pidä sopimustaan eikä jaa saalistaan, joten Sempronio ja Pármeno lähettävät hänet kuolemaan ilman rippiä.

Raivostuneet Elicia ja Aréusa juonivat koston, joka ei jää jälkeen tämän päivän slashereista. Romaanista onkin vuonna 1996 filmatisoitu eroottinen draamaelokuva, La Celestina, jonka naispääosaa esittää Penelope Cruz.

Parittajaeukon muotokuva

Traaginen rakkaustarina jää kuitenkin sivujuoneksi eloisan parittajaeukon muotokuvan rinnalla. Celestinan hahmon varhainen edeltäjä löytyy jo 1300-luvun alkupuolen espanjalaisesta kirjallisuudesta.

Omaa etuaan ajava, irstas ja lipeä vanha nainen on liittoutunut paholaisen kanssa. Silti hän liikkuu kuin kotonaan niin luostareissa kuin aateliston kartanoissa ja saa aina innokkaita asiakkaita kaikista sosiaaliluokista.

Noin kymmensivuisessa esipuheessaan suomentaja Arto Rintala avaa teoksen taustoja ja aikakautta, jossa se on syntynyt. Celestinan naturalistinen maailmankuva erittelee ihmisen eläimellisyyttä, josta myös kumpuavat tragedian juurisyyt eli ahneus ja petollisuus.

Celestina laitettiin pannaan vuonna 1773, ja sieltä se pääsi vasta 1900-luvulla.

Tarinan hahmot on heitetty maailmaan, jossa primaarivietit ohjaavat heidän toimintaansa. Tuonpuoleisen maailman sanktiotkaan eivät kykene pidättelemään aistien hillittömiä yllykkeitä.

Celestina käsittelee seksuaalisuutta niin sumeilemattomasti, että inkvision olisi luullut siihen iskevän. Romaanin loppuun, päälle liimatun tuntuisesti lisätty moraalinen ja uskonnollinen varoitus himojen mädättävästä vaikutuksesta on saattanut pelastaa teoksen, vaikka parittajamummolle köpelösti kävikin.

Yleinen ilmapiiri kuitenkin Arto Rintalan mukaan kiristyi 1600-luvulla, jolloin myös Celestinasta karsittiin pois papistolle epäedullisia kohtia. Celestina laitettiin ”yleisen säädyttömyyden” takia pannaan vuonna 1773, ja sieltä se pääsi elpymään vasta 1900-luvulla.

Arto Rintalan huomioita

Suomentaja Arto Rintalan mukaan Celestinan ilmestyminen aloitti espanjalaisen kirjallisuuden renessanssin. Sisällöltään se soveltuu sekä keskiaikaan että uuteen aikaan ja saattaa siksi tuntua nykylukijastakin yllättävän tuoreelta. Siksi yllättääkin tieto, ettei Celestinalla ole varsinaista esikuvaa, vaan se noudattelee ensi sijassa omia lakejaan.

Itse ajattelen, että kulttuurisessa kaikukamarissamme resonoivat ehkä voimakkaimmin yhteiskunnan kaikilla tasoilla rehottava tekopyhyys ja toki arkkityyppisen noita-akan kiinnostava henkilökuva. Viime aikoina sädekehiä on revitty katolilaisten pappien, mustan ihmisoikeusaktivistin, lukuisten valtiomiesten ja vähäisempienkin nimihenkilöiden päästä. Celestina tietää ja tuntee koko paheellisen seutukuntansa. Häneltä hakevat apua sikiönlähdetykseen, lemmentaikoihin ja salasuhteisiin yhtä innokkaasti niin pahat kuin pyhätkin. Nykyajan Celestinaksi voisi profiloitua vaikkapa monen mediakanavan kautta vaikuttava puuma, jolta riittää vinkkejä seksuaaliseen vapautumiseen.

Celestinan alkuperä on hämärän peitossa. Se julkaistiin aluksi anonyymisti selityksin, että salamancalainen bacchalaureus Fernando de Rojas oli löytänyt käsikirjoituksen ensimmäisen näytöksen ja päättänyt sitten jatkaa kutkuttavan tarinan loppuun saakka. Varhaisimmat painokset lienevät 1400-luvun loppuvuosilta, ja vanhin tähän päivään saakka säilynyt Toledosta vuodelta 1500. Rintalan mukaan Toledon versiossa on 16 näytöstä, kun niiden määrä seuraavassa versiossa nimeltään Tragicomedia de Calisto y Melibea on kasvanut peräti 21:een. Huomiota herättää ja aikansa eetoksesta kertonee se, että alkuun on lisätty maailmaa naturalistisesti tarkasteleva lause ja loppuun kristillistä sanomaa korostava loppuruno.

Kulttuurisessa kaikukamarissamme resonoi yhteiskunnan kaikilla tasoilla rehottava tekopyhyys.

Myös keskushenkilöiden voimatasapaino vaihtelee teoksen eri versioissa. Rintalan mukaan vuoden 1519 tienoilta peräisin olevassa Libro de Calisto y Melibea y la puta vieja Celestinassa parittajaeukon nimi nousee teoksen otsikkoon ja seuraavissa rakastavaisten nimet katoavat kokonaan. Toledon seudulla vaikuttaneen lakimies Fernando de Rojasin nimeä ei elinaikanaan mainita tekijänä. Nimi tuli virallisiin asiakirjoihin vasta de Rojasin puolustettua oikeudessa appeaan, jota syytettiin salajuutalaisuudesta.

Celestinan aloittaa ”Kirje ystävälle”, jossa nimetön kirjoittaja kertoo löytäneensä ”taidokkaan luomuksen, jonkalaista ei ole kastilian kielellä tunnettu”. Häneen tekee vaikutuksen ”sen sanojen vahva ja kirkas metallinen sointi, tarinan oiva sepäntyö ja tyylikäs muoto”. Kirjoittaja epäilee, että käsikirjoituksen takana voisi olla ennen renessanssia kirjoittanut Juan de Mena (1411–1456) tai rakkauden tuhovoimasta säkeitä luonut Rodrigo de Cota (kuoli noin vuonna 1506). Kirjoittaja kiittelee käsikirjoitusta ja kertoo jatkavansa sitä virkistääkseen mieltään lakimiehen töidensä ohella.

Rintalan mielestä kirje saattaa kuulua olennaisena osana teokseen, koska Espanjan kulta-ajan kirjallisuusperinteeseen kuului toden ja fiktion rajan hälventäminen. Toisaalta on myös viitteitä siitä, että ”Kirje ystävälle” edustaa varhaisempaa kirjoitustyyliä kuin varsinainen teos. Päädyttiinpä kumpaan vaihtoehtoon hyvänsä, varsinaisen tekstinkin jaaritteleva ja monitulkintainen tyyli tuntuu soveltuvan lakimiehen tapaan ilmaista ajatuksiaan. Rintala kertoo, että tuon ajan yliopistomaailmassa käytettiin yleisesti dialogia, joten tämäkin sopisi lakimies de Rojasin tyyliin. Celestina esiteltiinkin yleisölle ensisijaisesti lukunäytelmänä, jonka lukuohjeet annettiin teoksen lopussa. Näytelmien ääneen lukeminen kuului tuohon aikaan kulttuurista nauttivien harrastuksiin.

Vaikka Celestinaa luonnehditaan omalakiseksi teokseksi, Fernando de Rojas sai vaikutteita erityisesti filosofisen dialogiperinteen keskeiseltä vaikuttajalta, Francesco Petrarcalta (1304–1374), ja hänen ajatuksiaan myös lainataan Celestinassa. Toinen keskeinen vaikuttaja on Giovanni Boccaccio (1313–1375), jonka verevät henkilöhahmot varmasti innoittivat de Rojasia. Toki myös Celestina sai kirjallisia seuraajia. Rintalan mukaan sen ympärille kehiteltiin jopa erityinen kirjallisuusvirtaus (”novela celestinesca”).

Moraaliton noita-akka on arkkityyppi

Ihminen tuskin on kovasti muuttunut muutamassa vuosisadassa, mutta henkiset virtaukset vaihtelevat tuulen lailla. Celestinan riehakkaan rietas huumori ei ehkä iske nykylukijaan ainakaan samalla intensiteetillä kuin oman aikakautensa lapsiin. Myöskään traaginen ei tunnu traagiselta, eikä koominenkaan siis koomiselta, koska elämme niin toisenlaisessa maailmassa. Rakastunut nykyteini ei tapattaisi itseään deittikuvioissa, vaan sopisi tapaamisen Tinderissä. Polyamoriset suhteet yleistyvät, eikä välikäsiä tarvita salasuhteisten jälkiä peittelemään.

Vanha, moraaliton nainen edustaa rappiota ja lähestyvää kuolemaa.

Moraalittoman vanhan naisen arkkityyppi näyttää sen sijaan säilyneen entisenlaisena. Noita-akka tai puuma ei vanhene arvokkaasti, vaan hakee himokkaasti partnereita seksuaalisten perversioidensa toteuttamiseen. Hän pahentaa myös nuoret, joiden sydämessä on vielä haaveita viattomasta rakkaudesta. Paha, vanha nainen väheksyy järjestystä ja yhteiskunnan asettamia sääntöjä ja liittoutuu pimeyden voimien kanssa. Vanha, moraaliton nainen edustaa rappiota ja lähestyvää kuolemaa.

Ihminen oli de Rojasin aikaan ja on edelleen toisinaan myös kalkittu hauta täynnä kuolleiden luita. Tämän argumentin kehittely ja ilmenemismuodot saattavat resonoida nykylukijan kokemuksen kanssa. Celestina-noita saa kulkea vapaalla jalalla, koska hän tietää liian monista liian paljon.

Celestinan kieli kulkee liukkaasti, eloisasti ja modernisti. Dialogimuoto sopii teokseen, jonka tämän päivän lukija mieltää näytelmäksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto