Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Suutele minua, tyhmyri, sillä yö on hellä

Suna-Marija Önder, 10.10.2009
Manuel Puig: Hämähäkkinaisen suudelma s., Teos 2009 Kääntäjä(t): Tarja Härkönen

– Minä en ole pantterinainen.
– Totta, sinä et ole pantterinainen.
– Olisi tosi surullista olla pantterinainen, kukaan ei voi suudella häntä. Eikä mitään.
– Sinä olet hämähäkkinainen joka kietoo miehet verkkoonsa.
– Kuinka kaunista! Tuosta minä pidin!
– …

Argentiinalainen Manuel Puig (1932-1990) kirjoitti kahden henkilöhahmon väliseen dialogiin perustuvan Hämähäkkinaisen suudelman (El beso de la mujer araña) Meksikossa, vapaaehtoisessa maanpaossa Juan Perónin sotilashallintoa. Vuonna 1976 ilmestynyt Hämähäkkinaisen suudelma sai heti ilmestyessään kiinnostuneen vastaanoton myös niiltä, joita Puigin aiempi tuotanto ei ollut vielä vakuuttanut.

Kuten teoksen suomentaja Tarja Härkönen jälkisanoissaan toteaa, kukaan ei ollut ennen Puigia kirjoittanut vastaavalla lailla dialogiin pohjaavaa romaania. Hämähäkkinaista voikin pitää Manuel Puigin kirjailijauran käännekohtana, sillä viimeistään sen myötä hänet tunnustettiin Latinalaisen Amerikan merkittäväksi nykykirjailijaksi.

Edellä siteerattu keskustelu on Hämähäkkinaisen suudelman loppupuolelta. Alaikäisten viettelystä tuomitulle Luis Alberto Molinalle ja hänen sellitoverilleen, poliittisista syistä vangitulle, marxilaista aatetta kannattavalle Valentínille, on selvinnyt, että toinen heistä vapautetaan. Viimeisten viikkojen kuluessa nämä päällisin puolen erilaiset persoonat ovat kohdanneet Molinan kertomien, tai pikemminkin uudelleen tulkitsemien, Hollywood-elokuvien välityksellä.

Osa elokuvista on todella olemassa olevia kuten Yö voodoo-saarella (I Walked with a Zombie, 1943) ja Rakkauden silmin (an Enchanted Cottage, 1945). Ensimmäinen Molinan elokuvista on Kissaihmisiä (Cat People, 1944), tarina naisesta, joka muuttuu suudelmasta pitelemättömäksi pantteriksi.

Elokuvien käänteitä punomalla Molina, kaikkea kaunista rakastava feminiininen homoseksuaali, Argentiinan Sheherasad, viihdyttää ja viettelee kuulijaansa. Alkuun vastahakoinen Valentín kietoutuu Molinan tarinoihin ja kohtaa uutta myös itsestään. Yhtä taiten kerronta viettelee myös lukijan.

Kiintymys Molinaan säilyy, vaikka romaanin keskivälissä hänen tarkoitusperiensä rehellisyys kyseenalaistuu. Kun tarinan edetessä kovaksi keitetty Valentín paljastaa tunteellisuutensa, täytyy henkilöhahmojen välinen jännite joka tapauksessa määritellä uudelleen.

Romaanin viimeinen, nimeämätön elokuva on Valentínen unihoure, jolle suomentaja ehdottaa jälkisanoissaan nimeksi ”Hämähäkkinaisen suudelmaa”. Kiinnostavaa on, että romaanin lopussa tarinan kertomisen perinne ikään kuin jatkuu Valentínissa.

Romaanin yksi viehätys on juuri muutos, joka henkilöhahmoissa tarinan edetessä tapahtuu. Muutosta ei erityisesti osoitella, romaanissa kun ei näyttäisi olevan tapahtumia reflektoivaa ulkopuolista kertojaa, vaan henkilöhahmot saavat itse puhua puolestaan. Loppukohtausta lukuun ottamatta lukijalla on ainoastaan dialogi. Kaiken sen ulkopuolelle jäävän hän täydentää itse.

Myös tarinan loppu jää avoimeksi. Onko lopun viittaus uneen tulkittava viittaukseksi unelmaan vai kuolemaan, joka ”on lyhyt mutta (…) onnellinen” kuten elokuvien sankarittarien kohtalot, joihin Molina niin kiihkeästi samastuu?

Täysin ilman tapahtumia reflektoivaa kertojaa romaani ei kuitenkaan ole. Viimeistään viidennessätoista luvussa on jonkinlainen kertoja, joka pohjustaa vartiointipalvelun raporttia. Myös dialogista koostuvissa jaksoissa on konstruoitavissa, jos ei aivan hahmoksi identifioitava, niin ainakin keskustelun siteeraamisesta vastuussa oleva korkeampi kertova auktoriteetti.

Vakavaa viihdettä ironialla, kiitos!

Innostuneesta vastaanotosta huolimatta Hämähäkkinaisen suudelma ei eroa teemoiltaan radikaalisti kirjailijan aiemmista romaaneista, joissa Puig niin ikään ammentaa muun muassa populaarikulttuurista. Esimerkiksi La traición de Rita Hayworth (Rita Hayworthin petos) -romaanissa (1968) esiintyvä Toto etsii Molinan tavoin lohtua Hollywood-elokuvista ja peilaa identiteettiään niihin. Toto onkin nähty Molinan jonkinlaisena teiniversiona.

Toki Molina heijastaa kirjailijaa itseäänkin, joka omien sanojensa mukaan tulee elokuvan, radionkuuntelun ja B-elokuvien maailmasta.

Populaarikulttuurista ammentaessaan Puig pyrki rikkomaan niitä raja-aitoja, jotka ovat sijoittaneen viihteen vakavasti otettavan kirjallisuuden ulkopuolelle. Viihteen ohella Puig hyödyntää yhtä lailla niin sanottua korkeakirjallisuutta. Esimerkiksi Hämähäkkinaisen dialogin rinnalla juoksutetaan pitkiä alaviitteitä, joissa käydään läpi eri länsimaisten tutkijoiden, muun muassa Freudin, pohdintoja homoseksuaalisuuden alkuperästä. Yllättäen yksi tutkijoista on keksitty hahmo, Anneli Taube, jolla Puig kenties parodioi aiemmin referoimiaan tutkijoita.

Esimerkiksi jo se, että yhtenä Hämähäkkinaisen taustatekstinä voi pitää Platonin Kriton-dialogia, kuten Härkönen huomauttaa, kertoo Puigin tunteneen myös maailmankirjallisuuden kanonisoidumman perinteen. Kirjallisuudenprofessori Suzanne Jill Levine onkin tutkinut kirjassaan Manuel Puig and the spider woman: his life and fictions (2001) juuri tätä romaanin ”high camp” -tyyliä.

Rinnastaessaan näennäisesti etäiset ilmiöt kuten viihteen ja vakavan Puig onnistuu ironisoimaan molemmat perinteet. Esimerkki tästä ironiasta on Molinan oidipaalinen äitisuhde, joka ainakin tarinan alkupuolella tuntuu vaikuttavan vahvasti Molinan tekemisten taustalla. Kuvaillessaan elokuvia sairastuneelle Valentínille Molina itse puolestaan näyttäytyy jonkinlainen iltasatuja kertovana äitihahmo, joka kutoo maternaalista verkkoa Valentínen ylle.

Teatteriversioita, elokuvaa – Hämähäkkinaisesta on moneen

Puig kirjoitti romaanin pohjalta käsikirjoituksen, ja meillä Suomessakin Hämähäkkinaisen suudelmaan on voinut aiemmin tutustua teatteriesityksinä. Vuonna 1985 Hector Babenco ohjasi tarinasta Oscarinkin saaneen draamaelokuvan, joka tarjoaa yhden vaihtoehdon tulkita romaanin kerronnan aukot.

Romaanin suomentajan jälkisanat ovat persoonalliset ja silti napakat, ja ne taustoittavat oivallisesti romaania. Härkönen on perehtynyt kääntämäänsä kirjailijaan perusteellisesti ja jo pidemmän aikaa, mikä näkyy erinomaisena suomennoksena. Kaksikymmentä vuotta sitten Härkönen on suomentanut yhdessä Juha Siltasen kanssa Puigin romaanistaan dramatisoiman näytelmäversion.

Puigilta on aiemmin suomennettu Särkyneen sydämen tango (Boquitas pintadas, 1969, suom. Jarkko Laine). Vihdoin se saa rinnalleen toisen ja vieläpä yhden tärkeimmistä Puigin teoksista. Mutta, kuten todettua, kirjailijan tuotanto muodostaa teemojen ja henkilöhahmojen kokonaisuuden. Tämä seikka jo yksinään puoltaa suomennosten tarpeellisuutta, jotta kuva Puigin tuotannosta täydentyy. Avatkoon Hämähäkkinainen siis väylän Puigin viiden muun romaanin suomentamiselle.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto