Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Klassikkosulkeisista ajankohtaiseen historiallisuuteen

Minna Maijala, kirjallisuudentutkija, 3.12.2009

Kuiviin kalvoihin perustuva Suomen kirjallisuushistorian opetus oli omiaan vieroittamaan vanhemmasta kirjallisuudestamme. Jos opettajakaan ei saanut aineistosta enempää irti ja jäi epäilys, josko hänkään oli teoksia lainkaan lukenut, oli 1800-luvun suomalaisessa kirjallisuudessa tuskin mitään sellaista, mihin kannattaisi myöhemmin itsekään paneutua. Kokemus jäi kaiken kaikkiaan nuivaksi, ja purkaantui vasta yliopistossa, jossa teoksia piti itse lukea ja miettiä.

Muistoni ala-asteen ja yläasteen äidinkielenopetuksen klassikkoannista ovat ankeita. Jokainen Kiven, Runebergin ja Snellmanin päivä kirjoitimme kuuliaisesti kalvolta vihkoon keskeiset päivänsankarin elämänkaaren vuosiluvut ja teosten nimet. Klassikkosulkeiset kestivät puolisen tuntia, jonka jälkeen saatoimme palata jälleen normaaliin päiväohjelmaan kieliopin pariin.

Kouluaikojen jäljiltä monet kokevat yhä klassikkomme kuivina ja epäkiinnostavina. Harva on lukenut teoksia, joiden kiinnostavuutta koetetaan turhaan markkinoida ennakkoluuloisille lukijoille. Canth-tutkijana joudun usein vastaamaan toimittajien kysymykseen Canthin ajankohtaisuudesta. Vaikuttaa tärkeältä löytää vanhoista kirjoista yhtäläisyyksiä nykyajan kanssa.

Teosten arvo tuntuu määräytyvän tuttuuden kautta. Tämä vaatimus estää kuitenkin näkemästä vanhan kirjallisuuden rikkautta. 1800-luvun suomalainen kirjallisuus on vanhanaikaista ja juuri sellaisena kiinnostavaa.

Anakronistinen lukutapa tappaa kiinnostuksen

Mitä tuttua luemme J. L. Runebergin Hannasta (1836) tai Aleksis Kiven Margaretasta (1871)? Idyllisessä Hannassa maalaispapin tytär ja tämän veljen ylioppilastoveri rakastuvat, kun heidän katseensa kohtaavat metsälähteen kautta. Nuoripari lähtee välittömästi pyytämään avioliitolleen siunausta tytön isältä.

Kiven näytelmässä nimihenkilö Margareta ei voi antaa rakastetulleen Anianille anteeksi sitä, että hän on luovuttanut Sveaborgin vihollisille ilman taistelua. Anian palaa sotaan kuollakseen sankarikuoleman. Rakastavaiset sopivat tapaavansa kuolemanjälkeisessä elämässä, ja Margareta lupaa pyhittää elämänsä Anianille.

Mitä ajankohtaista näissä teoksissa on nykylukijalle? Romanttinen rakkaus jos mikä on nykylukijasta vanhanaikaista ja menettänyt korkeakirjallisen asemansa. Kuten Eeva Kilven Tamara-romaanin (1972) nimihenkilö sanoo, ei rakkauden julkituominen kuulu nykyaikaan: ”Eivät ihmiset sellaista sano kun se on leimattu viihteeksi.”

Mitä kiinnostavaa voisi nykyajan näkökulmasta löytyä vaikkapa Fredrika Runebergin romaanista Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä (1858), jossa nuorempi tytär Cecilia kuolee hämähäkin ryömittyä metaforisesti hänen sydämeensä ja pelastuu näin joutumasta väärän kosijan puolisoksi? Entäpä Minna Canthin Salakarista (1887), jossa nuori perheenäiti pakenee ikävystymistään hurmaantumalla paikalliseen viettelijättäreen, antautuu painostuksen alla seksiin tämän kanssa ja kuolee syyllisyytensä aiheuttamaan aivopoltteeseen eli aivokuumeeseen?

Runebergin ja Canthin teoksissa voimakas negatiivinen tunnekuohu sairastuttaa ja tappaa. Miten keinotekoista ja epäuskottavaa! Jos tarkastelemme niitä myöhemmän lääketieteen ja psykiatrian valossa, emme voi muuta kuin käsittää henkilöhahmot Viljo Tarkiaisen sanoin aivokummituksina, keksittyinä konstruktioina, joiden tehtävä on tukea teoksen aatteellista sanomaa. Tällainen anakronistinen lukutapa on omiaan tappamaan kiinnostusta klassikoihin.

Kun taas tarkastellaan teoksia oman aikansa ihmiskuvaa vasten, ne näyttäytyvät täysin toisenlaisessa valossa. Vielä vajaa pari sataa vuotta sitten kirjallisuudessa yhä uskottiin ikuiseen rakkauteen. Vain vuosikymmeniä myöhemmin Canthilla rakkaus on enää vain yksi tuhoavista passioista, jonka taustalla vaikuttavat muut motiivit, kuten ikävystyminen. Canthin teokset näyttäytyvätkin tietoisina tutkielmina hysterian ja melankolian tuhoavuudesta.

Teosten käsitys tunteista ja tunteiden vaikutuksesta ruumiilliseen terveyteen on historiallinen, oman aikansa ihmiskuvaa seuraava. Juuri tässä on mielestäni avain vanhan kirjallisuuden tuoreeseen lukutapaan. Teoksissa on olennaista se, mikä on erilaista, koska se herättää näkemään myös nykyaikana ajattomina totuuksina pidettyjen käsitysten historiallisuuden.

Kenties sadan vuoden kuluttua oman aikamme kirjallisuutta luetaan ihmetellen rakkaudetonta, suorituskeskeistä elämäntapaamme ja voimakasta uskoa psyykelääkkeisiin. Historiallisuus on ajankohtaista aina.

Minna Maijala

Minna Canthin tuotannosta väitellyt Maijala on opettanut 1800-luvun realistista ja naturalistista kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Tällä hetkellä Maijalalla on työn alla Minna Canthin tieteellinen kirjailijaelämäkerta.