Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ensimmäinen suomalainen perusteos kritiikistä

Ville Hänninen, 6.8.2012
Martta Heikkilä (toim.): Taidekritiikin perusteet 288 s., Gaudeamus 2012

Kritiikki on kulttuurijournalismin tärkeimpiä alalajeja. Silti sitä on tutkittu ja siitä kirjoitettu yllättävän vähän. Kritiikkiin liittyviä graduja tehdään jokunen vuodessa, ja neljästi vuodessa ilmestyvä Kritiikin Uutiset -lehti käsittelee kritiikin ajankohtaiskysymyksiä.

Viimeksi Heikki Jokisen toimittama Kritiikin kasvot (2010) käsitteli kritiikin kenttää ja kriitikon työtä eri alojen näkökulmasta. Martta Heikkilän toimittama Taidekritiikin perusteet on kuitenkin alan ensimmäinen perusteellinen perusteos.

Kirja jakautuu alaa esteettisestä näkökulmasta käsittelevään johdantoon, perinteisiä taiteenaloja käsitteleviin artikkeleihin ja kahteen kritiikin filosofiaa käsittelevään tekstiin. Kirjoittajiksi on valittu yliopistotutkijoita, joista muiden muassa Outi Lahtinen ja Juha-Heikki Tihinen hallitsevat kriitikon työn käytännössäkin. Heidän lisäkseen teoksessa on artikkeleja Heikkilältä, Irmeli Hautamäeltä, Veijo Hietalalta, Kuisma Korhoselta ja Susanna Välimäeltä.

Miksi työstä kirjoittaminen pelottaa?

Kenties juuri akateemisuuden vaatimus on johtanut siihen, että artikkelit ovat vaihtelevista otsikoista huolimatta yllättävän samanlaisia. Taustana on humanististen tieteiden kehikko, jota on sovellettu samantyyppisesti.

Monet kirjoittajat toteavat, että kritiikkiin kuuluvat niin kuvailu, tulkinta kuin arvostelukin. Lähtökohtana on useimmiten historiallinen perspektiivi ja sanomalehtikritiikin kehityksen erittely. Itse käytännön työtä ei oikein eritellä edes niissä artikkeleissa, jotka käsittelevät kritiikin kirjoittamista.

Mediatutkimuskin löytää paljon herkemmin diskursseja kuin käytäntöjä.

Niinpä esimerkiksi Outi Lahtinen kirjoittaa hyvin ja analyyttisesti aikaan ja paikkaan sidotusta taiteenlajista kirjoittamisesta – mutta ei käytä itseään esimerkkinä. Ei teksti ole sen epätieteellisempi tai -määräisempi, vaikka se olisi henkilökohtaisempi. Narsismin pelko on viisauden alku, mutta ulkokohtaisuuskin kismittää.

Tämä on tieteellisen kirjallisuuden yleinen ongelma. Mediatutkimus esimerkiksi etsii ja löytää paljon herkemmin diskursseja kuin käytäntöjä. Se unohtaa kirjoittamisen arjen, ja monia kiinnostavia teemoja ja kysymyksiä jää käsittelemättä.

Persoonallinen näkökulma olisi sopinut edes johonkin artikkeliin. Miltä pohjalta kriitikko valitsee aiheensa? Mikä hänen eetoksensa ja motivaationsa on rajusti muuttuneessa mediatodellisuudessa? Ennen kaikkea: miten kritiikin kirjoittaminen ihan käytännössä tapahtuu? Konkretiaa ei saa pelätä: hyvin kirjoitettuna se kiinnostaa. Minä voisin lukea koska tahansa kuvauksen siivoojan työn käytännöistä, rutiineista ja kipupisteistä.

Missä populaarikulttuuri?

Jos Taidekritiikin perusteet olisi julkaistu 1950-luvulla, ymmärtäisin, miksi populaarikulttuuria ei juuri käsitellä teoksessa. Nyt ratkaisu tuntuu vanhakantaiselta ja journalismin todellisuudelle vieraalta. Veijo Hietalan artikkelin ”Elokuvakritiikin muuttuvat muodot” on sallittu toimia poikkeuksena säännöstä.

Elokuvakin on kuitenkin toistasataa vuotta vanha populaarikultturin laji, ja elokuvakritiikin asema lehdistössä on jopa hämmästyttävän vahva. Hietalan tekstin rinnalle olisi varmasti mahtunut monenlaisia artikkeleja uusista populaarikultturin muodoista ja niiden suhteesta kritiikkiin.

Suomalaisissa kriitikkopiireissä on puhuttu viime vuosina esimerkiksi pelikritiikistä ja sen suhteesta taide- ja kritiikki-instituutioon. Usein tieto on ollut vähäistä keskustelussa käytettyihin äänenpainoihin verrattuna, ja punnitulle artikkelille olisi tilausta.

Mikä on kritiikin tulevaisuus?

Teos jättää myös kaikkein kuumimman – ja monin tavoin haastavimman – perunan lautasen reunalle. Median kriisi on myös kritiikin kriisi. Internet on muuttanut painetun journalismin sisältöjä peruuttamattoman oloisesti: iltapäivälehtimäistänyt, viihteellistänyt, lyhentänyt. Henkilötyövuosien vähennykset ja lyhytnäköiset säästöt saavat todella pelkäämään journalismin tulevaisuutta.

Jo pitkään on keskusteltu, miten suurelle yleisölle suunnatun mutta ammattimaisesti kirjoitetun ja punnitun kritiikin käy tässä matalalennossa. Kiiltomato ja tasokkaimmat taideblogit (kuten Luutii, Alaston kriitikko) ovat kiinnostavia ja jopa välttämättömiä, mutta ne eivät täytä aivan samaa funktiota kuin sanomalehtien kritiikit. Ne houkuttelevat sellaisiakin lukijoita, jotka eivät etukäteen tiedä olevansa kiinnostuneita aiheesta.

Pitkään sanomalehdet julkaisivat erikoistuneita, tasokkaitakin kritiikkejä. Nyt kritiikin määrä lehdissä on vähentymään päin. Henkilöhaastattelut ja ”ilmiöjutut” ovat vieneet kritiikiltä elintilaa, ja mediatalot kierrättävät kritiikkejä lehdestä toiseen.

Mikä on kritiikin tulevaisuus lehtitaloissa, jotka tuntuvat varjelevan itseään paleltumiselta pissaamalla housuunsa? Kunpa tietäisin.

Taidekritiikin perusteet on tarpeellinen teos ja suosittelen sen lukemista jokaiselle kritiikistä ja sen historiasta kiinnostuneelle. Silti siinä ei ole paljoakaan sellaista, jota alalla työskentelevä tai sitä pidempään seurannut ei jo tietäisi. Aidosti kivulloisista teemoista kirja ei tarjoa lisätietoa. Sen pääasiallinen tarkoitus on toimia kirjallisuuden ja estetiikan laitosten kritiikkikurssien oheislukemistona. Harmi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto