Kriitikko kirjoittaa ystäväkirjaan

Kenelle ja kenen ehdoilla kritiikkiä kirjoitetaan? Ei kritiikin kritiikkiä niin pientä, ettei kritiikin tehtävästä kysymystä suurta.

Demonstroin tämän tekstin mitassa, mitä tarkoittaa se, kun kirjallisuuskeskustelua käydään sosiaalisessa mediassa. Teen sen nimeämättä tapauksia ja keskustelupaikkoja, vaikka yksi niistä koskettaa Kiiltomatoakin. Yksi tapaus on suljetusta ryhmästä, toinen populaarilta Instagram-tililtä ja kolmas joko poistettu tai piilotettu uteliailta silmiltä (ja keskustelijoilta).

Silti kaikkia tapauksia yhdistää se, kenelle kriitikko kirjoittaa ja on vastuussa.

 

Ketkä tätä tekevät?

Yleisardion mediakriittisen Kupla-podcastin avausjaksossa ruodittiin sitä, mitä tekemistä kulttuurijournalismilla on journalismin kanssa. Yksi kriittinen huomio tehtiin siitä, miten helposti kotoisessa keskustelussa piiloudutaan sen taakse, että Suomessa vain on niin pienet piirit.

Yleisjournalistisesta näkökulmasta podcastin vetäjät Jani Halme ja Vappu Kaarenoja pohtivat sitä, miten journalisti voi yhtä aikaa olla journalisti ja esimerkiksi taiteentekijä. Jos verkostoituu taiteilijana – oli sitten runoilija, performanssitaiteilija tai teatterintekijä –, miten voi ottaa taiteilijan hatun pois päästä ja olla – journalisti?

Taidejournalisti voi varmasti tehdä henkilöhaastattelun, vaikka välillä taiteilisi, mutta kritiikkien kohdalla kysymys on jo helposti ongelmallisempi. Vakiovastauksen tai kriitikon lobbausrekisterin sijaan paras ratkaisu lienee omakohtainen harkinta. Tähän useimmiten myös päätoimittajan tai kritiikin tilaajan on tyytyminen.

Kaljoittelua tai hyvänpäiväntuttavuutta hankalamman eettisen kysymyksen voi muodostaa paljon persoonattomampikin suhde kriitikon ja kirjailijan välillä. Jonkun tekijän tuotantoa vuosikaudet seurannut kriitikko voi olla tarjota tekijäpoetiikkaan suhteuttavan luennan tekijän uusimmasta. Vaaranapaikkana on lipsahdus fanitukseen tai pettymyksenosoitus, kun teos ei olekaan yhtä hyvä kuin tekijänsä aiemmat.

Ongelma on muuten oikeasti pienet piirit, mutta ei siksi, että taidekentällä olisi vähän väkeä, vaan koska tällä kielialueella on. Kun jututin latvialaisia kokeellisia runoilijoita Runokuussa 2020 runokritiikin tilasta, he kertoivat, että isomman antologian kanssa ei välttämättä ole ketään riittävän pätevää ja riittävän riippumatonta kriitikkoa kirjoittamaan teoksesta. Pienet kielialueet ovat tällaisia. Siksi olisi joko taiteen tai journalismin (tai taiteentutkimuksen) loppu, jos jokaisen pitäisi valita.

Olen esseekirjaa kirjoittamaan Nuoren Voiman päätoimittamisesta siirtyvän Vesa Rantaman kanssa samaa mieltä siitä, että ihanne riippumattomasta ja objektiivisesta kulttuurijournalistista, joka ei esimerkiksi puolustaisi taidetta alana riippumattomuuden nimissä, on siinä määrin relativismiin taipuvainen, että se erkanee arkitodellisuudesta.

Sen sijaan kaipaan kulttuurijournalismiin kriittisyyttä. Samaa kaipaan esimerkiksi urheilujournalismiin. En tiedä, olenko koskaan nähnyt kirjailijahaastattelua, jossa kirjailijalta olisi kysytty kriittisiä jatkokysymyksiä tai tämän näkemyksiä olisi haastettu. Kirjailija on edelleen tässä mielessä kunnioituksen auran ympäröimä. Itse näen, että kirjailijan kunniaa puolustetaan paremmin kysymällä hankaliakin, mutta jättämällä pois maalailut siitä, miten se noin viisaasti istuu tietokoneensa äärelle ja päivätyönään, oh, luo maailman ja näkee mitä me kuolevaiset emme näe. Tämä aliarvioi kirjailijaa ja lukijaa, eikä anna toimittajastakaan kummoista kuvaa sanankäyttäjänä. Siinä määrin palomuuria taiteen ja taidejournalismin välillä on oltava, että kulttuurijournalistikin voi kysyä kriittisiä kysymyksiä ja kyseenalaistaa.

Kun kritiikistä syntyy kohu, kirjailijalla on poikkeuksetta enemmän puolustajia kuin kriitikolla.

Kriitikko on harvoin ystävä

Päätoimittajana – ja varmaan kriitikon kylmän sydämen tuottaman tavallista hitaamman verenkierron vuoksi – riemuitsen enemmän yhdestä nihkeästä ja kaiken nielemättömästä kritiikistä kuin kymmenestä adjektiivein ja ylisanojen puolelle lipsuvasta nerokkuuden huokailusta. Näppituntumani on, että jälkimmäiset kritiikit otetaan vastaan paremmin. Löysästä ihailusta ei synny kohuja, vaikka välillä sietäisi.

Nukun yöni hyvin, vaikka kritiikkiin päätyisi teosta kärjekäskin arvottava virke. Likainen olo tulee, jos tunnen itseni kolmanneksi pyöräksi kriitikon ja kirjan yhteisessä hetkessä. Olen joskus kysynyt lyttäävän lauseen tarpeellisuudesta. Ylisanat poistan yleensä ilmoittamatta.

Kriitikko ei ole aina kirjan ystävä. Hän on kylläkin kirjallisuuden instituutiona ystävä siinä mielessä, että kriitikko haluaa osallistua alan tuotteiden vastaanottoon, keskusteluun ja elävänä pitämiseen. Kriitikko on myös siinä määrin kirjallisuuden ystävä, että hän on valmis viettämään aikaa ja kirjoittamaan kritiikin sellaisestakin teoksesta, josta ei tykkää tai joka jätti ikävän tuntemuksen. Tavan lukija voi luovuttaa, kriitikko harvemmin, eikä syy yleensä ole siinä, ettei kirjasta pitänyt.

En tiedä, toivottaisiinko nykyisessä suosittelukulttuurissa, että kriitikot toimisivat toisin. Toivon, että tällaista asennetta ei ole ainakaan kirjallisuusalan ihmisillä. Se nimittäin olisi kirjallisuuden rapauttamista. En usko, että suosituksista (joille on paikkansa toki) tai tykkäämisistä seuraa hetken hyvää mieltä enempää kirjallisuudelle vuosisataisena instituutiona.

Kustantamot ja kirjailijat voivat kernaasti katsoa tehtäväkseen ystävätoiminnan. Ensin mainitut järjestävät myös ystävämyyntejä. Silti kirjailijoille suosittelen turvaväliä lukijakuntaan.

Kritiikki ei vaadi ystävyyssuhdetta tiettyyn kirjallisuudenlajiin, perinteeseen tai kirjallisuuskäsitykseen. Siksi Kiiltomadossa, toivottavasti sama koskee muitakin julkaisuja, kriitikon ei tarvitse pitää tietystä lajista (luontorunoudesta, kokeellisesta proosasta, autofiktiosta, feministisestä kirjallisuudesta) kirjoittaakseen siihen kuuluvasta teoksesta.

Sitä paitsi ystäväänkin voi joskus pettyä tai kaikkea ystävänkään toimintaa ei aina arvosta.

Jos joku on siinä määrin kiinnostunut kirjallisuudesta, että lukee kirjallisuuskritiikkejä, hän osaa varmasti arvioida myös kriitikon roolia tekstissä.

Siellä missä kriitikoita tehdään

Kriitikoilla ei myöskään ole pätevyysvaatimuksia. Ei ole lopulta edes tarpeen tuntea perinpohjaisesti jotain lajia tai perinnettä voidakseen kirjoittaa siitä. Perusasioihin voi olla hyvä perehtyä. Tämä voi tarkoittaa myös teoksen tai tekijän aiempaan vastaanottoon perehtymistä. Kukaan kriitikko ei ole tietoinen kaikista teokseen, sen syntyyn tai viitepisteisiin liittyvästä. Jokainen teos sisältää niin viljalti merkityksiä, että niitä ei voi yhteen kritiikkiin mahduttaa.

Makuasioista ei voi kiistellä, sanotaan ja voi, mutta kritiikin kohdalla ei ole useinkaan mielekästä juuttua vääntämään siitä, onko kaikki tarpeellinen mainittu tai teosta tulkittu oikein. Kaikki tulkinnat eivät ole oikeita, mutta monet tulkinnat voi kyllä perustella. Usein samasta teoksesta voi olla kaksi, perusteltua, mutta erilaista tulkintaa.

Kriitikoille ei ole tarjolla putkitutkintoa tuottavaa koulutusohjelmaa (eikä ole tarpeenkaan, vaikka kriitikon uraa voi hyvin ja syystä markkinoida vaikkapa kirjallisuudenopiskelijoille) tai pätevöitymiskriteerejä.

Syy on lopulta yksinkertainen: kustantamot eivät tee ystävätoimintaa. Kirjoja voi lukea kuka tahansa. Harva kirja asettaa – ainakaan tosissaan – rajausta sille ryhmälle, joka sen voi tai saa lukea. Kun helsinkiläisen naisen runoteosta lukeekin maakuntalehden keski-ikäinen miestoimittaja tai kokeellisuutta kauhistellaan päivälehdessä, voi tapauksiin suhtautua siten, että kerrankin saadaan tekstuaalinen näyte siitä, miten teoksia todella luetaan.

Toinen paikka hahmotella tätä on käydä Goodreadsissa. Siellä julkaistuja taiturimaisimpia näytteitä kirjailijat jo kilvan jakavatkin sosiaalisessa mediassa, kun kriitikot vain vihaavat. Kauniit kiitokset ovat kuitenkin pintakuohun puhaltelua – pohjavesissä lukija ei yleensä jaksa esitellä poetiikan poikkeuksellisuutta senkään vertaa kuin ikävä kriitikko.

Näillä on se ero, että kriitikon sana painaa – kaiketi / vielä / toistaiseksi – enemmän. Sillä on valtaa, ja siksi on tarpeen keskustella tulkintojen oikeutuksesta. Usein kriitikon sana ei ole ainoa teoksesta. Ainakin omalla vahtivuorollani katson, että Kiiltomadon kritiikeissä on aina osattu astua myös kriitikon maun ulkopuolelle asemoimaan teosta lajiin, tekijän tuotantoon tai osattu sanoa hyvääkin.

Jos kriitikon tulisi pätevöityä, olisi ensinnäkin vaikea koskaan aloittaa. Kriitikotkin oppivat, virheistään, haastetuista tulkinnoista ja rakentavasta keskustelusta. Sellaista taas ei ole pohdiskella sitä, kuinka pitkään joku on kirjoittanut kritiikkejä ja onko riittävän meritoitunut.

Jos taas joku haluaa lytätä kritiikkiä siitä, että se on kuin kirjallisuudenopiskelijan kirjoittama, voin vakuuttaa, että kirjallisuudenopiskelijat ovat erinomaisia kriitikoita, sillä he ovat valmiita käyttämään aikaa, perehtymään, kokeilemaan ja yrittämään palkkioilla, jotka moni asuntolainan maksaja vaihtaa mieluummin siistin sisätyön palkkatasoon.

 

Kriitikolla on valtaa – ja ei ole

Viimeaikaisia kritiikkikeskusteluja seuratessa olen hämmästynyt sitä, miten jopa kirjallisuusalalla olevat ihmiset näyttävät suhtautuvan kritiikkiin kuin säätiedotukseen: se kertoo, sataakö räntää, ikkunasta ei tarvitse katsoa ulos. Jos kriitikko sanoo ”huono” tai ”poutaa”, lukeva yleisö joko jää kotiin tai ryntää kirjakauppaan ilman sateenvarjoa.

Jos joku on siinä määrin kiinnostunut kirjallisuudesta, että lukee kirjallisuuskritiikkejä, hän osaa varmasti arvioida myös kriitikon roolia tekstissä, ei yksin sen välittämää kuvaa kirjasta.

Usein ”teilaavissa” tai tylyttävissä kritiikeissä kriitikko joutuu asettamaan myös itsensä tekstiin – osoittamaan, että ei ole aivan kiva tyyppi, ei ystävä eikä ehkä edes reilu. Kun kritiikistä syntyy kohu, kirjailijalla on poikkeuksetta enemmän puolustajia kuin kriitikolla. Jokaisen omassa harkinnassa on, kannattaako kirjailijan epätyydyttävän kritiikin kohdalla purra huulta vai huutaa apujoukot sosiaalisessa mediassa hätiin.

Sen sijaan olen törmännyt pariinkin otteeseen näkemykseen, jonka mukaan kritiikki on vihapuhetta. Yhtä hämmästyneenä olen lukenut diagnoositasolle liukuvia analyyseja kriitikon mielenlaadusta, naisvihasta, lyttäysinnosta ja systemaattisista pyrkimyksistä milloin ketäkin ja mitäkin vastaan.

Kritiikin kritiikkiä tarvitaan. Sitä voi perustella silläkin, että kritiikki on julkinen teksti. Siitä on voitava käydä keskustelua ilman, että se tulkitaan vain henkilön maalittamiseksi. Rajansa silti henkilöönmenevyydelläkin. Tähän julkisuuden arvostamiseen nähden toivoisin, että kriitikoiden kriitikotkin tulisivat pois omilta tileiltään, vähän jaetumpaan julkisuuteen, jos sellaista jossain on. Vähintään toivoisi, etteivät kirjaa paremmin-lukeneet pitäisi kynttiläänsä vakan alla ja kertoisi ainoastaan, että paljon on pielessä, mutta eivät kerro mikä.

Olen lyhyen päätoimittajaurani aikana saanut myös kuulla, miten Kiiltomato hyljeksii tai tahallaan jättää jonkun vaille huomiota. Tässä kohtaa muistutettakoon, että kritiikkiä tehdään Kiiltomadossa – kuten muuallakin – lukevalle yleisölle, ei kirjailijan tai kustantamonkaan mieliksi. Mielellämme teemme yhteistyötä ja pidämme yllä kirjallista kulttuuria Suomessa kahdella kielellä. Työ on kuitenkin hektistä häseltämistä, ei systemaattista kampanjointia yhtä vastaan tai toisen puolesta. Jos taas Kiiltomadon kriitikko on tulilinjalla, mielelläni sellaiseen keskusteluun esitän näkemykseni. Päätoimittajana olen julkaisemisesta vastuussa, ei kriitikko.

Kriitikon vallallakin on rajansa. Ensinnäkin Hesarin kriitikolla on todennäköisesti enemmän näkyvyyttä (joka on valtaa) kuin kulttuurilehden skribentillä. Joskus käy niin, että kritiikki on ainoa kyseisestä teoksesta kirjoitettu. Siitä taas ei ole vastuussa sen enempää kriitikko kuin tekstin tilaajakaan. Vastaanotto on arvaamatonta.

Kirjailijan, kriitikon ja kustantamon käsitys ideaalisesta lukijasta on erilainen. Kärjistetysti: Kirjailija toivoo, että lukija löytäisi knopit, arvostaisi, ehkä jopa silittäisi. Kriitikko on harvoin tuo lukija, jos kukaan. Kriitikko kirjoittaa hänkin lukijalle, mutta ei kirjailijasta pitävälle lukijalle, vaan oman tekstinsä lukijalle. Kriitikko kirjoittaa julkiseksi sen, miten teos osui hänen lukijuuteensa (ei toki vain siihen, lukupäiväkirjasta ei ole kyse). Kustantamo toivoo, että lukijoita olisi paljon, ja että he toisivat rahaa kustantamoon ja kirjojen tekijöille. Se on ymmärrettävä toive. Katseet kääntyvät helposti kriitikkoon, jolla on lukijoita.

Kritiikin on kuitenkin oltava uskollista myös itselleen. Pienin nimittäjä on kriitikon rehellinen lukukokemus ja kyky perustella se uusille lukijoille. Kun kritiikki näin osallistuu keskusteluun, se tuottaa luultavasti pitempikestoista hyötyä kuin suosittelu tai silittely.