Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Flanöörit intohimon ja tyhjyyden välimailla

Kaisa Kaakinen, 16.11.2003
Hjalmar Söderberg: Hairahduksia (Förvillelser) s., Gummerus 2003 Kääntäjä(t): Antero Tiusanen

Hjalmar Söderberg lietsoi vuonna 1895 ilmestyneellä esikoisromaanillaan Hairahduksia (Förvillelser) esiin kiihkeän keskustelun kirjallisuuden moraalista. Nykylukijan on vaikeampi löytää kirjasta skandaalin aineksia; se ei hengi hekumaa vaan lumoavan ilmavaa esteettisyyttä. Tämä nyt ensi kertaa suomennettu romaani on hienovireinen kuvaus nuorista ihmisistä, joille kaikki on vielä tulevaisuutta – ihmisistä, jotka tallaavat Tukholman katuja näennäisen tietoisina siitä, minne ovat menossa, mutta jotka haparoivat tiellään tämän tästä. Söderbergin kieli juhlii aistivaikutelmien vähäeleistä kauneutta ja kerronta pysähtyy usein venytetyksi hetkeksi puiden siimekseen palatakseen taas keskelle kaduilla ja kapakoissa virtaavaa elämää.

Söderbergin henkilöt etsivät ennen muuta yhtä asiaa: sitä, jota kutsutaan rakkaudeksi. Kirjailija käsittelee tuotannossaan tätä teemaa tavalla, joka tekee hänen kirjoistaan edelleen kiinnostavia. Rakkauden etsijä pohtii omaa erillisyyttään ja paikkaansa maailmassa. Rakkaus on Hairahduksissakin ambivalentti ilmiö, jotakin valtavaa ja käsittämätöntä mutta myös hämmentävän sattumanvaraista. Suuretkin tunteet voivat väljähtyä ja rakastunut saattaa äkkiä todeta ajatustensa askarrelleen jo jonkin aikaa muualla kuin sydämen valitussa. Samaan aikaan tämä häilyvä tunne tai vaikkapa arkipäiväiset rahahuolet saattavat kyseenalaistaa näiden ihmisten olemassaolon pohjia myöten.

Nuori lääketieteen kandidaatti Tomas Weber rakastuu hansikaskaupan myyjättäreen Elleniin, joka hänkin tarkkailee salaa asiakastaan. Tomaksen mielessä väikkyy kuitenkin myös Märta, jo puoli vuotta kestäneen ihastuksen kohde. Rakkaus valtaa nuoren ihmisen mielen, mutta saattaa jättää sen yhtä nopeasti. Rakkauden – tai oikeammin rakkauden kaipuun – ympärille kiertyy koko elämä, mutta jatkuva kaiho saattaa ohjata myös kohti välinpitämättömyyttä. Märtan ja Tomaksen kohtaamisen täyttymystä seuraa Tomaksen mielessä epätoivoinen tyhjyys: hän on jälleen ”ottanut ennakkoa”, toiminut yhtä holtittomasti rakkaudessa kuin raha-asioissaan, jotka ovat menossa pahasti solmuun. Tyhjyyden kokemus liittyy olemassaoloon tulevaisuuden kynnyksellä. Jotakin on tapahtumassa näiden ihmisten elämässä ja ehkä koko kaupungin seisahtumattomassa liikkeessä, mutta tämä jokin antaa vielä odottaa itseään.

Tomas ja hänen ystävänsä kuhnailevat kaduilla ja kapakoissa sumeilemattoman velvollisuudentunnottomasti, he eivät huomaa hävetä toimettomuuttaan. Söderberg kavahdutti monia lukijoita nimenomaan siksi, että hän kuvasi Hairahduksissa dagdrivare-mentaliteettia ilman tuomitsevaa sävyä tai moraalisia opetuksia. Aftonbladetissa julkaistiin arvostelu, jossa Hairahduksia luettiin ruotsalaisen kirjallisuuden ”siveettömimpiin tuotteisiin”. Tästä esikoisromaanista nousi suuri kohu, ja kirja kului nuorten lukijoiden käsissä – ja Söderbergin maine nuorison kirjailijana oli syntynyt.

Hairahduksista käyty keskustelu saattaa ensin tuntua huvittavasti aikansa lapselta, mutta siinä näkyy myös edelleen yleinen taipumus yrittää tislata jokaisesta kaunokirjallisesta tekstistä jonkinlainen selkeä yhteiskunnallinen sanoma. Söderbergiltäkin sellaisen palasia voi tietysti tahtoessaan löytää, mutta tekstissä on loppujen lopuksi kiinnostavaa sen tapa näyttää nuorten ihmisten kokemusmaailman sellaisena, miten se heille itselleen avautuu. Peloton muttei osoitteleva ihmisluonnon tarkkailu oli radikaalia omalla tavallaan.

Rakkauden ikuinen hetki

Söderberg tuntuu ennakoivan esikoisromaaninsa vastaanottoa irvaillessaan kirjallisuudelle ja näytelmille, jotka ovat ”tyhmiä mutta moraalisia”. ”Kaikki mikä pyrkii tekemään rakkauden naurunalaiseksi on moraalista”, eräs hänen henkilöistään lohkaisee ja pitää Faustia epämoraalisena siksi, että se antaa nuorille ihmisille sen käsityksen, että ”rakkaus olisi jotakin”. Romaanin epäsovinnainen kuva rakkaudesta ei piile vain siinä, että nuoret ihmiset antavat siinä hetkellisille tunteilleen vallan eivätkä aina noudata yhteiskunnallisesti soveliaita seurustelun muotoja, vaan myös tietyssä skeptisyydessä rakkautta kohtaan. Hairahduksia lähestyy rakkautta monelta suunnalta, rakkauden ja elämän yksiselitteinen asettaminen ”moraalisuuden” kategorioihin olisi juuri sen naurunalaiseksi saattamista.

Hairahduksia tarjoaa mahdollisuuden kyseenalaistaa porvarillisen moraalin, mutta se horjuttaa myös idealistista uskoa absoluuttiseen ja ikuiseen tunteeseen kahden ihmisen välillä. ”Jonakin hetkenä hän luuli pitelevänsä syleilyssään itse hymyävää onnea, luuli saaneensa sen iäksi otteeseensa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kädet haroivatkin tyhjää.” Tomasin tunteet eivät pysy aloillaan, ja hänen ystävänsä Johanneksen vakaampi mielentila on kyllästyneisyyttä. Tästä huolimatta kahden rakastavaisen, Tomaksen ja Märtan, yhdessäolo onnistutaan kuvaamaan käsin kosketeltavan tiheästi. Heidän tunteensa ovat sekä rehellisiä että arvaamattomia. Söderbergin kuvaama rakkaus muodostuu yksinäisyyden ylittämisen ja eroottisen halun aaltojen vuoropuhelusta.

Söderberg näyttää Tomasin ja muut henkilöt kaikkitietävän kertojan näkökulmasta, pysähtyy toviksi kunkin keskushenkilön sisäisiin ajatuksiin säilyttäen heihin tietyn välimatkan. Söderberg kirjoittaa ihmisistään yhtä aikaa etäisen huvittuneesti että myötäelävästi. Etenkin sivuhenkilöiden ja ympäristön kuvauksissa läsnä on aina tietty keveys ja salakavala huumori: ”Tarjoilijan frakinhännysten heilahduksista jo näki, että viini oli erityisen kallista”. Sivuhenkilöitä romaanissa on koko joukko, varjomaisia hahmoja, jotka toisinaan astuvat kerronnan paljastavaan valokiilaan. Vanhemmalla iällä rakkausjuttuihin sotkeutunut rouva Wenschen, huonekalujaan maanisesti kiillottava filosofian tohtori, muodikkaat housunsa kadottanut ja anekdootiksi ikuistettu paroni Grothusen. Tukholma katuineen, kahviloineen ja vesistöineen herää eloon vivahteikkaana näyttämönä, jonka ylitse hetkellisesti läsnä olevat ihmiset kuljeksivat.

Tomas ja Märta elävät romaanissa sitä lyhyttä aikaa, jolloin aistit pursuavat uutta ja elämä tempaisee vinhaan pyörteeseensä, ei liene sattuma, että tämä tapahtuu keväällä. Vähitellen he elävät syksyn ja myrskyn, joka kaataa puun tien poikki. Talven tultua rakastavaisten tiet eroavat ja kumpikin kaipaa tovin menetettyä viattomuutta. Toisinaan Tomas havahtuu tähyilemään elämänpiirinsä tuolle puolen, jossa on aina läsnä aava ulappa, levottomana huokaileva äärettömyys. Samassa hän havahtuu arkihuoliinsa, kun velat lankeavat maksettaviksi. Sureva Ellen saa Tomasin potemaan huonoa omatuntoa – kunnes jokin muu kiinnittää oikullisen mielen huomion.

Tomasin ja Märtan rakkaustarinan vertailukohdaksi asettuu Johannes Hallin ja Tomasin sisaren Gretan hitaasti jos koskaan käynnistyvä suhde. Johannes elää taloudellisesti turvattua mutta rakkaudetonta ja innoituksetonta elämää. Hänen kirjoituspöydälleen on aina huolellisesti asetettu tyhjä valkoinen paperiarkki, jotta mitkään ideat uutta näytelmää varten eivät katoaisi jälkeä jättämättä. Valkoinen paperi hohtaa Johannekselle tosin myös huonoa omatuntoa. Nerouden puutetta, rakkauden pelkoa, suurten mielenliikutusten mahdottomuutta. Tämä lienee fin de sièclelle ominainen kokemus halvaannuksesta: kaiken kertaamisesta ja uuden etsimisestä ilman varmuutta siitä, mitä oikeastaan voisi löytää. Toisaalta kyse on myös nuoruuden vaihtumisesta aikuisuudeksi. Greta tapailee rakkauden mahdollisuutta, mutta hän tuntuu viehättyvän myös siveellisestä ihanteellisuudesta. Söderberg saattoi kuohuttaa aikalaisiaan vihjaamalla siihen, että puhtoisilla nuorilla naisillakin on salaisia seksuaalisia unelmia.

Greta sanoo löytäneensä uuden elämänkatsomuksen, Tomas päättää ainakin alkajaisiksi nousta pystyyn kuin satulasta suistunut ritari. Romaanin nuorten ihmisten ratkaisut jäävät osin avoimiksi, voi aavistaa, että jotkut heistä löytävät pian paikkansa, johon asettua ehkä lopullisesti. Toisaalta elämä koostuu hetkistä eikä sillä välttämättä ole suuntaa, ainakaan se ei ole kaduilla tallaajan tiedossa. Ajan kuluminen voi tosin merkitä kaventumista. Tämän mahdollisuuden avaavat lukijalle romaanin aikuiset, jotka aina pukevat ylleen säätynsä ja ammattinsa astuessaan ulos kadulle, nyökkäilemään kohteliaasti arvoisille tuttavilleen.

Söderbergiä ei ole helppo kääntää, hänen kielensä on niukkaa mutta äärettömän rikasta, loppuun asti pohdittua. Sanat tuntuvat osuvan ilmiöiden ytimeen, mutta silti ne eivät putoile raskaina painoina. Söderbergin teksti muistuttaa proosarunoa, jossa jokainen ilmaisu kutsuu viivähtämään hetkeksi ja tarkastelemaan sanan ikkunasta avautuvaa näkymää. Antero Tiusasen suomennosta lukee pääosin mielellään, vaikka joistakin sanavalinnoista ja rakenteista voi tietysti kiistellä, hieman epäluontevalta tuntuu vaikkapa ilmaisu ”naiivisti väri-iloinen”. Suomennoksessa on kyllä tiettyä söderbergmäistä hehkua, alkutekstiä tosin vielä rikastaa kielen viehko arkaaisuus.

Hairahduksia avasi Söderbergin laajahkon tuotannon, johon kannattaa ehdottomasti tutustua. Se on valitettavasti vain osin mahdollista suomen kielellä – sopiikin toivoa, että Gummerus kaavailee Söderberg-käännöksille jatkoa. Nyt suomennettu Hairahduksia voi toimia alkusoittona moniäänisemmälle Söderbergille. Vuonna 1905 kirjailija julkaisi romaanin Tohtori Glas (Doktor Glas), jossa rakkauden kaipuu saa tummanpuhuvamman sävyn. Romaanin voi liioittelematta lukea vavahduttavimpiin yksinäisyyden kuvauksiin kirjallisuudessa. Tohtori Glasissa Söderberg on parhaimmillaan: niukan kuvallinen kieli yhdistyy Glasin hämmästyttävän osuvaan henkilökuvaan ja eettisen ongelman monisyiseen käsittelyyn. Hairahduksia ei ehkä ole yhtä kokonainen ja mieleenpainuva kirja kuin Tohtori Glas, mutta siinä tuntuu taitavan impressionistin ja viisaan ihmiskuvaajan kynän jälki.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto