Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Formalismin paluu?

Otso Kantokorpi, 16.5.2015
Jyrki Siukonen: Belomor / Šklovski. Taiteellinen tutkimus ja Neuvostoliitto 174 s., Kuvataideakatemia 2014

Olisiko jotenkin oireellista, että tunnettu venäläisen formalismin edustaja, kirjallisuudentutkija, kirjailija, kriitikko ja elokuvakäsikirjoittaja Viktor Šklovski (1893–1984) on suorittanut maihinnousun suomalaiseen taide-elämään 2000-luvulla? Kuvataideakatemian ensimmäinen taiteiden tohtori Jyrki Siukonen (Uplifted Spirits, Earthbound Machines, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001) on juuri kirjoittanut kirjan Šklovskista, ja Šklovski on myös samaisen oppilaitoksen tuoreen tohtorin Silja Rantasen (Ulos sulkeista, Kuvataideakatemia 2014) väitöstyön keskeisiä teoreettisia lähteitä.

Kun olin nuori opiskelija joskus 1980-luvun alussa, pidin brechtiläistä ’vieraannuttamisen’ käsitettä tärkeänä – ja myös varsin kiehtovana. Silloin en ollut kuullutkaan venäläisistä formalisteista, jotka jo ennen Bertolt Brechtiä (1898–1956) olivat käyttäneet käsitettä tärkeänä kirjallisuudentutkimuksen työkaluna. Itse asiassa se oli keskeisiä käsitteitä, joilla kuvattiin sitä tekniikkaa, jonka avulla lukija pakotetaan lukemaan tekstiä aivan erityisellä tavalla: ’kirjallisuudellisen kielellä’.

Šklovskista on kehittynyt 2000-luvun aikana yksi nurkkajumalistani, mutta heiluriliike käy myös säännöllisesti Majakovskin suunnalla.

Näin itse Šklovski tärkeässä vuoden 1917 esseessään – sekin käännetty suomeksi vasta 2000-luvulla – ’Taiteesta – keinona’ Pekka Pesosen ja Timo Sunin toimittamassa kirjassa Venäläinen formalismi (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2001): ”Taide pyrkii antamaan kokemuksen asiasta nähtynä, ei vain todettuna; taiteen keino on asioiden vieraannuttamisen ja vaikeutetun muodon keino, joka kasvattaa havaitsemisen vaikeutta ja kestoa, sillä taiteessa vastaanottoprosessi on itsetarkoituksellinen, ja sitä on jatkettava. Taidetta on kokemus asian tekemisestä – se mitä on tehty ei ole taiteessa oleellista.” [Kursivoinnit Šklovskin]

Taiteen yksi keskeisistä tehtävistä on näin ollen Šklovskin mukaan purkaa automaatiota, sitä miten tottumukset hävittävät asiat tiedostamattoman automaation piiriin. Silloinhan voi käydä kuten Šklovskin siteeraama Leo Tolstoi (1828–1910) päiväkirjoissaan vuonna 1897 totesi: ”Jos ihmisen koko monimutkainen elämä kuluu tiedostamatta, niin eihän sitä elämää tavallaan ollutkaan.”

Taiteen keinot tietenkin muuttuvat sitä mukaa, kun kirjallisuus tai mikä hyvänsä muukin aikaa kestävä taide väistämättä kumuloituu. Kaikki tekniikat eivät enää pysy ajan tasalla tai ne voivat menettää tehojaan. Juha-Pekka Hotinen (Tekstuaalista häirintää, Like 2002) totesi vieraannuttamisesta: ”Ei ole varmaa, että vieraannuttamisella on enää virkaa metodina. Vielä epävarmempaa, suoraan sanoen epätodennäköistä on, että tunnetulla efektien joukolla enää olisi vieraannuttavaa vaikutusta katsojaan.”

Toisinaan uudesta ajasta selvitään sanoja muuttamalla, mutta eufemismit eivät välttämättä muuta sen paremmin metodeja kuin niiden tehojakaan. ’Vaikea’ vain muuttuu ’haasteelliseksi’ – tai niin kuin Šklovskin tapauksessa: Kun stalinismi tuhosi formalismin, ei käsitettä vieraannuttaminen (ostranenie) voitu enää käyttää, ja uudelle hyväksytylle brechtiläiselle vieraannuttamiselle piti kehittää uusi venäjänkielinen termi, joka oli kuitenkin vain synonyymi (otšuždenie).

Tutustuin Šklovskiin vuonna 2001. Luin haltioituneena hänen omaelämäkerrallisen Berliinissä kirjoittaman emigranttiromaaninsa Zoo, or Letters Not About Love (1923, engl. 1971). Tuolloin siteerasin häntä – ”venäläinen kirjallisuus on omistettu epäonnisen rakkaussuhteen kuvaamiselle” – kirjoittaessani johdantoa pietarilaista taidetta esittelevän näyttelyn luetteloon. Näinkin kirjoitin: ”Kun matkustan Pietariin, matkustan unelmiini. Mutta kuinka puhua siitä olematta mielen neokolonialisti, joka käyttää toisten arkista elinympäristöä omien tunteidensa näyttämönä? Vai tekisinkö kuin Viktor Šklovski epäonnisessa rakkaudessaan Elsa Triolet’a kohtaan: ’En aio kirjoittaa rakkaudesta. Aion kirjoittaa ainoastaan säästä.’ Tai ehkä sittenkin kuin Majakovski epäonnisessa rakkaudessaan Lili Brikiä (Elsan sisar, kuinkas muuten) kohtaan:

Sanojen nauloilla,
katsokaa –
olen tässä paperilla,
ristiinnaulittuna
.”

Šklovskista on kehittynyt 2000-luvun aikana yksi nurkkajumalistani, mutta heiluriliike käy myös säännöllisesti Majakovskin suunnalla.

Siukonen ei ole majakovskilaisen pateettinen vaikka onkin selvästi romantikko, ja niinpä hän onkin valinnut Šklovskin vieraannuttamisen metodin kirjoittaessaan Šklovskista. Hän ei kirjoita venäläisten miestaiteilijoiden naisista. Hän kirjoittaa kuin säästä, eikä edes mainitse Elsaa (1896–1970), joka sittemmin avioitui Louis Aragonin (1897–1982) kanssa. Tältä osin kirja ei siis vastaa lupauksiinsa, se ei ole julkaisijan tiedotuksen mukaisesti ”ensimmäinen laaja Šklovskin esittely suomen kielellä”. Se ei itse asiassa edes paneudu Šklovskin kirjallisuustieteelliseen teoretisointiin. Tämän ratkaisun Siukonen kuitenkin perustelee: ”Seuraan Šklovskia nimenomaan toimijana. Se tarkoittaa, että hänen kirjallisuudentutkimukseen laajalti vaikuttaneet teoreettiset ajatuksensa eivät tässä tarkastelussa nouse etualalle.”

Selviytymiseen on vain kaksi tietä: joko kirjoitat itsellesi ja hankit elantosi jostain muusta ammatista tai lukittaudut taloosi ja mietiskelet olemassaolon merkitystä. Kolmatta tietä ei ole. Minä valitsin kolmannen tien.

Šklovskilainen Siukosen ote kuitenkin on: Šklovskin oman ideaalin mukaan se pyrkii tuomaan kirjallista formalismia osaksi yhteiskunnallisia käytänteitä ja toisaalta toistamaan Šklovskin itsensä suorittaman kokeen kirjoittaa uudenlaista kirjallisuutta, fiktion sijaan ’faktografista kirjallisuutta’. Šklovski oli ollut mukana vuonna 1929 ilmestyneessä artikkelikokoelmassa Literatura fakta, jossa propagoitiin pikkuporvarillisen ’juonikirjallisuuden’ kuolemaa ja sen korvautumista ’faktuaalisella kirjallisuudella’, lähinnä siis lehtireportaasia muistuttavalla kirjallisuudella.

Siukosen varsinaisena kohteena on toinen kirja, jossa Šklovski oli mukana: Belomorsko–Baltijski Kanal imeni Stalina (1934) – kollektiivinen ja reportaasimaisesti kuvitettu suurteos Vienanmerenkanavasta, jonka rakentamisessa kuoli joidenkin arvioiden mukaan yli 20 000 ihmistä. Hän pohtii myös sitä mahdollisuutta, että melko nopeasti tilaajiensa ja epäilemättä kirjoittajiensakin unohtama kirja olisi ollut kollektiivinen taideteos – olihan mukana myös muun muassa Maxim Gorki (1868–1936) ja valokuvaajien joukossa venäläisen avantgardekuvataiteen suuri sankari Aleksandr Rodtšenko (1891–1956). Vertailun vuoksi mainittakoon se Siukosenkin mainitsema seikka, että esimerkiksi Rodtšenkon ja hänen vaimonsa Varvara Stepanovan (1894–1958) graafisesti suunnittelemaa ja kuvaamaa SSSR na stroike -lehden (= Neuvostoliitto rakentaa) ”laskuvarjonumeroa” (12/1935) pidetään nykyään taiteen ”mestariteoksena”.

Tältä pohjalta uskallan olettaa, että Siukosen intentio on ollut tehdä tietyllä tavalla kohteidensa muotoa metatasolla mukaillen – hieman sarkastisilla mausteilla – taiteellista tutkimusta, ei siis tutkimusta vaan kirjallisuutta. Metatasoon viittaa myös se, miten hän hakee vauhtia Aleksandr Solženitsynin (1918–2008) Vankileirien saaristosta. Sen alanimekehän on Taiteellisen tutkimuksen kokeilu. Siukonen kirjoittaa hänestä itsestään alkanutta taiteen tohtoreiden lyhyttä historiaa kirjallisuudeksi, joka käsittelee faktografisen kirjallisuuden tavoin taiteellista tutkimusta osana yhteiskunnallisia käytänteitä.

Hän on myös ottanut käyttöön rankan vieraannuttamiskeinon, jonka koin lukukokemuksessa hyvin voimakkaasti. Tartuin kirjaan innostuneena, koska se kertoi henkilöstä, jota olen jo pitkään ihaillut. Jouduin kuitenkin lukemaan kirjaa liki puoliväliin ennen kuin pääsin kiinni odottamaani aiheeseen. Alkupuoli on nimittäin omistettu kokonaan kanavatyömaalle ja sen historialle. Siukonen ikään kuin pakottaa lukijan tutustumaan piinallisen tarkasti siihen kontekstiin, johon hän kohdehenkilönsä sijoittaa.

Sarkasmistaan huolimatta Siukonen on kuitenkin vakava. Miksi Šklovski palasi Berliinistä Neuvostoliittoon? Mitä mahdollisuuksia hänellä oli toimia sen jälkeen, kun formalismi tuomittiin? Mitä valintoja hänellä oli tarjolla? Antautuiko hän? Šklovski itse totesi myöhemmin: ”Selviytymiseen on vain kaksi tietä: joko kirjoitat itsellesi ja hankit elantosi jostain muusta ammatista tai lukittaudut taloosi ja mietiskelet olemassaolon merkitystä. Kolmatta tietä ei ole. Minä valitsin kolmannen tien.”

Tätä tietä Siukonen kirjassaan erittelee. Se saattaa olla yksi kirjan keskeisistä teemoista, mutta en ole vieläkään ihan varma. Minulle jäi ensilukemalta koko kirjan tarkoitus hieman epäselväksi. Ennen toista lukemista olin palannut Šklovskin esseeseen, jossa hän tuo vieraannuttamisen esiin, ja ajauduin miettimään, että olikohan Siukonen omassa kirjassaan noudattanut Šklovskin vaatimusta ”vaikeutetusta muodosta”, joka siis jatkaa vastaanottoprosessini kestoa. Luin kirjan vielä kolmannen kerran ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan tätä. Sen uskallan ainakin sanoa, että en ole elämässäni lukenut mitään kirjaa kolmeen kertaan muutaman kuukauden sisällä. Nyt kaivan vielä hyllystäni esiin Šklovskin romaanin Zoo.

Näin todetessani tajuan, että Siukonen on kuitenkin pettänyt Šklovskin metodin ainakin yhdessä suhteessa: hän ei kerro mitään itsestään eikä intentiostaan, mutta pelkästä säästä puhumiseen on kai suojasäänkin aikana aina syynsä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto