Kimalaisten kirja

Romaanissa Emily Dickinsonista ja hänen lähipiiristään on kiehtova asetelma, mutta hengittääkö se?

Kirjallisuushistoria on täynnä yksinäisyyksiä. Voimaton aatelisherra Oblomov, Ivan Gontjarovin romaanissa, ei jätä sänkyään ennen sivua 200. Dostojevskin mies katkeroituu kellarissaan, Hamsunin nälkiintyy Kristianian kaduilla. Muuttaessaan New Yorkiin kirjailija Olivia Laing huomaa miltei unohtavansa, miten puhua, ja löytää näin tiensä muiden erakkojen – Andy Warholin, David Wojnarowiczin ja Edward Hopperin – luokse.

Tunnetuin kaikista yksinäisistä on kuitenkin Emily Dickinson. ”Amherstin myytti”, aina valkoisiin pukeutunut, huoneeseensa lukittautunut, maailmasta kadonnut. Ainoassa jäljelle jääneessä valokuvassa hän tuijottaa sinua suoraan.

Uudessa romaanissaan Vappu Kannas kuitenkin muistuttaa realiteeteista: Emily Dickinson ei ollut yksin. Hän syntyi arvovaltaiseen, ulospäinsuuntautuneeseen perheeseen, jonka luona parveili vieraita aina kustannustoimittaja Samuel Bowlesista poliitikko Thomas Wentworth Higginsoniin. ”Nuo erityiset Dickinsonit, kaupungin kermaa, jota kaikkien teki mieli lipoa saadakseen osansa siitä”, kertoja sanoo (s. 238). Sisarukset, heidän suhteensa, äiti ja alati taloa seuraava palvelija.

Kimalaisten kirja ei niinkään kerro Emilystä, ei ainakaan suoraan. Hän kyllä hihittelee sisarustensa kanssa, tai käyskentelee jyrkänne kasvoillaan puutarhassa. Häntä halutaan, hännystellään. Mutta tiiviimmin katse seuraa Mabel Loomis Toddia, Austin-veljen rakastajatarta, hänen toimeliaisuuttaan, viekoitteluaan ja raadollisuuttaan, sekä siskoa, Vinnieä, toista kotiin jäänyttä. Palvelija Maggie aloittaa ja lopettaa kerronnan.

Tarina sijoittuu vuosien 1880 ja 1916 välille. Tänä aikana Emily ehtii kuolla, hänen 1789 runonsa löytyä ja niiden julkistuksen jälkimainingeista syntyä oikeudenkäynti. Mabel rakastuu Austiniin ja Vinnie punoo ajatuksiaan. Maggie todistaa oikeudessa. Kaikkea Kannas havainnoi, kuvittelee ja runsastuttaa. Useat kirjan kohtaukset ovat niin sanotusti ”tuttuja todellisuudesta”, kuten Austinin ja Mabelin rakastelu Emilyä reunustavassa huoneessa tai Suen palaute runosta ”Turvassa Alabasterihuoneissaan”. On selvää, että kirjallisuuden totuuden tavoittelu kuitenkin eroaa journalismin vastaavasta. ”Hengittääkö se?” on parempi kysymys kuin ”menikö tämä ’oikeasti’ näin?”.

Hahmot ovat juuri oikein mitoin moniulotteisia, kuvat tunnollisesti valittuja.

Monella tapaa Kimalaisten kirja on onnistunut teos. Tämä onnistuminen on kuitenkin samalla sen kirous. Periaatteessa asiat on tehty ”oikein”, mutta en aina ole varma sykkeen laadusta; siitä, tunnenko rintakehän nousun ja laskun. Hahmot ovat juuri oikein mitoin moniulotteisia, kuvat tunnollisesti valittuja, tyyli ei syö juonta. Lainaan kuitenkin Kannasta itseään: ”Jotain puuttui, mutta mitä? Joku puuttui.” (s. 242.)

1800-luku näkyy tyylin epookkimaisuudessa. Sommittelu on huolellista ja kieli rauhallista. Maggien osioissa on eniten villiyttä. Vaikka yksityiskohdat ovatkin usein valveilla (joku tuo mieleen ”sitkeän toffeen”, ajatuksen kehä muuttuu ”hirttosilmukaksi”, s. 49, 243), modernismin kielellinen kriittisyys ei kuljeta kerrontaa.

Tyyni kieli sitoo yhteen kerronnan yleisen poukkoilun. Kannas liikkuu ajassa eteen- ja taaksepäin, hän vaihtaa kertojaa ja samalla tyyliä, siirtyy kirjeestä kolmanteen persoonaan ja siitä päiväkirjamerkintään. Katkokset ja vaihtelut ovat turhan sekavia, ja jäsentelyä olisi voinut selventää, yksinkertaistaa. Jotkut alaluvut nimetään ”Maggie” ja silti Mabel puhuu, enkä saa otetta miksi näin on.

Montaasimainen kerronta on tyypillistä kirjan genrelle, jota voisi kutsua biofiktioksi tai historialliseksi romaaniksi. Kiiltomadossa tämänkaltaisia kotimaisia teoksia tarkasteli keväällä Iina Nieminen. Biofiktio on 2010-luvulla ymmärretty autofiktion parina. Kun autofiktiossa (josta ei enää, onneksi, liiemmin taideta puhua?) leikitellään biografisen ja kirjallisen minän rajapintojen kanssa, biofiktio taas hyödyntää jännitettä tosihenkilöiden tunnetun elämän ja kirjailijan synnyttämän maailman välillä. Myös edellisessä romaanissaan, Rosa Clayssa (2020), Kannaksella oli samankaltainen lähestymistapa. Tällöin ensimmäinen afrikkalaistaustainen suomalainen sai kertomuksensa.

Nyt olemme kuitenkin siirtyneet Pohjois-Amerikan yläluokkaan. Trillerimäinen elämä saa arkipäiväisen muotonsa. Ilman Mabeliä tai Vinnieä ei olisi runoilijaa, ilman kirjoitusten magnetismia meillä ei olisi perheeseen kiinnostusta. Kannas kirjoittaa hahmot lempeästi henkiin. Näen ja kuulen heidät.

Ennen romaanin yleistymistä 1800-luvulla ei kodista ja arjesta niinkään välitetty kirjallisuudessa. Luonto oli paimenmaisemassa liikkumaton ja ylevä, miehet rakensivat ritareiden kautta itselleen sankaruutta. Romaani kuitenkin sijoittui kotiin, naisten maailmaan. Myös Kannas kirjoittaa sekä naisista että kodista. Tästä kertovat jo lukujen nimet: ”Salonki”, ”Veranta”, ”Pesuhuone”. Koti on monella tapaa oiva näyttämö juuri Kimalaisten kirjalle. Siellä hiivitään, tarkkaillaan ja survotaan asioita piiloon, ja samalla juuri koti on paikka, jossa salaisuuksia ei osata eikä jakseta enää säilyttää.

Ehkä kuitenkin hieman ihmetyttää se, ettei ulkomaailma, eli ajan henki ja politiikka, liiemmin esiinny hahmojen keskusteluissa. Dickinsonit ja heidän vieraansa seurasivat tiiviisti sanomalehtiä ja tieteellistä kirjallisuutta, ja Kannaksen yleisen realismin huomioon ottaen luulisi näiden näkyvän enemmän myös romaanissa. Yhteiskunnallisesta suuntautumisesta näkyy niin ikään rippeitä Emilyn runoissa, joissa tutkitaan anatomiaa ja sotilaiden jäänteitä (Yhdysvaltain sisällissotaa käytiin vuosina 1861–65). Voisi kuvitella, että heränneitä ajatuksia puidaan ajoittain myös talossa.

Kaipaan Emilyä ja hänen luottamustaan hankaukseen.

Vaikka Kannaksen fiktio rikastuttaa historian kuvittelua uusilla tavoin, dokumentoiva ote toisinaan ottaa Kimalaisten kirjasta vallan. Silloin sitä ajaa halu kertoa kaikki, täyttää raot ja antaa vastauksia. Tällöin kaipaan Emilyä ja hänen luottamustaan hankaukseen, tihentymiin, tyhjiöön, hämyyn. Minulle selitetään turhaan auki asioita. Saan tietää, että ”Emily ei ole mystinen olento vaan lihaa ja verta, tehty samasta aineesta kuin me kaikki” ja että on ”epäreilua oikeastaan, että naisten ystävyys menee niin usein näin. Että he joutuvat kilpailemaan kaikesta, miehistä, kauneudesta, rakkaudesta, tilasta” (s. 73, 354). Kieli ei tuolloin säilytä kysymyksiä, vaan tukahduttaa ne.

Miellyttävä on loppujen lopuksi sana, jota käyttäisin kuvailemaan lukukokemusta. Asiat eivät hankaa, kieli ei hierrä. Nautin siitä, kun Mabel astuu aikojen lävitse huoneeseeni. Ihmisen tiedonjano otetaan vakavasti. Ehkä minua kuitenkin kiinnostavat kirjallisuudessa miellyttävyyden sijaan repeämät, kummastelu sekä epävarmuus. Olisinko ollut kiinnostunut Kimalaisten kirjasta elleivät Emilyn runot kutkuttaisi minua? En tohdi ainakaan suoraan vastata kyllä. Vaikka Kannaksen kirja on huolellinen ja runsas, täynnä kirkastuttavia kuvia, itselleni se toimii pitkälti kulissien taakse kurkistamiseen. Tyydyttävään sellaiseen, kyllä, mutta teoksena se ei kutsu omavaraisesti. Se tuntuu liian hallitulta, liian selittävältä.

Vastapainona tulee mieleen esimerkiksi Jon Fossen Melancholia I–II (1995–1996) tai Per Odenstenin Vänterskans flykt (2004), joista ensimmäinen paneutuu taiteilija Lars Hertervigiin ja jälkimmäinen Emily Dickinsoniin. Odensten ei kuitenkaan valitse päähenkilökseen Emilyä vaan 17-vuotiaan silitystytön, joka käväisee talossa palveluksessa. Emily löytää hänestä kaltaisensa: myös palvelija on rekluusi, haluton liikkumaan ulkoilmoissa, täynnä voimia. Kun Emily löytää palvelijattaren romaanin, tarina ikään kuin alkaa uudestaan. Kirja on labyrinttimainen ja kerronnassa avautuu jatkuvasti uusia polkuja, ovia ja umpikujia. Odensten löytää palvelijattaresta kuvan, joka asettuu Emilyn päälle, joka auttaa lukijaa näkemään maailmaa tämän silmin. Usein kuitenkin unohtaa, että kyseessä on se suuri runoilija: lempeä, viisas, kyselevä proosa riittää.

Uskon kieleen, joka on kiinnostunut itsestään, ja kerrontaan, jossa ihminen jää arvoitukseksi.

Molempia yllä mainittuja teoksia yhdistää juuri tapa luoda oma kielellinen maailmansa, joka elää ja maanittelee itsessään, vaikka lukija ei olisikaan kiintynyt fiktiohahmojen ”todellisuuteen” tai edes tietoinen siitä.

Uskon kieleen, joka on kiinnostunut itsestään, ja kerrontaan, jossa ihminen jää arvoitukseksi. Tässä tapauksessa jäin näitä usein kaipaamaan.

Onneksi kaipuuta voi tyynnytellä: onhan aina Emily Dickinson.