Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

ITE-buumi ja 1800-luvun itseoppineet kirjoittajat

Anna Kuismin, kirjallisuudentutkija, 2.12.2010

Tällä hetkellä on ehkä vaikeaa eläytyä tilanteeseen, jolloin kirjoitusta harrastava ”tavallinen” ihminen oli harvinaisuus. Kaikki Jukolan veljekset oppivat lukemaan, mutta vain nuorin heistä hankki kirjoitustaidon. Seitsemän veljeksen viimeisessä luvussa kerrotaan, kuinka jahtivoudiksi valittu Eero tutki sunnuntaisin sanomalehteään tai kirjoitteli itse kuulumisia pitäjästä ja ajatuksiaan yhteisistä asioista. ”Ja mieliisti otti aina toimitus vastaan hänen lähetyskappaleitansa, joiden sisältö oli ytimellistä vallan, esitystapa nasevaa ja selvää, useinpa nerokastakin.”

Nykyään kirjoitetaan enemmän kuin koskaan: on meilejä ja tekstareita, mesejä ja twittereitä, naamakirjaa ja monenlaista blogia. Suuri osa elektronisesta kirjoituksesta katoaa, mutta toisaalta omakustanteiden määrä nousee vuosi vuodelta. On helppoa tulla ITE-kirjailijaksi: laittaa kansiin tai kotisivulle omat ja toisten runot, tarinat ja muistelmat.

Ajan mittaan yhä useampi suomalainen tarttui kynään, mutta yleiseksi taito muodostui vasta kansakoulun vakiintumisen myötä 1900-luvun puolella. Ilman jukolaneeroja Suomesta ei olisi tullut koulutusyhteiskuntaa, joka komeilee PISA-tilastojen kärjessä ja jolla on elävä kirjallisuusinstituutio. Toisaalta Suomeen muuttaa nykyään ihmisiä, jotka eivät ole varttuneet kirjallisen kulttuurin piirissä. Jokainen voi kuvitella, miltä tuntuu elää päivä urbaanissa ympäristössä ilman luku- ja kirjoitustaitoa.

Ida ja Israel

Kohtasin 1800-luvun kirjoittavat kansanihmiset etsiessäni taustatietoa ompelijatar Ida Digertin päiväkirjaan, joka sisältyy kirjaani Kadonnut kangas. Silmiini sattui Turun läänin Kosken kotiseutulehdessä julkaistu Israel Hembergin tiivis omaelämäkerta, joka oli kirjoitettu 1860-luvulla Agricolan suomea muistuttavalla kielellä.

Hemberg oli syntynyt Turussa tehtaantyöläisen poikana, mutta noussut maata viljeleväksi ja kauppaa harjoittavaksi yhteisönsä pylvääksi. Kiinnostavaa on, että vanhoilla päivillään hän katui kirjoitustaitonsa ruostumista: ”ja vielä tuli muistoni häpiäl että olin kynän käytännön jättänyt ja sitten vimein hitaudnen unesta rupesin sihengin (–)”. Hemberg oli tyytyväinen elämänsä saavutuksiin: ”ja olen joxikin itte mielestäni ollut esimerkinä monelle ihmiselle sekä ahkerudel että myös vältä juopoutta ja keräjän käyndiä ollut myös hyväl terveydel Jumalan kitos että olen taitanut toimitta omat ja muidengin asioi”.

Syrjähyppy Idasta Israeliin johti löytöretkiin arkistoissa ja lopulta antologiaan Karheita kertomuksia, johon kokosin itseoppineiden suomalaisten omaelämäkertoja 1800-luvun Suomesta. Kirjoitustaidon hankkimista kuvataan monessa tarinassa. Oli voitettava ennakkoluulot – ei rahvas kirjoitustaitoa tarvitse, oli yleinen mielipide – ja kekseliäs: paperin ja musteen puuttuessa avuksi tulivat hanki ja risu, hiili ja puu, sulka ja tuohi.

Satulasepästä kunnanvaivaiseksi päätynyt Vilppu Jeremiaanpoika Joutsasta kaiversi merkintöjään pitkille ja kapeille, seinälle ripustettaville laudoille. Vilppu, kuten 2000-luvun bloginpitäjä, halusi että hänen elämästään ja työstään jäisi jotakin jäljelle:

”TÄMÄ LAUTA ON 1 ENSINMÄINEN KYMMENLUKU LAUTA TÄHÄN SAMAN LAUTAN WILPU JPELSONKA KIRIOTTI KIRIA PUSTAWILLA OMA NIME OMA SANA MISTÄ TIETÄ OMA KIRIOTT OMASTA PUSTAWISTA TIETÄ OMA 0LOSA OMA TYÖSÄ MITÄ OLEN TEHNY (–).”

Vapauttava kirjoitus

Viime vuonna ilmestynyt, Kaisa Kaurasen toimittama päiväkirja-antologia Työtä ja rakkautta sisältää suomalaisten kansanmiesten päiväkirjoja 1830-luvulta 1930-luvulle. Päiväkirjoista voi lukea muun muassa Tahvo Huttusen selonteon järkyttävistä nälkävuoden tapahtumista, Juho Kaksolan kiehtovan kuvauksen tunteista, jotka hääpäivä toi tullessaan, ja työmies Antti Korhosen riipaisevat merkinnät vaimon kuoleman jälkeen. Vaikka kansanihmisten päiväkirjat vaikenevat monista asioista, sama terapeuttinen tarve näkyy niissä kuten nykyihmisten omaelämäkerrallisissa merkinnöissä.

On usein väitetty, että miehet eivät ole juuri vuodattaneet tunteitaan omaelämäkerroissaan. Työtä ja rakkautta osoittaa tämän vääräksi suomalaisten kansanmiesten kohdalla: yksityinen oli usein tärkeämpää kuin yhteinen ja yleinen. Näin purki mieltään Aleksanteri Vallin päiväkirjassaan 21.11.1881:

”voi minä itkin sen rakkaulen tählen rakas Mandani jonka olen sinulta löynny ja jota paitsi en ilman voi olla [- -] oi kuinka oli ne muistot suloset kun ajattelin sitä aikaa kun Jaakkolan ja meilän haan väli aitaa olimme tekemässä oi ne oli vietoman ensi lempemme kohtavuksia oi sinä ihanani sinä olet omani, ilman en rauhaa saa, oi on pääni kipee ikävästä”.

Kenelle kansanihmiset kirjoittivat? ”Aikomukseni ei ole uletuttaa kertomustani kuin ainoasti omaisilleni, eikä elämäni ole ollu sen arvoistakan että se ansaitsisi mitään jälkimuistoja vaan kuin lapseni ovat minulle rakkaita hee ehkä eivät ota pahaksi jos heitille jätän nämät rivit kertomaan elämäni tärkeimpiä hetkiä sillä nee kertoovat silloinkin vielä samalla tutulla Isän äänellä kuin jo itse olen aikaa maannu turpeen alla.”

Näin selitti torppari Kustaa Kallio omaelämäkerrassaan 1897. Hän oli oivaltanut, että kirjoitus saattoi vapauttaa ajan ja paikan rajoituksista. Internet on monistanut nuo mahdollisuudet tuhatkertaisesti: nykyajan bloginpitäjä voi hetkessä saavuttaa yleisön, jonka määrän laskemiseen eivät olisi Vilppu Jeremiaanpojan taidot riittäneet.

Anna Kuismin
Koneen säätiön vanhempi tutkija, Helsingin yliopiston tutkijakollegium