Suomalaisen esiintyvän ja auditiivisen runouden historia on lyhyt mutta omaleimainen. Suomalaisen, modernin esittävän runouden ensimmäinen laine lipui rantaan 1960-luvulla, kun yhdysvaltalaisesta happening-kulttuurista ammentava underground-liike koetteli taiteen rajoja. 1980-luvulla auditiivista runoutta alettiin esittää ja äänittää säännöllisemmin, mutta selkeä toinen aalto muotoutui vasta vuosituhannen vaihteessa Turun runoliikkeeksi. Nyt Helsinki Poetry Connectionin toiminnan kasvun myötä vedenpinta heittelehtii jälleen.

Lavarunoilloissa kuka tahansa saa halutessaan nousta yleisön eteen.

Perinteisessä amerikkalaisessa spoken wordissa lavalla seisovat vain esiintyjä ja hänen mikrofoninsa, mutta meillä musiikki on kulkenut lava- ja äänitetyssä runoudessa mukana alusta saakka[1]. Ensimmäisiä suomalaisia runolevyjä, joilla runoilija itse esittää runouttaan, lienee Pentti Saarikosken Runoja (Otava) vuodelta 1961, jossa lausunnan taustalla kuullaan pianomusiikkia Erkki Salmenhaaran soittamana. Sitä ennen toki julkaistiin joitakin lausujien esityksiä, esimerkiksi suositun, kouluissakin esiintymässä kierrelleen runonlausuja Yrjö Jyrinkosken tulkintoja Eino Leinon ja Aleksis Kiven runoista vuodelta 1958 (Otava). Viimeisen parinkymmenen vuoden sisään esittävä ja auditiivinen runous on kutsunut musiikin yhä vahvemmin osaksi itseään.

Musiikin ja runon yhteistyö on Suomessa erityisen kehittynyttä, mutta jäänyt ruohonjuuritasolle: levyt ovat suurimmilta osin omakustanteita tai pienten kustantajien julkaisemia. Siispä runolevyt eivät Suomessa ole nousseet samalla tavalla suuren yleisön ilmiöksi[2] kuin esimerkiksi angloamerikkalaisessa musiikkikulttuurissa, jossa tunnetuimmat rock-ikonit ovat julkaisseet spoken word -materiaalia. Myöskään Yhdysvalloissa suositut, usein tarinankerrontaa ja runouttakin lähentelevät stand up -levyt eivät ole (vielä) nähneet meillä päivänvaloa. Runolevyillä on ollut Suomessa erilainen asema: ne ovat ponnistaneet runouden kentältä ja jääneet mukavuusalueelleen.

Turun runoliike vei 90-luvulla runoillat kapakoihin. Samoihin aikoihin Helsingissä Nuoren Voiman Liitto piti Elävien runoilijoiden klubia. Viime vuosina esittävä runous on alkanut tuntea itsensä mukavaksi muuallakin: kouluissa, kadulla, vanhainkodeissa – tänä vuonna järjestettiin Suomen ensimmäiset lavarunofestivaalit, jonne löysi tiensä vain pieniä metsäteitä seuraamalla. Samalla päätään nostavat runoäänitteiden muodot, jotka levittäytyvät vinyylien ja c-kasettien ohella yhä useammin internetin suoratoistopalveluihin sekä sosiaaliseen mediaan.

Virtuaaliset yhteisöt ja jakelutavat mahdollistavat runoudelle uudenlaisia esitystapoja ja yleisöjä. Lavarunous, runolevyt ja painettu runous kietoutuvat yhä useammin yhteen niin artisti- kuin teoskohtaisesti. Runoilijat eivät ole enää vain runoilijoita: he ovat esiintyjiä, äänenkäyttäjiä, ehkä jopa muusikoita tai videotaiteilijoita. He opettavat aloittelijoita ja laskevat mikin heidän käsiinsä.

Muutoksen ytimessä on pyrkimys avoimuuteen ja tasa-arvoon: lavarunoilloissa kuka tahansa saa halutessaan nousta yleisön eteen. Korkean ja matalan välinen aita kaadettiin ensimmäisen kerran jo 1960-luvulla, mutta vielä löytyy tapoja tehdä se uudestaan.

***

Esiintyvä ja auditiivinen runous tulevat kukoistamaan tulevina vuosina – ja mikä tärkeämpää, ne synnyttävät vielä uusia ääniä, sellaisia joita ei ole ennen kuultu.

Vaikka kirjoja luetaan Suomessa yhä verraten paljon, muistuttavat podcastien ja äänikirjojen kasvavat kuulijaluvut uusista vaihtoehdoista. Auditiivinen runous vastaa tähän tarpeeseen. Kun musiikin tekeminen koneellisesti helpottuu, resurssit omien ääniteosten luomiseen kasvavat. Kustantajatkin ovat käytännössä lopettaneet äänikirjojen julkaisemisen fyysisinä tallenteina ja siirtyneet julkaisemaa niitä suoratoistopalveluiden kautta.

Enää kouluissa eivät esiinny kokeneet virtuoosit, vaan oppilaat itse

Esiintyvän runouden merkitys näkyy myös painetussa kirjallisuudessa ja sen vastaanotossa. Lavarunouden hengen vangitsemisia kirjankansien väliin on nähty, samoin esiintyvän runouden historiaa ja mahdollisuuksia ruotivia teoksia ja tutkielmia. Lavarunoutta käsitellään myös enenevissä määrin mediassa, jossa se kehystetään usein ”muoti-ilmiöksi” tai nuorten yhteisöllisyyden muodoksi. Toistaiseksi lavarunoilijat ovat usein pyrkineet julkaisemaan esiintymisen ohella painettua kirjallisuutta, sillä fyysisellä kirjalla on hegemoninen asema kirjallisessa kulttuurissamme. Kirjalla on moninkertaisesti suuremmat mahdollisuudet päätyä julkisesti arvosteltavaksi. Mutta kuitenkin: kun lavarunoilijat kirjoittavat runoteoksia, heidän kirjoitettuja sanojaan verrataan aina lausuttuihin.

Lopulta tärkeimpiä ovat esiintyvän runouden muotojen kauaskantoisimmat seuraukset, siis ne jotka synnyttävät uusia ääniä. Kirjallisuuden maailma hahmottuu ja jäsentyy nuorille sanataiteilijoille yhä useammin esiintyvän runouden kautta. Lukukeskus ja Helsinki Poetry Connection järjestävät tänä vuonna Mun tarina -hankkeen, jonka tarkoituksena on spoken wordin ja lavarunouden keinoja käyttämällä kannustaa nuorta kirjalliseen ilmaisuun. Paralleeli Yrjö Jyrinkosken kouluvierailuihin on ilmeisen kuvaava: enää kouluissa eivät esiinny kokeneet virtuoosit, vaan oppilaat itse. Myös koulujen ulkopuolisilla lavoilla nähdään yhä nuorempia esiintyjiä.

On selvää, että jos portti kirjallisuuteen on yhä useammalle esittävä runous, myös painetun kirjallisuuden vastaanotto hahmottuu nuorelle, ainakin aluksi, lavarunouden tai muun sanataiteen kautta. Polulla on suuri merkitys tulevan kirjailijasukupolven muotoutumisessa: kirjoittamisprosessit, kirjailijayhteisöt sekä itse kirjallisuuden poetiikka ja genrerajat ovat alttiita muutoksille. Kriitikoiden on nähtävä nämä muutokset ja ymmärrettävä, minkälaisesta kasvualustasta ne ovat poikineet.

***

Ville Hämäläinen hamuilee Nuori Voima -lehden (4/18) kolumnissaan Runoilijan perään, hänen joka ei julkaisisi mitään vaan perustaisi taiteilijuutensa täysin fyysisen esityksen varaan. Minä hamuilen metamodernin Hybridirunoilijan perään, joka tietäisi ettei tallentamista voi paeta, joka sulauttaisi esityksensä ja puhujansa audio- tai audiovisuaalisiin teoksiin, joka yhdistelisi musiikkia, runoutta, performanssia, teknologiaa – ja joka tekisi tämän kaiken uusien virtuaalisosiaalisten maailmojen ehdoilla, tasa-arvoisesti. Sillä juuri esittävässä ja auditiivisessa runoudessa ja sen yhteisöissä piilee potentiaali ottaa kyselemättä omakseen uudenlaiset alustat ja tilat. Luoda omat sääntönsä ja sitten koetella niitä.

Kaikkien ei tarvitse kirjoittaa kirjaa.

Älkää ymmärtäkö väärin: rakastan kirjoja, oikeakielisyyttä, sitä kun avaan kiireettömästi sivun ja voin melkein sivellä sanoja katseellani, viivytellen. Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse kirjoittaa kirjaa. Meidän on opittava arvostamaan myös sellaisia sanataiteilijoita, jotka eivät täytä kirjapalkintojen kriteerejä. Avattava jälleen kerran polkuja nuorille, jotka kieltävät edeltäjänsä ja etsivät uusia keinoja uudella osaamisellaan. Runolevyt eivät ole reliikkejä, vaan vinkkaavat jotakin olennaista tulevaisuudesta.

Kuunnelkaa siis runolevyjä, käykää katsomassa esittävää runoutta, muodostakaa siitä oma mielipiteenne. Tulette tarvitsemaan sitä. Sillä poikkeus ei enää vahvista sääntöä – vaan enteilee kerrassaan piristäviä aikoja jatkossakin.

***

Olen tutkinut tänä vuonna SARV:n ja Taiken apurahojen voimin suomalaisten runolevyjen asemaa ja julkista vastaanottoa. Projektin perustana on ollut runolevyjen heikko status Suomen kirjallisessa kulttuurissa: kriitikot eivät ole osanneet tarttua taidemuotoon, josta eivät ole tienneet mitään. Runolevyjä ei ole nähty kirjallisuutena eikä ihan musiikkinakaan, joten arvottamisen kriteerit ovat jääneet epäselviksi. Vaikka levyjä on julkaistu suuri määrä, niiden ympärille ei ole syntynyt kulttuuria, johon viitata. Kiiltomadon toim. huom. -artikkelissani käsittelen kritiikin mahdollisuuksia laajemmin ja erittelen konkreettisia työkaluja runolevyjen ja lavarunouden arvosteluun.

Johanna Osváth
Kirjoittaja on helsinkiläinen kulttuurijournalisti ja kriitikko.

 

 

[1] Havainnollistava lista Suomessa julkaistuista runolevyistä löytyy Harri Hertellin kirjasta Lavaruno-opas (Savukeidas, 2017), sivuilta 228–235.

[2] Tästä löytyy yksi poikkeus: Heli Laaksosen levyt Jänes pussis (Sammakko, 2003) sekä Ratio Sulavoi (Otava, 2007) ovat molemmat myyneet yli 15 000 kappaletta ja täten ylittäneet reilusti kultalevyn rajan. Nämäkään teokset eivät kuitenkaan ole saaneet nauttia ansaitsemastaan kritiikistä: ne on ohitettu populaarikulttuurin tuotoksina.