Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Maisemat ja lähiöt

Vesa Rantama, 28.3.2009
Marianna Kurtto: Maisemasta läpi s., WSOY 2009

Marianna Kurton uusi kokoelma Maisemasta läpi toisaalta jatkaa hänen esikoiskirjansa linjoilla mutta osoittautuu rohkeammin omalakiseksi kokonaisuudeksi. Kun Eksyneitten valtakunnan (2006) sinänsä moniulotteiset runot jäivät vielä otteeltaan hieman aroiksi, uusissa teksteissä Kurtto ei epäröi rikkoa proosarunon sisäsiistiä muotoa. Erilaiset huudahdukset, typografiset vaihtelut ja absurdi riimittely elävöittävät säkeitä ja sumentavat vielä Eksyneitten valtakunnassa eheää havaintomaailmaa piirteiltään epäselväksi. Näin lukijalle jää enemmän vastuuta, ja vaikka eksyksissä selvästi ollaan edelleenkin, nyt eksyjien identiteetti on kyseenalaistunut. Näin otetaan ratkaiseva askel vyöhykkeiden, intensiteettien ja virtaavuuksien alueelle – runot leikkivät keskenään, viittaavat toisiinsa, niiden subjektit vaihtuvat ja muuttavat muotoaan.

Kokoelmassa Maisemasta läpi runojen järjestäminen temaattisiin kokonaisuuksiin toimii erityisen hyvin, sillä kaikki kuusi osastoa erottuvat paitsi teemoiltaan, osin myös kirjoitustyyliltään ja asemoinniltaan. Suhteellisen yhtenäisenä puolestaan pysyy spekuloiva, pitkää lausetta ja yllättäviä rinnastuksia suosiva arkkityyli, kaikista muotokokeiluista huolimatta jollain lailla kuulaan modernistinen. Parhaimmillaan se tuottaa hyvin kauniita tihentymiä: ”Kukin omassa metrotietämättömyydessään Pariisin laidalla yksin.”

Kokoelman ensimmäisen osaston runot liikkuvat lapsuuden ja nuoruuden maisemissa ja lähiöissä, leikkikentällä, koulun pihalla ja alikulkutunnelissa polkupyörän selässä. Niissä on persoonallisen, vahvasti eletyn ajan nostalgistakin kaikua, mutta selvää on, että takaisin ei ole paluuta:

”Ja jotain muiston kaltaista, paperinukkien leikattuja päitä, iltoja alikulkutunnelissa kun puhuttiin niin kuin ei koskaan puhuta enää, enää koskaan tarakka huutaa kivusta
ja onnesta joka on jakaantunut ja yhtynyt kuin rotta, tällaista musiikkia täynnä koko elämä, tällaista mittavaa diminutiivia joka ei pysähdy, ei suostu.”

Olisiko tämä liikkuva diminutiivi kenties menneen elämän hellittelevää vähättelyä, lapsukaisia, nuorukaisia? Tämä mystinen metafora, tai niiden sarja, on joka tapauksessa kiehtova. Onnen ja epäonnen jakaantumiseen viitataan muissa ensimmäisen osaston runoissa, ikään kuin lapsuus ja nuoruus jakaisivat ainoat selkeät kortit muuten kovin sekavaksi pakaksi muodostuvan elämän varalle.

Puhdas maantiede

Ensimmäisen osaston jälkeen runojen painopiste siirtyy vähitellen havainnon, näkemisen ja valon problematiikkaan. Niissä havaitseminen on vaikeaa, aina vaarassa jäädä liikkeen alle, kommunikaatio hukkua meluun tai kielimuureihin. Tämä taustakohina ja sisällön hellittämätön epämääräisyys tekevät kuitenkin runoista jollain lailla sisällöllisesti kirkkaampia. Epäilemättä puhdas valo onkin näiden runojen kuvastossa tärkeämpää kuin havaittu muoto.

Osasto ”Valosta taottu meri” lainaa erilaisia valon määritelmiä J. G. Granön kirjasta Puhdas maantiede, joka on suomalainen, kansainvälisesti tunnustettu maisematutkimuksen klassikko. Tietyllä lailla Maisemasta läpi jatkaa ihmisen aistiympäristöön keskittyvän puhtaan maantieteen perintöä. Siinä ihmisen aistialueet jaetaan lähiympäristöksi, lähiöksi, jossa ihminen käyttää kaikkia aistejaan, ja maisemaksi, jota havainnoidaan lähes yksinomaan näköaistin avulla. Maisemasta läpi meneminen siis aloitetaan suurista kokonaisuuksista, kuten havaitusta valosta (Kurtto/Granö erittelevät kimmellysvalot, loimuvalot, hohdevalot ja tuikevalot), ja siitä liikutaan kohti yhä pienempää ja intiimimpää. Jos Granö ei hyväksykään minkäänlaisia subjektiivisia määreitä puhtaaseen maantieteeseensä, Kurton runoudessa nimenomaan emotionaalisesti koettu – muistot, uni ja suru – läpäisee maiseman:

”Tähdet eivät osaa täältä pois, sinä voit lähteä. Kävellä jäätä, löydät / vieraaseen kaupunkiin. Muistat entisestä enää vähän. Surua. Se on / sileää sinussa.”

Muodollista ahtautta?

Neljännessä osastossa ”Avaruuteen unohdettu koira” avaran maiseman ja valon vainoharhaiseksi vastapainoksi asettuu ahdas huone, josta lähteminen on mahdotonta: ”Enkä puhu vertauksin: seinään iskee konkreettinen pää”. Huone monistaa puhuvan subjektin häneksi ja minäksi, sillä puhuja kaipaa yleisöä monologeilleen, kohdetta väkivallalleen. Kontrastit, valo ja pimeys, onni ja epäonni, henkilöityvät tämän huoneen sisäiseen draamaan, joka tarvitsee unelmakseen oman lohduttoman vastakohtansa: ”Voiko mitään houretta rakastaa enemmän, hän ei mitään rakastaisi enemmän kuin pientä avaruuteen unohdettua koiraa”.

Neljännen osaston runot ovat myös muodollisesti ahtainta Kurttoa, sillä niissä hän pidättäytyy proosarunolle tyypilliseen säkeettömään kappalemuotoon. Onnistuneimmillaan kokoelma kuitenkin on silloin, kun muoto on vapain. Osasto ”Vihreästä säästä” on tässä mielessä erityisen innostava. Siinä kirjan sivuille vieritetään oikea kielellinen eläintarha tai savanni, jossa havainnot suodattuvat turistikameran linssin läpi. Typografisten vaihtelujen myötä tämä hämmentävä lapsuuden leijonanmetsästys alkaa elää omaa elämäänsä, jossa merkitys on toissijaista, jotain kavioiden alla murjoutuvaa.

Leikkiä, pakottomuutta tämän kokoelman runoissa on kauttaaltaan enemmän kuin Kurton esikoisessa – riskinottoa, tyypillisimmistä runollisuuksista irtautumista. Silti kielen keskiöstä löytyy modernistinen kuva, vaikkakin haalistuneena, verbien liikkeen hämärtämänä. Kurton runous ei lopulta ole erityisen uudistavaa tai definitiivistä – tätä kirjaa tuskin tullaan mainitsemaan 2000-luvun keskeisten runoteosten joukossa, jos sellaisia joskus listataan – mutta kylläkin sen verran taitavaa ja moninaisista langoista kudottua käsityötä, että viimeistään tämän kokoelman myötä on syytä puhua varteenotettavasta tekijästä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto