Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjallisuuden opissa

Sanna Nyqvist, FM, kirjallisuudentutkija, 4.4.2008

Samalla kun perinteinen käsitys kirjallisuudenopetuksen arvosta on menettänyt merkitystään, kirjallisuuden käyttö ja soveltaminen opetuksen eri muodoissa ja asteilla on – ehkä yllättäen – lisääntynyt. Kirjallisuudenopetuksen uusia muotoja leimaa kokemuksellisuus ja kokeilevuus: lukemisella ja kirjoittamisella nähdään olevan monia arvokkaita tehtäviä ja vaikutuksia, vaikka niiden täsmällistä antia onkin vaikea määritellä. Opetuksessa ei tehdä eroa tiedon ja taidon välille, vaan lukeminen ja kirjoittaminen nähdään toisiaan rikastavana jatkumona. Vanhojen arvojen mureneminen voi siis tarkoittaa uusia mahdollisuuksia kirjallisuudenopetukselle.

Kirjallisuus kuuluu yleissivistykseen ja kasvattaa meistä parempia ihmisiä. Näihin kahteen kivijalkaan on kirjallisuudenopetus nojannut sukupolvien ajan, vaikka opetusideologiat ovat vaihtuneet. Pysyvät arvot eivät kuitenkaan enää ole muodissa. Oma aikamme painottaa yleissivistyksen ja henkisen kasvun sijaan ajankohtaista pintatietoa ja hyviä tyyppejä. Kirjallisuuskäsityksen avartuminen puolestaan on kyseenalaistanut ajatuksen, että olisi olemassa muuttumaton kirjallisuuden kaanon eli joukko teoksia, jotka kaikkien sivistyneiden ihmisten tulisi tuntea. Psykologiaa ja kirjallisuudentutkimusta yhdistävä uusi tutkimus on lisäksi haastanut yksioikoisen käsityksen kirjallisuuden jalostavasta vaikutuksesta.

Opetuksen kirjava kenttä

Kirjallisuudenopetuksen kenttä on viimeisten parin vuosikymmenen aikana vähin äänin kasvanut ja monipuolistunut. Kouluissa kirjallisuuden merkitys korostui, kun äidinkieli muuttui äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineeksi vuonna 1999. Muutosta on silti arvosteltu kosmeettiseksi, sillä vähentyneet tuntimäärät ja paisuneet opetussisällöt ovat todellisuudessa pienentäneet kirjallisuudenopetuksen osuutta. Kirjallisuuden merkitys perusopetuksessa ja sitä kautta nuorten ikäluokkien yhteisessä kokemusmaailmassa on vähentynyt, mutta samaan aikaan kirjallisuudesta on tullut aiempaa merkittävämpi osa varhaiskasvatusta ja vapaata sivistystyötä. Myös yliopistoissa kirjallisuudenopetus on monipuolistunut ja täydentynyt muun muassa kirjoittamisen opetuksella.

Toisin kuin esimerkiksi musiikkikasvatuksella, kirjallisuudenopetuksella ei ole vahvaa ja valtakunnallista instituutiota perusopetuksen ja lukion ulkopuolella. Alan perinteikkäitä toimijoita ovat kirjoittajakoulutusta tarjoavat Kriittinen korkeakoulu, Nuoren Voiman liitto ja Oriveden opisto, mutta niiden rinnalla kirjallisuuteen pohjaavaa tai siihen keskittyvää koulutusta järjestävät tänä päivänä esimerkiksi kirjastot, työväenopistot, täydennyskoulutuskeskukset, ammattiliitot ja monet muut tahot.

Koulutus on myös yhä erikoistuneempaa: tarjolla on vaikkapa romanttisen viihteen, fantasian tai käsikirjoittamisen kursseja, tiettyyn aiheeseen tai teemaan keskittyviä ohjattuja lukupiirejä, elämyksellisiä kirjallisuusluentoja ja kirjallisuudesta ammentavia henkisen kasvun ryhmiä. Lapsille on omat tarinapajansa, vanhuksille omansa. Yksityisenä pidetty lukemis- ja kirjoittamisharrastus saa uusia, sosiaalisia muotoja. Kasvun kääntöpuolena on sekalaatuisuus: kursseja järjestetään joskus köykäisin resurssein, eikä opettajilla välttämättä ole aiheen vaatimaa koulutus- tai kokemuspohjaa.

Kirjallisuutta voi siis harrastaa entistä monipuolisemmin. Lisäksi kirjallisuus on löytänyt tiensä ammatilliseen koulutukseen. Lääketieteen ja sosiaalialan opiskelijoille vapaaehtoiset kirjallisuuskurssit tarjoavat mahdollisuuden oman työn ja oman itsen tarkasteluun opiskelua muuten ohjaavan asia- ja suorituskeskeisen jäsennyksen ulkopuolella. Kirjallisuutta käytetään myös muilla aloilla ammatti-identiteetin hahmottelussa ja oman alan vaikeiden kysymysten pohtimisessa tavalla, joka on etäännytetty työn arjesta, mutta kuitenkin koskettaa henkilökohtaisesti. Kirjallisuus voi tarjota välineen, eräänlaisen testilaboratorion, isojen kysymysten ja ristiriitaisten kokemusten puntarointiin.

Miksi kirjallisuutta kannattaa opettaa?

Kirjallisuuden välineellinenkin käyttö opetuksessa perustuu ajatukseen sen itseisarvosta: kirjallisuuden merkitys ei tyhjenny yhteen käyttötapaan. Kun vanha perustelu kirjallisuuden sivistävyydestä ja jalostavuudesta ei enää vakuuta, mihin sitten perustuu kirjallisuudenopetuksen jatkuva kasvu ja monipuolistuminen? Miksi kirjallisuutta halutaan opettaa ja oppia?

Vastaus kytkeytyy kirjallisuuden peruselementteihin, kieleen ja mielikuvitukseen. Identiteettimme ja toimintamme ihmisinä perustuvat pitkälti juuri kieleen. Kun hankimme ja luomme tietoa, käytämme kieltä. Kielessä säilyy kulttuurin muisti; kielen avulla tulemme osaksi yhteisöämme ja sen historiaa.

Kielen lisäksi kirjallisuus perustuu kuvitteluun. Lukiessamme luomme mielessämme kirjan hahmot ja paikat. Kuvittelun kautta teksti panee meidät kokemaan monenlaisia tunteita. Saatamme samastua romaanin henkilöhahmoon tai runon puhujan kokemuksiin, mutta samalla pysymme koko ajan tietoisina omasta lukemisestamme. Kielikuva ”romaanin maailmaan uppoutumisesta” on harhaanjohtava, sillä kirjaan ei upota samalla tavalla kuin esimerkiksi uniin: lukija pysyy aina tietoisena lukemisestaan ja pystyy sekä eläytymään tekstin maailmaan että ottamaan siitä etäisyyttä. Kirjoittaminen on yhtälailla monitasoinen, kuvittelukykyä aktivoiva ja syventävä prosessi.

Perinteinen kirjallisuudenopetus on korostanut kirjallista arvoa: opetuksessa on käytetty vain hyvinä pidettyjä teoksia, ja kirjoittajia on ohjattu mahdollisimman korkeatasoisten tekstien tuottamiseen. Nykyään ymmärretään myös muita näkökantoja. Painopiste ei aina ole lopputuloksessa vaan prosessissa. ”Vähempiarvoiseksi” mielletyllä kirjallisuudella, esimerkiksi viihteellä, voi olla opetuksen kannalta kiinnostavia vaikutuksia, ja hapuileva tekstitekele saattaa tarjota kirjoittajalleen arvokkaita oivalluksia. Nämä mahdollisuudet ovat avartaneet kirjallisuudenopetusta ja tuoneet sen myös niiden ihmisten ulottuville, joita ei korkeakirjallinen kulttuuri kiinnosta.

Mitattavaa hyötyä painottavana aikana on toisinaan vaikeaa perustella kirjallisuudenopetuksen mielekkyyttä. Kirjallisuudenopetus harvoin valmentaa mihinkään: kaikista harrastajakirjoittajista ei ole tarkoitus leipoa kirjailijoita, eivätkä kirjallisuuden maisterin paperit ole sinänsä edellytys mihinkään työhön. Kirjallisuudenopetuksen merkitys liittyykin juuri sen avoimuuteen ja monisyisyyteen, kielen ja kuvittelun rajattomiin mahdollisuuksiin.

Kirjallisuus voi tarjota väylän kysyvään ja kyseenalaistavaan tarkasteluun, kuten esimerkiksi silloin, kun lääketieteen opiskelijat pohtivat oman tulevan ammattinsa vaikeita kysymyksiä kaunokirjallisuuden äärellä. Kouluissa kirjallisuus voi olla ainoa väylä käsitellä sellaisia kriittisiä aiheita kuin elämän mielettömyys tai yksilön kapina yhteiskuntaa vastaan. Miksi muuten Camus’n Sivullinen pysyisi vuodesta toiseen kouluissa luetuimpien teosten listoilla?

Toisaalta kirjallisuudella voi olla päinvastoin eheyttävä ja rakentava vaikutus. Kirjallisuusterapiassa lukemisen ja kirjoittamisen avulla käsitellään tunteita ja kokemuksia tavoitteena parempi itsetuntemus ja sitä kautta onnellisempi elämä. Lapselle satujen kertominen ja niiden muokkaaminen vaikkapa leikin avulla on minäkuvaa ja omaa toimijuutta vahvistava harjoitus.

Vaikka kirjallisuus kuuluu kuvittelun alueelle, sillä on myös tärkeitä tiedollisia tehtäviä. Kirjallisuuden kautta lukija voi tutustua elämyksellisellä tavalla itselleen vieraisiin kulttuureihin, elämäntilanteisiin ja tapoihin. Kuinka monen käsitykset esimerkiksi 1800-luvun ihmisten elämästä perustuvat muuhun kuin kirjallisuuteen tai sen pohjalta tehtyihin televisiosarjoihin ja elokuviin?

Kirjallisuus tarjoaa tunne-elämyksiä, taitoja ja tietoa. Kieleen ja mielikuvitukseen perustuvana se pystyy aivan erityisellä tavalla yhdistämään yksityisen ja yleisen, mielen ja maailman. Siksi sitä kannattaa opettaa, siksi siitä voi aina oppia jotakin.

* * *

Kiitän järjestämäni ”Miten ja miksi kirjallisuutta opetetaan?” -luentosarjan (Helsingin yliopisto 2008) vierailevia luennoitsijoita ja opiskelijoista hyvistä ajatuksista ja virittävistä kysymyksistä, joista olen tätä kirjoittaessani hyötynyt.