Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirurgirunoilija puhuu muistista ja kielitieteestä

Pertti Terho, 21.7.2008
Juhani Kellosalo: Liha, henki ja tähdet s., Sanasato 2008

Tamperelainen Sanasato julkaisee kirjasarjassaan Runoilija puhuu pirkanmaalaisten runoilijoiden esseitä. Panu Tuomen Poeettinen korrektius ilmestyi vuonna 2006 ja Mirkka Rekolan Esittävästä todellisuudesta vuonna 2007. Esittävää todellisuutta koskettelevat Juhani Kellosalonkin (s. 1951) esseet kokoelmassa Liha, henki ja tähdet: hän muistuttaa teoksen omistuskirjoituksessa Donald W. Winnicottin sanoin, että taide suo huojennusta ihmistä kalvavalle sisäisen ja ulkoisen todellisuuden väliselle jännitteelle. Kokoelman leikkaavimmat havainnot osuvat muistin ja kielitieteen ilmiöihin. Juhani Kellosalo on julkaissut aiemmin kahdeksan runokokoelmaa ja kaksi proosateosta (WSOY).

Liha, henki ja tähdet -kokoelman avaavassa esseessä ”Muistin luoma menneisyys” kirurgi ja kirjailija Kellosalo pohdiskelee muistin monia ulottuvuuksia. Kirjailijalle muisti on yhtä tärkeä työväline kuin kieli. Muistin herättämät voimakkaat muistot saattavat synnyttää väkeviä kaunokirjallisia tuotoksia, kuten Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, jonka minäkertoja kuvaa, kuinka Madeleine-leivoksen mausta herää kokonainen lapsuuden maailma.

García Márquesin romaanissa Sadan vuoden yksinäisyys puolestaan on jakso, joka kuvaa, kuinka Macondon kylän asukkaat menettävät muistinsa ja sitä myötä yksilön ja yhteisön historian. Muistin luoma todellisuus on epäluotettava, subjektiivinen. Kellosalo viittaa psykoanalyytikoihin, jotka ovat Freudista lähtien pitäneet muistoja mielen luomuksina eivätkä tarkkana todellisuuden rekonstruktiona. Muistin luonteesta johtuen Kellosalo pitää elämäkerrallisen ja fiktiivisen kerronnan välistä jakoa keinotekoisena.

Kun kirjailija sepittää kaunokirjallista todellisuutta, on lapsuuden maisemilla merkittävä rooli. Tuo maisema ei ole ainoastaan visuaalinen, vaan luonnollisesti kaikkien aistien läpäisemä. ”Näiden arkaaisten aistien esiin nostamat muistot voivat olla niin kokonaisvaltaisia, että kattavat kokonaisia aikakausia merkityksineen ja tunnelmineen.” Kaukaisimmat muistot saavat unenomaisia ja runollisia piirteitä. Niille ovat sukua ulkoisen paineen aiheuttamat valemuistot, joita on havaittu esimerkiksi insestin kohteeksi joutuneilla henkilöillä.

Fiktiiviset nykyteoriat

Esseessä ”Kielen ihminen vai ihmisen kieli” Kellosalo arvostelee vahvasti nykyisiä kielitieteellisiä näkemyksiä kielen merkityksestä. Vallalla olevat teoreettiset virtaukset pukevat todellisuuden kielen vankilaan. Sitkeäksi osoittautuneita post- ja de-virtauksia hän vertaa Rölli-peikon päättelykykyyn, jossa sanan sivumerkitykset ovat nousseet varsinaista merkitystä tärkeämmäksi semantiikaksi.

Kirjallisuuskriitikonkin premissit voivat silloin tällöin olla yhtä osuvia kuin laskutoimitusten opettaminen sademetsän Piraha-heimon jäsenille, joiden kielessä ovat lukusanat yksi, kaksi ja monta. Kellosalo muistuttaa lapsuuden maiseman roolista todellisuuden konstruoijana ja vihjaa siihen mahdollisuuteen, että nykyiset teoreettiset ajatusmallit ammentavat lapsuuden rakennuspalikkaleikeistä. Ne ovat pikemminkin fiktioita kuin teorioita.

Esseessä ”Liha, henki ja tähdet” Kellosalo luo katsauksen länsimaisen materia–henki-dualismin historiaan sekä arkitajunnan ja tieteen näkemyksiin asiasta. Kellosalo antaa huutia niille feministisille ja sosiologisille ajatusmalleille, joiden mukaan sukupuolisuuskin voidaan dekonstruoida biologista pohjaa vailla olevaksi käyttäytymismalliksi. Sellaisissa ajatusmalleissa Jumala ja Pyhä henki on vaihdettu Kulttuuriksi ja Kieleksi. ”Erona vanhaan teologiaan on, ettei ole Kulttuurin poikaa.”

Havaintoja kissoista ja muista tosiasioista

Esseessä ”Etologisia tutkimuksia” Kellosalo pohtii kissan mielenlaatua ja kertoo kokemuksistaan kissojen parissa, muun muassa anatomian kurssien leikkelystä ja kissasta, joka osaa g- ja äng-äänteen. Esseen keskeinen ajatus on se, että eläimet eivät ole pelkästään viettiensä ehdoilla eläviä koneita, vaan niilläkin on mielenliikkeitä ja tunne-elämää: ”On hupsu ajatus, että eläimillä ei ole tunteita.”

Verrattuna muuhun sivistyneeseen ihmiskuntaan espanjalaiset ovat ilmeisen kehittyneellä tasolla, sillä heidän parlamenttinsa myönsi alkukesästä 2008 ihmisapinoille ihmisoikeuksia: gorillat, orankit ja simpassit ansaitsevat oikeuden elämään ja vapauteen. Muu maailma naureskellee espanjalaisille ja luonnonkansoille, joista monet ovat kohdelleet eläimiä vertaisinaan.

Internet on tuonut oman lisänsä kulttuurikeskusteluun; myönteisen ainakin siinä mielessä, että keskustelua ylipäätänsä syntyy. Vaikkei Kellosalo suitsuta verkkokeskusteluja, esseessään ”Runouden verkkokalastusta” hän kirjoittaa mitallisen ja vapaamittaisen runon perinteestä Rihmaston verkkokeskustelusta saadun virikkeen pohjalta. Harrastajakirjoittajien nostattama vanhanaikainen dilemma heittää hänet pohtimaan runouden ja taiteen olemusta sekä niiden funktiota.

Muissa esseissä Kellosalo kirjoittaa ajatuksiaan ja havaintojaan rytmi- ja taidemusiikista, nykyajan maaseudusta, Pohjanmaasta, lääkärinammatin taustoista, motiiveista ja etiikasta sekä vallalla olevasta teknologisesta lähestymistavasta ihmiseen. Viimeisen esseen lopussa hän ottaa lyhyesti kantaa kirjailijan ammatin tuotteistamiseen ja näkee sen väistämättä johtavan kirjailijakunnan homogenisoitumiseen.

Juhani Kellosalo kirjoittaa Liha, henki ja tähdet -kokoelman yhdeksässä esseessä asialliseen sävyyn mutta ilmavasti, huumoria unohtamatta. Teksti on selkeää ja konkreettista silloinkin, kun hän käsittelee teoreettisia kysymyksiä. Odottelin kokoelmalta puhetta myös runoilijan työstä, mutta se ei näköjään ollut intentioiden kohteena. Edellisessä Runoilija puhuu -sarjan teoksessa henkilökohtaisen aineksen ja ajankuvan kohtaamisesta syntyi mielekästä pureskeltavaa. Niin tässäkin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto