Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kulttuuri, raha vai politiikka?

Ilmi Villacís, 15.1.2015

Valtion rahanjakokoneisto toimii pitkälti vertailukelpoisen numerotiedon varassa, ja muille mittareille on vähän tilaa. Nykyisin kuitenkin lähes kaikkien on alistuttava mitattavaksi, mukaan luettuna kulttuuri. Julkiselle rahalle halutaan vastinetta, jonka mittaaminen on helpointa numeroiden avulla. Tosin viime aikoina on puhuttu yhä enemmän myös vaikuttavuudesta eli tavoitellusta muutoksesta, mutta sitäkin seurataan pääosin numeroindikaattoreiden avulla.


Olen tullut lukemisen ja kirjallisuuden maailmaan Suomen kansainvälisen kulttuurityön parista. Ajatus siirtymisestä useita kulttuurin aloja koskevista vaikeasti hahmoteltavissa olevista tehtävistä konkreettisempiin sisältöihin tuntui houkuttelevalta. Asioihin paremmin perehtyneenä voin kuitenkin sanoa, että riippumatta sisällöstä, kulttuuriala on aina vaikeasti hahmoteltava. Tästä johtunevat myös hankaluudet saada poliitikot puhumaan kulttuuripolitiikasta.

**

Taiteen ja kulttuurin mittaaminen on kysymys, johon viisaammatkaan tilastotieteilijät eivät vielä ole keksineet pitävää vastausta. Kulttuuritilastoissa luetellaan henkilötyövuodet, esitysten ja konserttien määrät, yleisömäärät ja yleisökontaktit. Mutta mitä se oikeastaan kertoo taiteen ja kulttuurin vaikutuksista yksittäisille ihmisille? Kertoisiko kulttuurin vaikutuksista kenties enemmän, kuinka monta litraa kyyneleitä on vuodatettu katsoessa jotain elokuvaa, montako valvottua yötä kirjan kirjoittamiseen on kulunut tai montako rakkaussuhdetta on syntynyt jonkun musiikin innostamana?

Minusta tuntuu, että rahasta ei puhuta yhtä paljon minkään muun kuin kulttuurin yhteydessä. Osittain siihen on syynä keinot, joilla kulttuuripolitiikkaa toteutetaan.

Kulttuurin vaikutukset ovat pitkäaikaisia ja monimuotoisia. Kulttuuripolitiikan tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että kun analysoidaan helposti mitattavia asioita, niin kulttuurin tärkeimmät vaikutukset jäävät huomaamatta. Helpot, lyhyen aikavälin mittarit eivät ole kulttuurille eduksi, kun jaetaan julkisia resursseja. Kulttuuri on kuitenkin se ala, jonka tuloksia olemme voineet seurata erityisen pitkään. Jos puhutaan pelkästään kulttuurin kaupallisista vaikutuksista, niin Sibeliuksen sävelmät ovat vieläkin yli 100 vuoden kuluttua maailmalla myydyintä suomalaista musiikkia, ja Tove Janssonin luova työ on synnyttänyt ehtymätöntä aineistoa suomalaiselle muotoiluteollisuudelle, kustannusalalle ja elokuvateollisuudelle.

Myös taiteilijoiden työn henkistä vaikutusta on ollut mahdollista seurata hyvin pitkällä aikavälillä. Aleksis Kivi ei aikoinaan varmastikaan ajatellut työnsä vaikuttavuutta ja tavoiteltua muutosta, vaikka saikin apurahaa. Silti hän on jättänyt suomalaiselle kirjallisuudelle, teatterille ja elokuva-alalle kiistattoman henkisen perinnön. Rohkeasti ajatellen lukutaidon hyvät Pisa-tuloksetkin voivat olla osittain hänen työnsä vaikutusta.

Entinen kollegani Emma Aulanko Berliinin instituutista kirjoitti samasta aiheesta äskettäin instituutin blogissa. Berliinin instituutti oli vastuussa Frankfurtin kirjamessujen satelliittiohjelman järjestämisestä koko Saksan alueella. Emma kirjoittaa, että kulttuurityön projektimaisuus johtaa siihen, että meillä on vain harvoin aikaa ja kärsivällisyyttä seurata pitkäkestoisia vaikutuksia. Kun niitä alkaa näkyä, itse projekti on jo päättynyt, loppuraportti kirjoitettu ja rahat tilitetty. Kun projektien tavoitteet määritellään lyhyellä aikavälillä numeerisesti mitattavaan muotoon, näkyy se myös tuettavien hankkeiden sisällössä. Olen Emman kanssa samaa mieltä – lyhytjänteisellä suunnittelulla on vaikeata saada aikaan pitkäjänteisiä tuloksia.

**

Kulttuuripolitiikasta puhuttaessa tulee usein miettineeksi, mikä tulee ensin: kulttuuri, raha vai politiikka? Minusta tuntuu, että rahasta ei puhuta yhtä paljon minkään muun kuin kulttuurin yhteydessä. Osittain siihen on syynä keinot, joilla kulttuuripolitiikkaa toteutetaan. Toteuttaja ei ole yleensä ministeriö vaan sen alaiset toimijat, jotka tarvitsevat toimiakseen rahaa. Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) kulttuuri- ja taidepolitiikan osastolla tehdään vuosittain reilusti yli tuhat avustuspäätöstä. Se on valtava työmäärä pienelle virkamiesjoukolle muiden tehtävien, kuten kulttuuripolitiikan kehittämistyön ja laki- ja säädösvalmistelujen rinnalla. Avustuskäsittelyn siirtäminen muualle vähentäisi kuitenkin ministeriön suoraa ohjausvaltaa ja mahdollisuutta seurata vaikuttavuutta, mikä sekin on ministeriön ydintehtäviä.

Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön johtaja Pasi Saukkonen piti äskettäin valaisevan alustuksen hänen äsken ilmestyneestä julkaisusta suomalaisesta kulttuuripolitiikasta: Vankka linnake, joustava sopeutuja vai seisova vesi (cupore.fi/julkaisut). Yksi Pasin havainnoista oli, että suhteessa maailman muuttumiseen, kulttuuripolitiikka näyttää paikalleen jähmettyneeltä – pitäisikö vaikuttavuuden ja sen arvioimisen maksimoimiseksi luoda vahvempia painopistealueita ja terävämpiä kärkiä? Pasin mukaan kulttuuripolitiikassa on politiikalla vähän sijaa ja valtaa.

Pasi kiinnitti huomiota myös siihen, että jos puhutaan vain suoraan kulttuurille osoitetun rahoituksen osuudesta valtion budjetissa (0,8 %), ei saada oikeata kokonaiskuvaa. Kokoluokka kasvaa, jos valtion budjetissa olevaan kulttuurimäärärahaan lisätään myös varat taide- ja kulttuurialojen koulutukseen ja vapaaseen sivistystyöhön. Tämän lisäksi kuntien valtionosuudet kirjastoille, kuntien kulttuuritoimintaan ja taidekasvatuksen valtionosuuksiin sekä kuntien oma panos lisäävät kulttuurin julkista budjettia. Myöskään julkisen rakentamisen prosenttitaidetta ja muiden ministeriöiden kulttuuriin osoittamia varoja ei saa unohtaa. Julkisten varojen lisäksi kulttuuria rahoittavat yksityiset säätiöt, yritykset, EU, jopa kirkko. Kokonaiskuva laajenee entisestään, kun mukaan lasketaan tekijänoikeuskorvaukset ja meidän, kulttuurin kuluttajien osuus.

Ehkäpä kulttuuriväen ei kannattaisi vedota julkisessa keskustelussa niin usein siihen, miten pieni ja mitätön kulttuurin osuus on valtion budjetissa vaan miten monipuolinen, merkityksellinen ja vaikuttava ala kokonaisuudessa on. Ylhäällä mainitut tahot eivät osallistuisi kulttuurin rahoittamiseen niin vahvasti, jos eivät pitäisi sitä tärkeänä. Julkinen rahoitus on kulttuurille edelleen elinehto, mutta sen ei tarvitse ajaa meitä puolustuskannalle. Kulttuuriala tarjoaa jotain, mitä ilman tämä yhteiskunta ei pyörisi – sivistystä, historiaa, tarinoita, musiikkia, kuvia, luovuutta. Ei kulttuurin asia voi jämähtää siihen, ettei siitä osata kertoa tarpeeksi vaikuttavasti numeroin.

**

Vaikka kulttuurin mittaaminen on vaikeaa ja pahimmillaan harhaanjohtavaa, on olemassa myös hyviä esimerkkejä, miten luvut on saatu palvelemaan asiaa eikä päinvastoin. Yhtenä hyvänä esimerkkinä tästä käy Lukukeskus. Lukukeskus on siinä onnellisessa asemassa, että ainakin osa sen toiminnasta ja toiminnan perusteluista on mahdollista pukea numeroiksi (kirjailijavierailuiden määrät, Pisan ja muiden testien tulokset ja muut kotimaiset ja kansainväliset lukutaitotutkimukset, kirjastojen lainausluvut, lehtien lukijamäärät). Lukukeskus on koonnut hienon paketin lukemiseen liittyvistä faktoista, jota median ja politiikkojen on helppo siteerata. Lisäksi Lukukeskuksen toiminta palvelee monia OKM:n kulttuuripoliittisia tavoitteita, jotka havainnollistuvat kertaheitolla konkreettiseen muotoon.

OKM:n tulevaisuuskatsauksen mukaan kulttuuripoliittisiksi tavoitteiksi on määritelty ”yhteiskunnan kulttuurisen perustan vahvistaminen, luovan työn tekijöiden ja kulttuuripalveluiden tuottajien toimintaedellytysten parantaminen, kansalaisten kulttuuriin osallistumisen ja hyvinvoinnin edistäminen sekä kulttuurin taloudellisten vaikutusten vahvistaminen.” Lukukeskus edistää lukutaitoa ja lukemisharrastusta, mikä vahvistaa varmasti kulttuurista perustaa ja lisää kansan sivistystä. Lukukeskus tarjoaa kirjailijoille ja kriitikoille työtilaisuuksia, mikä on selvästi kulttuuripalveluiden tuottajien toimintaedellytysten parantamista. Lukukeskus järjestää kirjailijavierailuita syrjäseuduille ja julkaisee kirjallisuuslehtiä, mikä takuulla edistää kulttuuriin osallistumista, saavutettavuutta ja hyvinvointia.

Onko kulttuuriväki valmis yhdistymään ja muotoilemaan yhteisen sanoman, jossa ei vaadita pelkästään lisää rahaa vaan joka antaisi taiteelle yleispätevän merkityksen yhteiskunnassa?

Eduskunta on arvostanut jo kolme vuotta peräkkäin Lukukeskuksen tehtävää ja työtä niin paljon, että on lisännyt huomattavasti sen toiminta-avustusta. Miten paljon asiaan on vaikuttanut se, että Lukukeskuksessa on tehty kovasti työtä faktojen, argumenttien ja työn vaikuttavuuden välittämiseksi päättäjille ja rahoittajille? Miten paljon on vaikuttanut se, että faktat ja argumentit tukevat kulttuuripoliittisia tavoitteita? Ja miten paljon on vaikuttanut se, että Lukukeskus ajatteli isosti ja asetti tavoitteet kattoon? Varmasti on niin, että samalla tavalla kuin fysiikassa suure koostuu yksiköistä, pitää myös kulttuurin mittaaminen aloittaa pienemmistä yksityiskohdista, jotta tieto isoista kokonaisuuksista välittyy. On tärkeätä, että yksityiskohtien mittaaminen ei perustu helppouteen vaan merkityksellisyyteen ja siihen, miten se tukee kokonaisuutta. Jos kulttuurialan toimintaa mitataan numeerisesti, on keskeistä ymmärtää kovien lukujen ja abstraktien tavoitteiden välinen suhde.

**

Kulttuuriväen keskuudessa kaikki puhuvat nyt kulttuuripolitiikasta. Itse tuohduin alkuvuonna kehysriihessä päätetyistä kulttuuribudjetin leikkauksista, ja kirjoitin asiasta saman tien Hesarin mielipidepalstalle. Ihmettelin silloin, että keskustelua ei juuri kuulunut missään – ei painettuna, puhuttuna, ei sosiaalisessa mediassa. Onneksi olin väärässä, koska tovin kuluttua alkoi tulla tietooni eri tahoilla järjestettävistä tempauksista, puheenvuoroista ja kannanotoista. Lisäksi lyhyen ajan sisällä on ilmestynyt ansiokkaita kulttuuripoliittisia julkaisuja ja selvityksiä.

Nyt mietitään useammalla taholla, miten yhteistä ideaa ja tahtoa hyödynnettäisiin sillä tavalla, että tulokset näkyisivät uudessa hallitusohjelmassa. Tämä yhdistää myös entistä ja nykyistä työtäni, vaikkakin eri näkökulmista. Onko kulttuuriväki valmis yhdistymään yhteiseksi taiteen koalitioksi ja muotoilemaan yhteisen sanoman? Sanoman, jossa ei vaadita pelkästään lisää rahaa vaan joka antaisi taiteelle yleispätevän merkityksen yhteiskunnassa muiden kansallisesti tärkeiden poliittisten tavoitteiden rinnalla. Toisin sanoin: ajatellaan isosti ja asetetaan tavoitteet kattoon. Samalla kannattaa myös miettiä, miten kulttuuri argumentoidaan niille, joille se ei ole itsestäänselvyys.

Ilmi Villacís

kirjoittaja on Lukukeskuksen toiminnanjohtaja