Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ihmisavaruuden kiertolaisia

Sanna Nyqvist, 18.12.2003
Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (Supuutoniku no koibito) s., Tammi 2003 Kääntäjä(t): Ilkka Malinen (kääntänyt englannista)

Sputnik-rakastettuni kertoo nimensä mukaisesti yksinäisistä kiertolaisista ja rakkaudesta. Päähenkilö ja minäkertoja K rakastelee oppilaansa äitiä mutta rakastaa kirjailijanurasta haaveilevaa boheemia Sumirea, joka ihastuu pyörremyrskyn voimalla itseään miltei parikymmentä vuotta vanhempaan, naimisissa olevaan Miuhun, joka puolestaan ei pysty rakastamaan ketään, koska ei ole kokonainen ihminen. Kuulostaako monimutkaiselta? Haruki Murakamin haikeanhauskassa romaanissa tämä on vasta merkillisten tapahtumien lähtötilanne.

Vuonna 1949 syntynyt Haruki Murakami on epäilemättä Japanin tunnetuin ja käännetyin nykykirjailija, vaatimaton superjulkkis, joka ei häpeile tai pakoile ympärilleen syntynyttä fani-ilmiötä. Mutkattomuus, rentous ja anti-elitismi leimaavat myös hänen teoksiaan, jotka ammentavat 1900-luvun amerikkalaisesta kirjallisuudesta ja vilisevät viittauksia populaarikulttuuriin. Japanissa Murakamia joko kritisoidaan kirjallisten perinteiden ja ihanteiden pettämisestä tai juhlitaan hierarkkisen suorituskulttuurin omaperäisenä kriitikkona. Länsimaiselle lukijalle Murakamin fiktiot näyttäytyvät kiehtovana sekoituksena tuttua ja outoa.

Murakamilta suomennettiin kymmenen vuotta sitten Suuri lammasseikkailu (Hitsuji o meguru boken, 1982), fantastinen kertomus lammasjahdista ja naisesta, jolla on vastustamattoman eroottiset korvat. Nyt käännetty Sputnik-rakastettuni (1999) edustaa Murakamin tuotannon hienovireisempää, mutta ei yhtään vähemmän mielenkiintoista puolta. Se on Kafkaa toiseen kulttuuriin vapaasti transponoiva mysteeri ihmisyydestä ja yksinäisyydestä. Eurooppalaiseen esikuvaan nimellään viittaava opettaja K kertoo tarinaa ystävättärestään Sumiresta, jonka hätkähdyttävä muodonmuutos boheemista ryysyläisestä tyylikkääksi liikenaiseksi ja intohimoiseksi lesboksi nousee romaanin alkupuolella keskiöön. Vaikka K paljastaa oleelliset juonenkäänteet ennalta, tarinan jännite ei herpaannu hetkeksikään. Hieman romaanin puolivälin jälkeen Sumire katoaa maailmasta ja sitä myöten myös romaanista, mutta pian K:n puhelin soi ja omituinen puhelinkeskustelu erään oppilaan äidin kanssa avaa tarinassa uuden juonteen. Nitojia näpistelevän koulupojan mykkä yksinäisyys todistaa, että ihminen voi olla toisaalla, vaikka olisikin läsnä.

Romaanin henkilöiden käymissä keskusteluissa ja romaaniin sisältyvissä Sumiren jälkeenjääneissä papereissa käsitellään samaa teemaa: minän ja muiden, minän ja todellisuuden suhdetta. Kahtia jakautunut Miu on tämän teeman kannalta avainhenkilö, jonka tragedia näyttäytyy ensin ratkaisua vaativana arvoituksena. Kun syy Miun kylmyyteen paljastuu fantastisessa sisäkkäiskertomuksessa, ei häntä rakastavalle Sumirelle jää enää muuta mahdollisuutta tavoittaa Miu kuin toistaa tämän vaarallinen transgressio, kadota maailmasta.

Murakami ei harrasta ilmeistä symbolismia, mutta kohtaus, jossa K heittää oppilaansa näpistämän varaston avaimen jokeen, kuvaa hyvin romaanin henkilöiden suhdetta arvoituksiin ja ongelmatilanteisiin. Etsityn avaimen heittäminen pois on vapauttava ja epäsovinnainen teko, joka mahdollistaa toisten, aidompien ratkaisujen löytymisen. Sumiren kadottua Kreikan saaristossa poliisitoimet ovat vain muodollisuus, sillä katoamista ei voi ratkaista johtolankojen avulla, koska kyseessä ei ole katoaminen tavallisessa mielessä vaan yritys löytää toinen todellisuus, Miun kadonnut puolisko.

Murakamin luoma kahden rinnakkaisen todellisuuden maailma tuntuu välillä banaalin yksinkertaiselta, mutta tämä on tarkoituksellista. K on ala-asteen opettaja, ei syntyjä syviä luotaava ajattelija. Hänen tarinassaan ja erityisesti tavassaan kertoa sitä on vilpittömyyttä, joka torjuu skeptismin. Kerrontatapa panee kuitenkin myös miettimään K:n osuutta ja motiiveja, sillä hän selostaa sujuvasti tapahtumia, joissa ei ole ollut läsnä, tai ajatuksia, joita ei voi tietää.

Poissaolon tuska kiteytyy romaanin tärkeimmässä kommunikaation välineessä, puhelimessa. Puhujan ääni on läsnä mutta ruumis poissa. Puhelimessa K ja Sumire kokevat intiimimmät hetkensä, mutta K jää vaille kaipaamaansa fyysistä rakkautta. Puhelimen pirinä johdattelee tapaamisiin, joissa ihmiset lipuvat yhä kauemmaksi toisistaan – paitsi aivan romaanin viimeisillä sivuilla, jotka ovat mukaelma Murakamin huippusuositun Norwegian Woodin (1987, japanilaiselta nimeltään Noruwei no mori) lopusta. Puheyhteyden lisäksi keskustelijoiden välille tuntuu avautuvan toinen, suorempi linja, jolla ei tarvita edes sanoja.

Signaalit kulkevat sittenkin ihmisavaruuden yksinäisyydessä, ja sputnikit kohtaavat tässä ja nyt, samassa todellisuudessa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto