Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Menetelmällisen kirjallisuuskritiikin antroposofia

Sofia Blanco Sequeiros, 17.2.2019
Teemu Ikonen (toim.): Menetelmällisen kirjallisuuden antologia 384 s., Mahdollisen kirjallisuuden seura ja Post-Oulipo ry 2018

Menetelmällisen kirjallisuuden antologia on opus, joka on helppo toivottaa tervetulleeksi. Se avaa menetelmällistä kirjallisuutta kotimaisessa kontekstissa artikkeleiden, menetelmäesimerkkien, esseiden, sanaston ja novellien kautta. Menetelmällinen kirjallisuus on yleisesti määritellen kirjallisuutta, joka on tuotettu ennalta määrättyä menetelmää tai rajoitetta seuraten. Teksti voidaan esimerkiksi kirjoittaa ilman valittua vokaalia tai muuntelemalla yhtä tai useampaa pohjatekstiä tiettyä sääntöä seuraten uudeksi tekstiksi. Esimerkiksi s+7 on rajoite, jossa lähdetekstin substantiivit korvataan sanakirjassa asiasanasta seitsemäntenä olevalla sanalla.

Miltä menetelmällisyys nykyään näyttää eri konteksteissa, esimerkiksi suomalaisessa kirjallisuudessa?

Antologia pyrkii esittelemään menetelmällisen kirjallisuuden historian ja keskeiset taiteelliset ja teoreettiset motivaatiot. Lisäksi se antaa käytännön esimerkkejä menetelmien soveltamisesta. Teoksen ydin muodostuu ranskalaisen kirjallisuusliikkeen Oulipon (Ouvroir de littérature potentielle, ”mahdollisen kirjallisuuden työpaja”) ympärille. Ranskalaisten kirjoittajien vuonna 1960 perustama Oulipo keskittyi tutkimaan rajoitteenalaista kirjallisuutta ja siitä nousevia mahdollisuuksia. Kuten 1990-luvun lopussa julkaistua Oulipo Compendiumia, myös Menetelmällisen kirjallisuuden antologiaa voisi kuvata ”osittain näytekokoelmaksi, osittain referenssiteokseksi, osittain matkaoppaaksi” (Boston Review 1.2.1999).

Samalla antologia pyrkii vastaamaan kysymykseen: mitä Oulipon jälkeen? Miltä menetelmällisyys nykyään näyttää eri konteksteissa, esimerkiksi suomalaisessa kirjallisuudessa?

Teos jakautuu kolmeen itsenäiseen osaan. Johdanto, kaksi artikkelia ja Oulipo-tutkijoiden haastattelu muodostavat ensimmäisen osan. Toinen osa antaa työkaluja menetelmälliseen kirjoittamiseen sanaston, menetelmäesimerkkien ja menetelmällistä kirjallisuutta sekä sen kääntämistä käsittelevien esseiden muodossa. Kolmas osa koostuu kotimaisesta menetelmällisestä kirjallisuudesta. Lisäksi antologiaan kuuluu Maria Matinmikon ja Markku Eskelisen ohjelmoitu teossarja Lähes tunnistamaton mahdollisuus menettää. Luonnollisesti menetelmällisyys korostuu myös taitossa.

Ymmärrys, käsiteanalyysi, tasa-arvo

Teemu Ikosen johdanto on kiitettävä johdanto menetelmälliseen kirjallisuuteen, mutta sitä vaivaavat käsitteelliset epätarkkuudet. Ikonen huomioi menetelmällisyyden tai rajoitteiden alaisena toimimisen luontevuuden, arkisuuden ja soveltuvuuden taiteelliseen toimintaan. Esimerkkeinä hän mainitsee leikit, lorut ja sanaristikoiden vihjeet, mutta rinnastaa myös pakko-oireet edellä mainittuihin. Pakko-oireiden käsittely ”pakotettuna luovuutena” ja niiden vertaaminen loruihin on sekä pakko-oireiden kliinistä diagnoosia ymmärtämätön että pakko-oireista häiriötä vähättelevä rinnastus.

Lisäksi tekstille olisi ansioksi keskustella poliittisista ja normatiivisista ulottuvuuksista, joita menetelmällisen kirjallisuuden luomiseen on liittynyt ja liittyy yhä. Käsitellessään liikkeen perustajan Raymond Queneaun kirjallista tuotantoa Ikonen mainitsee novellin, jossa seurattu menetelmä on jaavalainen korostus, sekä sen, että novellin suomennoksessa jaavalainen korostus on korvattu ”hoonolla soomella”, koska ”harva tunnistaa jaavalaisen korostuksen suomessa”.

Ikonen ei mainitse, että vuonna 1991 julkaistun suomennoksen näkemys suomea opettelevan ihmisen kielenkäytöstä on epärealistinen ja eri taustoista tulevat suomen kielen opettelijat yhdeksi homogeeniseksi joukoksi pelkistävä. Olen itse kasvanut Oulussa, jossa käsitettä käytetään lähes yksinomaan rasistisissa yhteyksissä kuvaamaan erityisesti ei-valkoisten maahanmuuttajien suomea.

”Hoono soomi” jää suomennetussa novellissa rasistiseksi stereotyypiksi, jolle on vaikea löytää minkäänlaisia perusteita: Toisin kuin Ikonen väittää, alkukielisessä novellissa käytetty ”Javanais” ei ole jaavalainen korostus, vaan javanais-slangi. Slangissa lisätään tavu ”av” jokaiseen konsonanttiin, jota seuraa vokaali. Slangi keksittiin Ranskassa 1800-luvulla, ja jotkut olettavat nimen viittaavan pilailevasti tai alentuvasti jaavan kieleen.

Haastattelussa Oulipo-tutkija Camille Bloomfield mainitsee kirjallisuusliikkeelle ajankohtaiset tasa-arvo-kysymykset, mutta haastattelija ei palaa niihin, joten kysymykset jäävät maininnan tasolle. Antologian ensimmäinen osa on hyvä katsaus menetelmällisen kirjallisuuden syntyhistoriaan ja keskeisiin toimintaperiaatteisiin. Silti liikkeen historiaan ja nykyhetkeen liittyvien tasa-arvokysymyksien käsittelemättä jättäminen siinä tai muualla antologiassa syö uskottavuutta teokselta, jonka keskeinen tehtävä on osoittaa menetelmällisen kirjallisuuden elinvoimaisuus nykyhetkessä.

Potentiaalisuuden rajatut ja rajattomat mahdollisuudet

Johdantoa seuraavat artikkelit tarkastelevat Oulipon menetelmällisyyttä ja sen nostattamia kirjallisuusteoreettisia ja -filosofisia kysymyksiä. Markku Eskelisen ”Ouliposta post-Oulipoon (ja takaisin)” kontekstoi Oulipon laajemmin osana menetelmällisen kirjallisuuden perinnettä. Artikkeli kuvaa oulipolaisia ja post-oulipolaisia menetelmiä ja rajoitteita tarkasti, mutta hyötyisi niitä havainnollistavista taulukoista tai kuvaajista. Artikkeli kaipaa myös teoreettisten käsitteiden tarkkaa määrittelyä. Esimerkiksi ”verbovocovisuaalinen” ja “kybertekstuaalinen heuristiikka” ovat käsitteitä, joiden suurpiirteisen merkityksen pystyy jotenkuten päättelemään ympäröivistä lauseista, mutta niiden määrittelemättä jättäminen kaihertaa sekä teoreettisesti orientoitunutta että teoriaan perehtymätöntä lukijaa.

Jonkinlaisen tylsyyden lakipisteen muodostaa katkelma, jossa pohditaan menetelmällisyyden yhteyttä siittämiseen ja keinosiemennykseen.

Mikko Mankisen ja Antti Salmisen ”Potentiaalisuudesta” käsittelee tapaa, jolla oulipolainen rajoitteellisuus yhdistyy mahdollisuuden käsitteeseen ja potentiaalisuuden metafysiikkaan. Osa artikkelin esittämistä argumenteista potentiaalisuuden luonteesta on teoreettisesti kiinnostavia, mutta tekstiä vaivaa käsitteellinen väljyys, joka vaikuttaa ajatusten johdonmukaisuuteen. Artikkeli alkaa tutkien sitä, miten menetelmien käyttö itsessään mahdollistaa mahdollisen kirjallisuuden.  Rajoitetta voidaan ajatella siemenenä, ja potentiaalisuutta siemenessä olevana “mahdollisuuksien varantona”.

Rajoitteen seuraaminen ei tarkoita determinististä tekstin tuottoa: potentiaalisia novelleja ilman e:tä on suomeksikin käytännössä ääretön määrä. Menetelmällisyys rajaa tekstejä, mutta rajoitteen käyttö mahdollistaa rajoitteiden puitteissa syntyvät potentiaaliset variaatiot. Potentiaalisuuden metafysiikka on siis menetelmälliselle kirjallisuudelle keskeinen teoreettis-filosofinen kysymys. Jonkinlaisen tylsyyden lakipisteen muodostaa kuitenkin lyhyt katkelma, jossa Salminen ja Mankinen pohtivat oulipolaisen potentiaalisuuden yhteyttä siittämiseen ja keinosiemennykseen.

Mankinen ja Salminen kutsuvat sekä ”teekkarihuumoriksi” että siveellisyydeksi sitä, että Oulipo vaihtoi nimensä Sélitexistä Oulipoksi, koska halusivat välttää konnotaatiot ”siittoloihin ja keinosiementämiseen”. Heidän mukaansa nimenvaihdos ei auta poistamaan yhteyksiä ”avustettuun siittämiseen”, ja arvioivat oulipolaisen potentiaalisuuden olevan siittoloista ja keinosiementämisestä erottamatonta.

Väite, jonka mukaan oulipolainen potentiaalisuus on erottamatonta keinosiemennyksestä tai siittämisestä, on tarpeeton, uuvuttavan kulunut ja fallosta (tai tässä tapauksessa: spermaa) mystifioiva tapa käsitellä kirjallisuutta. Etenkin, jos se esitetään vitsinä tai kritiikkinä oulipolaista kirjallisuuskäsitystä kohtaan, on oulipolaisen potentiaalisuuden keinosiementämisulottuvuuksien pohtiminen kohosteisen sukupuolittunut retorinen valinta, ei semanttisen tai metafyysisen välttämättömyyden osoittamista.

Artikkelin loppupuoliskolla kirjoittajat tarkastelevat potentiaalisuuden ulottuvuuksia kiitettävällä paneutuneisuudella. Yksi keskeisistä väitteistä on, että oulipolainen rajoitteellisuus valjastaa tieteellisen metodin käyttöönsä. Tiedettä ei kuitenkaan määritellä tarpeeksi tarkasti, jotta väite oulipolaisen ja tieteellisen menetelmällisyyden sukulaisuudesta tukisi analyysin teoreettista ydintä.

Mankinen ja Salminen ymmärtävät luonnontieteet aksiomaattisena, jäykän menetelmällisenä deduktiona, mitä ne toki välillä ovat. Tieteilijän näkökulmasta tiede on vähintään yhtä usein induktiivista, luovaa, omia reunaehtojaan muuttavaa ajattelua, keksimistä ja tutkimista. Kokonaisuutena analyysi oulipolaisesta potentiaalisuudesta on ansiokasta mutta analyysi tavoista, joilla oulipolainen rajoitteellisuus ”valjastaa tieteellisen metodin” käyttöönsä, ei ole erityisen mielekästä eksakteja tieteitä tutkivien näkökulmasta.

Mahdollisten, välttämättömien ja mahdottomien asioiden ajattelu on ihmisille yhtä arkipäiväistä kuin sanaristikkolehdet ruokakaupan kassalla.

Kritiikissäni on kyse myös jostain tärkeämmästä kuin huonoista analogioista tai epätarkoista käsitteistä nillittämisestä. Ensimmäisen osan artikkeleiden motivointi ei ole selvää. Kirjallisuusteoriaan ja -filosofiaan perehtymättömälle ne ovat raskaslukuisia ja vaikeasti ymmärrettäviä, mutta teoriaan perehtyneellä on harvoin tarve lukea johdatustyyppistä tekstiä.

Mahdollisten, välttämättömien ja mahdottomien asioiden ajattelu on ihmisille arkipäiväistä: kaikki joutuvat miettimään, mitä heidän on mahdollista, pakollista ja mahdotonta tehdä tai olla. Siksi mahdollisuuksien metafysiikalla voisi avata kaikkia koskevat kysymykset kieleen ja olemassaoloon liittyvästä potentiaalisuudesta tähtikirkkaina ja ajatteluun kutsuvina. Se voisi tuoda jokaiselle esiin se, millaisia kysymykset olemassaolon, kielen ja taiteen mahdollisuuksien varannosta ovat, ja mikä niissä ei muutu, vaikka lukija vaihtuu.

Kiertoradalta sektorille ZZ9 Monikko Z Alfa

Teoksen toinen ja kolmas osa ovat erityisen onnistuneita menetelmällisyydestä kiinnostuneiden kirjoittajien kannalta. Toisessa osassa kirjailijat esittelevät oulipolaisia lähdetekstimenetelmiä ja näyttävät, kuinka niitä sovelletaan kotimaisiin teoksiin. Antonyymisessä käännöksessä jokainen lähdetekstin sana korvataan sen vastakohdalla, joko sanatarkasti tai laajemman merkityksen tasolla. Menetelmää sovelletaan Antti Hyryn novelliin ”Maantieltä hän lähti” tekemällä tekstistä kaksi toisistaan riippumatonta käännöstä.

”Maantieltä hän lähti kävelemään suoraan eteenpäin yli peltojen ja ojien, ohi latojen ja läpi ojassa kasvavien pensaitten”, Hyry aloittaa. Harry Salmenniemi kirjoittaa: ”Moottoritieltä hän tuli kiemurrellen ali liittymien ja siltojen, ohi pelisalien ja läpi ostoskeskusten.” Juri Joensuu kääntää: ”Kiertoradalle se tuli syöksyen viistosti taaksepäin, ali ilmakehien ja avaruuksien, läpi palatsien ja ohi avaruudessa kutistuvien puiden.” Tekstit konkretisoivat mahdollisuuksien mahdollisuudet.

Ville Keynäksen essee Oulipon keskeisen kirjailijan Georges Perecin kääntämisestä toimii varsinkin menetelmien tarkastelun jälkeen. Lukijan on helppo hahmottaa, millaisia haasteita menetelmällisen kirjallisuuden kääntämiseen liittyy. Keynäs sekä selventää käännöstöiden yksittäisiä teknisiä ratkaisuja että luo kokonaiskuvaa siitä, millaisen tehtävän menetelmällisen kirjallisuuden kääntäjä harteilleen ottaa. Hän kirjoittaa myös tämänhetkisestä käännöstyöstään, Perecin romaanista La Disparicion (disparaître suomentuisi häviämiseksi tai katoamiseksi), joka on kirjoitettu ilman ranskan yleisintä vokaalia e.

Kääntäjä siirtelee kirjailijan palapelimäisesti kokoamia korttitaloja ja tarvittaessa keksii uusia sanaleikkejä, vitsejä ja tekstiin piilotettuja yllätyksiä.

Keynäs muistelee omaa Perec-historiaansa lämmöllä ja kertoo, kuinka suomensi kieli poskessa pätkiä Les Revenents -romaanista. Ainoa vokaali romaanin alkukielisessä versiossa on e, suomennoksessa a. Niinpä ”sept Mercedes-Benz vertes”, seitsemän vihreää Mercedes-Benziä kääntyy suomalaiseen köyhyyteen, yhdeksi ”harmaaksi Lada Samaraksi”.

Kääntäjä siis siirtelee kirjailijan palapelimäisesti kokoamia korttitaloja ja tarvittaessa keksii uusia sanaleikkejä, vitsejä ja tekstiin piilotettuja yllätyksiä. Samalla hän pitää mielessä, että Perecin motiivit kirjoittaa romaani ilman äidinkielensä yleisintä vokaalia nivoutuvat kirjailijan elämää koskettaneisiin tragedioihin. Niissä ”tärkein, keskeisin, kaikkialla läsnäoleva” hävisi lopullisesti, mistä huolimatta maailma jatkoi, käyttöohjeella tai ilman. Hän muuntaa sanaleikit ja jättää surun.

Vuohesta, leijonasta ja käärmeestä Khimairaksi

Kolmas osa koostuu suomenkielisestä menetelmällisestä kirjallisuudesta. Sinikka Vuolan teksti soveltaa Khimaira-metodia Seitsemään veljekseen. Khimairassa lähdetekstin substantiivit, adjektiivit ja verbit muutetaan kolmesta eri teoksesta poimituiksi vastaaviksi. ”Seisoi ennen tässä lähellä eräs komea linna, ja tämän linnan herra oli rikas ja mahtava mies”, Kivi kirjoittaa. ”Esiintyi ennen tässä lähellä eräs suuri uutisstudio, ja tämän uutisstudion ohjelmapäällikkö oli hilseilevä ja limainen uutislegenda”, Vuola kääntää.

Vuolan teksi osoittaa, kuinka menetelmällisyys voi kutoa seittejä tekstien ja tekstilajien, historian ja nykyhetken, ja kirjoittajan ja hänen ympäristönsä välille. Palataan teemoihin, joita Keynäs sivuaa: Menetelmällinen kirjallisuus voi olla kevyttä kielellistä hassuttelua, mutta se voi puolivahingossa tai tarkoituksella muuntua vakavaksi analyysiksi täynnä komiikkaa, tragediaa, historiaa tai omaa aikaansa. ”Mutta viimein kuoli kaukainen, vapiseva ääni, leimaus lepäsi ja sammuneet olivat nuorten säteilevät silmät; ainoastaan raskas sade huokaili metsässä”, Kivi kirjoittaa. Vuola kokoaa Khimairaa: ”Mutta viimein syntyi makea, hunajankaltainen julkisuus, kulttuurieliitti punoitti ja pahentuneet olivat ammattiyhdistysliikkeitten pitkät kriisit; ainoastaan rehevä tähtikultti levisi televisiossa.”

Nikkaroivat rotat

Menetelmällinen kirjallisuus on kaivannut asiantuntevaa, monipuolisesti taustoittavaa esittelyä kotimaiseen kontekstiin. Valtaosin Menetelmällisen kirjallisuuden antologia tarjoaa sen. Johdannossa Ikonen kirjoittaa, ettei pane pahakseen, jos antologian löytävät enemmän ja vähemmän kokeneet kirjoittajat, opettajat, opiskelijat ja kaikki muut, jotka luovat ”sanan ja muiden välineiden ennennäkemättömiä yhdistelmiä”. Teos on monipuolinen kokonaisuus ja tarjoaa jotain kaikille edellä mainituille, mutta osa teksteistä toimii paremmin kuin muut.

Queneau on kutsunut oulipolaisia rotiksi, jotka rakentavat itselleen labyrintin, josta suunnittelevat pakenevansa.

Antologiaan osallistuneet kirjailijat tekevät erinomaista työtä erityisesti menetelmiä soveltaessa. Alkuosan asiatekstit jäävät kaipaamaan johdonmukaisuutta ja käsitteellistä ja argumentatiivista selkeyttä. Tekstien on tarkoitus antaa menetelmälliselle kirjallisuudelle metodologista ja teoreettista kontekstia ja johdattaa lukija sen keskeisiin kysymyksiin, mutta ne nojaavat epäselvästi ilmaistuihin lähtökohtiin. Silloin teoreettisesti orientoitunut mutta aihealueeseen perehtymätön lukija jää kaipaamaan keskeisten käsitteiden ja väitteiden tarkempaa purkua, jotta voisi tarkastella niitä tarkemmin. Teoriasta kiinnostumattomalle lukijalle tekstit eivät välttämättä onnistu viestimään esittämiensä ajatusten tärkeyttä tai kiinnostavuutta.

Välillä antologia yrittää olla käärme, vuohi ja leijona yhtä aikaa, mutta ei löydä tapaa olla Khimairakaan. Siksi se ei aina saavuta yksittäisiä tavoitteitaan.

Teos kokoaa oulipolaiset algoritmit, palapelit ja korttitalot kutsuksi hauskanpitoon. Lukijassa se herättää kirjoittajia kriittiseen ja suorasanaiseen itsereflektioon painostavan kysymyksen: Millaisille ihmis- ja taidekäsityksille menetelmällisen kirjallisuuden perustukset on valettu? Miten ne vaikuttavat menetelmälliseen kirjallisuuteen nykyään? Queneau on kutsunut oulipolaisia rotiksi, jotka rakentavat itselleen labyrintin, josta suunnittelevat pakenevansa. Antologian runot ja novellit ilahduttavat, mutta kokonaisuus jättää lukijan pohtimaan, millaisissa labyrinteissä jo kulkee, ja millaisia haluaa pystyttää.

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto