Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Laiskanpulskea lintubongari

Herman Raivio, 28.9.2019
Jonathan Franzen: Maailman äärillä 275 s., Siltala 2019 Kääntäjä(t): Raimo Salminen

Jonathan Franzen saattaa olla tämän hetken tunnetuimpia amerikkalaiskirjailijoita. Neljäs romaani Freedom (Vapaus, 2011) vei miehen Time-lehden kanteen, mikä on kirjailijalle harvinaista. The Corrections (Muutoksia, 2002) oli ilmestyessään sen hetken parasta kaunokirjallisuutta. Franzenin ihmiskuvaus on edelleen parhaimmillaan monisäikeistä, mutta romaaneihin on valunut vähitellen myös tarkkuutta kaihtavaa pöhöttyneisyyttä. Freedom meni loppua kohden niin sietämättömän sentimentaaliseksi, että kirjailijalle on ollut sen jälkeen vaikea antaa anteeksi. Esseekokoelmissa, joita on suomennettu aiemmin kaksi, Franzen yrittää vielä ajatellakin.

Franzenin romaaneihin on valunut vähitellen tarkkuutta kaihtavaa pöhöttyneisyyttä.

Maailman äärillä -kokoelmassa on sanottavaa muun muassa politiikasta. Donald Trumpin valinta presidentiksi oli tietenkin sokki. Franzen ei ole kuitenkaan hädissään, niin kuin moni muu, esimerkiksi Juha Itkonen kirjassaan Minun Amerikkani. Franzen erittelee Trumpin voiton ja Hillary Clintonin tappion syitä kuin olisi jo päässyt pahimman yli. Osio on kirjan kiinnostavimpia.

Kirjailijaesseissään Franzen uppoutuu yleensä aiheeseen sillä tarmolla, että lukijakin tajuaa mikä häneen on vaikuttanut. Tällä kertaa hän kertoo Edith Whartonista sekä ystävästään William Vollmannista. Toinen kirjailijaystävä, kuollut David Foster Wallace, mainitaan kirjassa kumma kyllä vain kerran. Edellisessä kokoelmassa Farther Away (Yksin ja kaukana, 2013) Wallace saa kokonaisen muistelun. Tästä kokoelmasta löytyy myös esipuhe philadelphialaisen valokuvaajan Sarah Stolfan Kanta-asiakkaat-näyttelyyn.

Kahdessa esseessä ollaan New Yorkissa. Toisessa vanhempi Franzen katsoo kriittisesti nuoremman rodullisia ennakkokuuloja. Toinen on lyhyt WTC-iskuja pohdiskeleva kirjoitus, jollainen jokaisella suurella amerikkalaiskirjailijalla ja ranskalaisfilosofilla näköjään täytyy olla. Franzen jää kauas vaikka Don DeLillon tasosta.

Vanhaan suosikkiteemaansa, epäluuloon teknologiaa kohtaan, Franzen keskittyy kirjoituksessa, joka esittelee MIT:n professorin Sherry Turklen tutkimuksia ihmissuhteista digitaalisella aikakaudella. Toinen rakas teema, somekritiikki, saa lyhyen huomion. Keskeinen ajatus on, että kaikki olisi paremmin, jos some ja älypuhelimet pantaisiin kiinni ja raivattaisiin tilaa kasvotusten tapahtuvalle vuorovaikutukselle. Tämän olemme tainneet kuulla ennenkin.

Lintuperspektiivi

Edellä mainittuja esseitä lukiessa tulee vaikutelma, että Franzen vain odottaa päästäkseen puhumaan toden teolla siitä, mikä häntä oikeasti kiinnostaa: linnuista. Freedomin pateettisin hahmo Walter on lintuharrastaja. Franzenin oma luonto- ja varsinkin lintuharrastus on tullut selväksi myös esseissä, kuten The Discomfort Zonessa (Epämukavuusalue, 2012). Maailman äärillä -kokoelman 15 kirjoituksesta kahdeksassa käsitellään jollain tavoin lintuja. Yksi on nimeltään Miksi linnut ovat tärkeitä. Kirjan kannessa (sama suomalais- ja originaaliversiossa) on siivekkään eläinlajin edustajia. Lintuesseissä Franzen yhdistelee aikakauslehden pitkää artikkelia, populaaritiedettä, journalismia ja omakohtaisuutta.

Höyhenpukuiset saavat Franzenin reissaamaan pitkin maailmaa ja keskustelemaan paikallisten kanssa. Antilleilla hän näkee peräti 20/28 kotoperäisestä lajista yhdessä päivässä. Harvinaisen linnun näkeminen palkitsee ja hyvittää pitkän odotuksen.
Harrastamani lintupelin vetovoima piilee osaksi epäonnistumisten väistämättömyydessä, sillä kukaan ei ikinä tule näkemään maapallon kaikkia lajeja, ja pelit, joissa onnistuminen on vuorenvarmaa, eivät ole pelaamisen arvoisia.” (s. 175)

National Geographicin luksusmatkalla Etelämantereella hän näkee viimeinkin kuningaspingviinin. Matkaan limittyy kertomus Franzenin äitiin kiintyneestä miehestä. Laveasti kerrottu ihmissuhdetarina voisi olla hänen romaanistaan. Tämä nimiessee on kirjan täyteläisin.

Kun asioita katsoo lintuperspektiivistä, totalitarismikin alkaa näyttää houkuttelevalta.

Keskeinen huoli koskee lajien häviämistä:
Yksi syy siihen, miksi luonnonvaraiset linnut ovat tärkeitä on se, että ne ovat viimeinen ja paras yhteytemme luontoon, joka muutoin on vähitellen katoamassa.” (s. 53).
Suhteettoman useaa maailman noin 350 merilintulajista uhkaa sukupuutto” (s. 203)
Merilintujen suurimpana uhkana Franzen pitää ihmisen levittämiä vieraslajeja: rottia, kissoja ja hiiriä.

Kun asioita katsoo lintuperspektiivistä, totalitarismikin alkaa näyttää houkuttelevalta. Albaniassa Enver Hoxhan diktatuuri tuhosi maan yhteiskuntarakenteen ja perinteet, mutta linnuille ajanjakso oli suotuisa. Hoxha salli metsästys- ja yksityisen aseenkanto-oikeuden vain itselleen ja pienelle joukolle luotettuja kavereitaan. Kun Hoxhan kuoleman jälkeen siirryttiin markkinatalouteen, vapaudesta huumaantuneet nuoret miehet alkoivat ampua lintuja kuten eliitti aikoinaan. Tässä kohdassa Franzen kuulostaa vähän Pentti Linkolalta.

Oman maailmansa sankari

Franzen on itsereflektiivinen juuri sen verran kuin kuuluukin olla, ei enempää:
Välitinkö todella biologisesta monimuotoisuudesta henkilökohtaisesti? Vai olinko vain etuoikeutettu valkoinen kaveri, joka kävi mielellään katsomassa lintuja? Enkä edes ollut puhdassydäminen lintuharrastaja, vaan bongari!” (s. 28)

Ilmastonmuutokseen Franzen suhtautuu depressiivisen pessimistisesti. Kokoelman nimi on The End of the End of the Earth. Ja kun hän kirjoittaa ilmastonmuutoksesta, kiikarit suuntaavat silloinkin lintuihin:
Aloin tuntea ikävää ristiriitaisuutta ajatellessani ilmastonmuutosta. Hyväksyin sen olevan aikamme ylivoimaisesti tärkein ympäristöasia, mutta sen valta-asema tuntui tyrannisoivan minua. Se sai minut tuntemaan itseni itsekkääksi sen takia, että välitin enemmän nykyään elävistä linnuista kuin tulevaisuudessa elävistä ihmisistä.” (s. 61)

Kirjan katkerin episodi kytkeytyy lintuja puolustavaan järjestöön National Audubon Societyyn. Franzen esiintyi joskus sen mannekiinina, mutta suuttuu myöhemmin, koska järjestö väittää, että suurin uhka Pohjois-Amerikan linnuille on ilmastonmuutos. Franzenin mielestä johtopäätös on väärä. Yhdenkään linnun kuolemaa ei voitu panna hiilipäästöjen tiliin. Hän kirjoittaa tuohtuneena esseen, joka löytyy tästäkin kokoelmasta nimellä Säästä se mitä rakastat. Siinä hän toteuttaa mielestään suurta muutostehtävää ja kritisoi myös järjestöä. Esseetä luetaan vihamielisesti, niin kuin hän oli pelännytkin. Franzenia haukutaan muun muassa linnunaivoiseksi. Mieleen palaavat ikävät kouluajat, jolloin häntä nimiteltiin. Koomiseksi Franzenin tilityksen tekee se, että iso teema jää ison miehen mielipahan varjoon.

Taitava esseisti avaa kapeasta intressistään käsin laajan maailman, Franzen valitettavasti ei.

Bill McKibben sanoo The End of the End of the Earth -arviossaan, että Franzen kirjoittaa lumoavasti siitä, mikä on vanginnut hänen huomionsa. Yleensä ihminen onkin kiinnostava keskittyessään johonkin, rakkaimman intressinsä parissa. Ja saman asian kääntöpuoli: eikö se muusta osaa puhua kuin linnuista? Vaikka Franzen kuvaa lintuja monipuolisesti, lukijan täytyy olla jo ennestään jonkin sortin lintuharrastaja päästäkseen samaan hurmokseen.

Kyse on tietenkin siitä, mitä muuta harrastuksen kautta pystyy sanomaan. Taitava esseisti avaa kapeasta intressistään käsin laajan maailman, Franzen valitettavasti ei. Aivan kuin hänelle olisi yhdentekevää, tarttuuko lukija hänen kirjoituksiinsa vai ei. Asennetta voi pitää selkärankaisena, mies ei kosiskele. Toisaalta se näyttää laiskanpulskealta ja itsetyytyväiseltä. Franzen on myös koko ajan ärsyttävän asiallinen. Miehelle olisi tehnyt hyvää mennä vähän äärille.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto