Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ensimmäinen kesäklassikko: Tolstoin testamentti

Jouni Tossavainen, 31.5.2001
Leo Tolstoi: Hadži Murat s., Basam Books 2001 Kääntäjä(t): Eero Balk

Kazanin yliopiston opiskelija Leo Tolstoi lähti vapaaehtoisena Kaukasian vuoristosotiin 1850-luvun alussa. Puoli vuosisataa myöhemmin hän kirjoitti sotaretken yhdestä tositarinasta romaanin Hadži Murat. Se kertoo vapaiden heimojen tuhosta, vallanhimosta ja vanhasta miehestä. Kirjaa on sanottu ’maailman parhaaksi tarinaksi’.

Yli 150 vuotta sitten Venäjällä tappelivat samat viholliset kuin tänä päivänä: Putinin ja Nikolai I:n imperialistinen armeija ja kotikontujaan puolustavat vuoristoheimot. Silloin Nikolai yritti tuhota Tshetshenian metsät, joissa sissit piileskelevät edelleen. Tänä päivänä Putinin Groznyissä ei näy ehjää taloa.

Hadži Muratin luettuaan toivoo, että despootti Nikolain jälkikuva ei ole Putinin näköinen. Romaanin vaikutuksen alaisena ei vain toivo, vaan toivottavasti myös ymmärtää paremmin, miksi tshetsheenit eivät alistu Venäjän vallan alle. ”Tunne, jonka kaikki tshetsheenit pienimmästä isoimpaan tunsivat, oli vihaakin voimakkaampi. Se ei ollut vihaa, nuo venäläiset koirat eivät olleet edes ihmisiä, noiden olentojen mieletön julmuus herätti niin suurta vastenmielisyyttä, inhoa ja hämmennystä, että halu tuhota ne niin kuin rotat, myrkkyhämähäkit ja sudet oli yhtä luonnollista kuin itsesuojeluvaisto.” (s. 114)

Tsaarien aikaan tämän näki ainakin yksi kirjailija, Leo Tolstoi. Sensuroimattomana romaani Hadži Murat piti kuitenkin julkaista Saksassa kaksi vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Tänä päivänä esimerkiksi Groznyin jatkuvaa tuhoamista todistaa halutessaan koko globaali media, mutta lopputulos on sama: sota jatkuu, venäläinen patriootti ei häpeä, presidentti Halonen kommentoi yhtä vähän kuin Ahtisaari ja Koivisto.

Tupakka ja hunaja

Kertomuksen juonena on se, että Mekassa käynyt hadži, josta sankari saa nimen Hadži Murat, yrittää antautua vihollisensa auttajaksi vielä toisen kerran mutta pettyy viimeisen kerran. Lopulta viisaskin kettu tapetaan pesäänsä, aivan kuten kävi Saddam Husseinia ihailleelle tshetsheenijohtaja Dzhohar Dudajeville.

Tolstoi kuvaa avarialaisen vuoristosissin Hadži Muratin päälliköistä ainoaksi oikeaksi uskovaiseksi, joka rukoilee Allahia ajallaan ja joka lähtee pelastamaan perhettään viimeisellä matkallaan.

Sankari Muratin sokea piste on oma poika, isänsä unelmien vastakohta, velttoon elämäntapaan tottunut nuorukainen, joka vielä ihailee isänsä vihollista Shamilia. Poika syö tappajansa kädestä, aivan niin kuin tsaari Nikolain alamaisten sanat kaatavat vääräuskoisia aina siinä suunnassa, mihin johtajan hyvin hoidettu käsi sattuu viittaamaan.

Kirkosta eronnut Tolstoi kuvaa ”vääräuskoiset”, joita nykyisin asuu Venäjällä noin 18 miljoonaa, hunajaksi ja venäläiset tupakaksi. Islamilaisten majat ovat kuin mehiläiskennoja, mutta ikävystyneiden venäläisten puolella ei näy kortinpeluuta, tanssia, avaria kaula-aukkoja ja viinanjuontia enempää Jumalaa kohti ylentävää.

Kaksi kaunista Mariaa sentään ihailee Hadži Muratin jaloa villiyttä loppuun asti. Näissä hyvän ja pahan, luonnon ja kulttuurin, kauniin ja ruman selkeissä vastakkainasetteluissa Tolstoin teksti maistuu joskus liian viisaan miehen luunapeilta.

Lyhyt kertomus, iso romaani

Nuorempana Tolstoi kirjoitti Kaukasian sotatarinoita varhaiseen romaaniinsa Kasakat. Vanhempi Tolstoi aloitti Muradin tarinan vuonna 1896. Se valmistui ilmeisesti vuonna 1904, mutta hänen vaimonsa Sofia Andrejevnan muistelmien mukaan Sofia kirjoitti kertomusta puhtaaksi vielä vuonna 1909, ja se ilmestyi vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Työmäärään ja -aikaan nähden kirjasta tuli suhteellisen ohut, Basaman Booksin julkaisemassa uudessa suomennoksessa on vain 165 sivua.

Tolstoin romaanin ovat suomentaneet aiemmin Arvid Järnefelt, Juhani Konkka ja Matti Lehmonen. Uuden suomennoksen jälkisanoina ovat Kari Hukkilan ja Jaakko Hämeen-Anttilan esseet. Hukkila pohtii lähinnä Hadži Muratin todistusvoimaa sata vuotta kertomuksen kirjoittamisen jälkeen. Hämeen-Anttila valottaa pienoisromaanin islamilaista taustaa.

Esimerkiksi Järnefeltin ja Lehmosen suomennoksissa sankari Hadshi-Murat vertautuu romaanin alussa ja lopussa ’vatunpunaiseen takiaiseen’. Eero Balk suomentaa vuoden 1904 venäjänkielisen kertomuksen pohjalta tataarikasvin ’ohdakkeeksi’ ja tarkentaa sen vielä viimeisessä lauseessa ’kruunuohdakkeeksi’: ”Tämän kuoleman toi mieleen ruhjottu kruunuohdake kynnöspellon keskellä.”

Jos Balkin lausetta vertaa Järnefeltin suomennokseen vuodelta 1912, näkee, miten kirjoitus on muuttunut ja miten suoraan ja tarkkaan tyyliin Balk on pyrkinyt: ”Tämänpä kuoleman olikin mieleeni muistuttanut tuo kyntömaiden keskelle muserrettu takiainen.” Jo Järnefeltin suomennoksessa on mukana ”Hadshi-Murat kertomuksessa olevien nimityksien ja sanojen selityksiä”, mutta Balkilla selityksiä on pitempi lista. Onneksi.

Jos joku ei luota selityksiini, voin vielä vakuuttaa häntä varttuneemman lukemisen ylistäjän ja kirjallisuudentutkijan Harold Bloomin lopullisella totuudella Hadži Muratista: ”Se on maailman paras tarina tai ainakin paras mitä olen lukenut.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto