Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Oven takana tuntematon koti

Siru Valleala, 27.6.2019
Mohsin Hamid: Exit West 188 s., Otava 2018 Kääntäjä(t): Juhani Lindholm

Nadia ja Saeed ihastuvat toisiinsa kaupungissa, jossa on syttymässä sota. Nuorten opiskelijoiden tavallinen elämä iltamenoineen ja kahvitteluineen mullistuu. He alkavat suunnitella karkaamista. Mohsin Hamid ottaa romaanissaan Exit West osaa ja kantaa pakolaiskeskusteluun. Hän tekee sen runollisella, kauniilla ja maagisesta realismista vaikutteita ottavalla tavalla.
Siihen aikaan puhuttiin, että kulku ovista muistutti yhtä aikaa kuolemista ja syntymistä, ja mustuuteen astuessaan Nadia tosiaan koki eräänlaisen sammumisen tunteen, ja ulos työntyminen taas oli hengästyttävän taistelun takana.” (s. 83)

Maailma on pieni paikka, josta on lyhyt matka kaikkialle ja jossa kaikki ovat lähellä toisiaan.

Romaanin nimi liittyy ”oviin”, joiden symbolismi kantaa läpi tarinan. Hamid avaa mystisiä, rajojen välisiä ovia koko maailmaan. Nadia ja Saeed siirtyvät ovista uusiin paikkoihin pakomatkallaan kuin teleportista. Ajoittain kerronnan ovi avautuu myös esimerkiksi Japanin Tokioon, Kalifornian San Diegoon, Hollannin Amsterdamiin ja Marokon Marrakechiin, joissa tavataan muita sattumanvaraisia kulkijoita omilla matkoillaan.

Huomionarvoisinta ”ovissa” on se, että Hamidin tyylillä maailma on pieni paikka, josta on lyhyt matka kaikkialle ja jossa kaikki ovat lähellä toisiaan. ”Kaikki me olemme siirtolaisia ajassa”, romaanissa tiivistetään ehkä kliseisesti, mutta todesti.

Salaperäisyydestä ja sadunhohdosta huolimatta itse kehyskertomus on aito ja ajoittain jopa tutun arkinen. Ihminen löytää tavallisuutensa myös erikoisissa tilanteissa. Nadian ja Saeedin suhde elää perinteistä ihmissuhdekulkuaan. He lähentyvät, etääntyvät, lähentyvät jälleen, pohtivat suhteen järkevyyttä ja peilaavat tunteitaan muihin tapaamiinsa ihmisiin.

Kulttuurit rinnakkain ja erillään

Mohsin Hamid (s. 1971) on Pakistanin Lahoressa syntynyt kirjailija, jolta on suomeksi käännetty aiemmin romaani Fundamentalisti vasten tahtoaan (The Reluctant Fundamentalist, 2007). Kirjasta on muokattu myös elokuva. Exit West on Hamidin neljäs romaani. Suomentaja Juhani Lindholm tekee pätevää työtä Hamidin elävän proosan parissa. Romaani sai Man Booker Prize -ehdokkuuden ja on päässyt myös Barack Obaman vuoden 2017 lempikirjojen listalle.

Hamid on asunut ja opiskellut Yhdysvalloissa ja kirjoittanut Moth Smoke -esikoisromaaninsa hahmotelman kirjailija Toni Morrisonin järjestämässä työpajassa. Hamid on ammatiltaan lakimies ja asunut pitkiä aikoja Lontoossa. Nykyään hän viettää perheineen vuorotellen aikaa New Yorkissa, Lontoossa, Lahoressa ja Kreikassa eli hänellä itselläänkin on ovi auki useaan kulttuuriin.

Romaanissa ei kerrota, minkä kaupungin sisällissodasta Nadia ja Saeed karkaavat. Kuvailu viittaa Lähi-Itään. Paikalla ei ole merkitystä – se on kirjailijan ydinsanomia – vaan vain sillä, kuinka silmitön väkivalta pakottaa liikkeelle, pakottaa itsesuojeluvaiston työhön, pakottaa kulkemaan.

Kun identiteetti on pakotettu liikkeeseen, tuntuu olo muukalaiselta kaikkialla.

Silti myös kulttuurien eroja tuodaan esille. Nadia ja Saeed ovat keskenään erilaisia: Saeed on hartaampi uskossaan, Nadia huomattavasti vapaamielisempi. Nadia käyttää mustaa kaapua vain saadakseen olla miehiltä rauhassa. Kun ovet vievät heidät synkkään Lontooseen, alkaa pelokas Saeed kaivata oman maan kansalaisten seuraan, kun taas Nadia on tuiki tyytyväinen nigerialaistenkin joukossa siirtolaisyhteisön neuvostokokouksissa.

Sopeutuminen ei aina ole helppoa Nadiallekaan. Kun identiteetti on pakotettu liikkeeseen ja pois tutulta alueelta ja kun siihen on lyöty trauma, tuntuu olo muukalaiselta kaikkialla. Juurettomuus yhdistää matkalaisia, ja on vaikeaa sulautua uuteen yhteiskuntaan heidän kanssaan, jotka ovat tiukasti juurillaan. Lopulta jopa kahdenkeskinen rakkaus joutuu liian tuuliseen asemaan, sekin vaille juurrutusta ja identiteettiä, toiseuden armoille.

Pimeässä Lontoossa Saeed ja Nadia miettivät millaista elämä mahtoi olla valoisassa Lontoossa, missä ihmiset heidän mielikuvissaan illastivat hienoissa ravintoloissa ja ajelivat kiiltävillä mustilla takseilla. – Pimeässä Lontoossa sen sijaan jätevuoret kasvoivat ja maanalaisen asemat oli suljettu.” (s. 117)

Kun uhka väijyy kaiken yllä

Romaanin alkupuolella nimetön ja sanaton uhka tunkeutuu koteihin ja keskelle kaikkea totuttua. Askel kerrallaan sellaisista perinteisistä palikoista kuin perhe, työ ja ystävät rakentuneet arjen palatsit murenevat.

Saeedin äidin mielikuva paikasta, jossa hän oli elänyt koko elämänsä alkoi muistuttaa vanhaa tilkkutäkkiä: hallituksen ja kapinallisten tilkut vaihtelivat. Tilkkujen rispaantuneet saumakohdat olivat kaikkein vaarallisimpia, ja niitä oli syytä karttaa kaikin keinoin. Näihin saumoihin katosivat hänen lihakauppiaansa ja mies, joka oli värjännyt kankaat hänen juhlavaatteitaan varten.” (s. 58)

Hamidin tyyli on sekä maalailevaa että toteavaa. Hän muotoilee lauseensa koristeelliseen ulkoasuun, mutta tunteisiin vetoaminen jää vähemmälle – tunne vain todetaan, jos sitäkään. Saeedin ja Nadian hahmot säilyttävät korrektin etäisyyden lukijaan. Kun kuolleen naapurin veri valuu lattian halkeamista alakertaan Saeedin olohuoneeseen, nuoret menevät tyynesti yläkertaan etsimään ruumista hautausta varten. Tunnemyrskyjä ei kuvata; he ovat kuin jo heti alkuun turtuneita murhien paljouteen.

Matkaan lähdettyä puhelin on pakolaisten henkireikä. Siihen ei voi luottaa, sillä akku loppuu helposti tai kenttää ei löydy, mutta kun löytyy, on puhelin ainoa yhteys ja tietokanava ulkomaailmaan. Sen kautta kuullaan sukulaisista, kotimaasta. Sitä vaalitaan uhkien keskellä kuin kalleinta aarretta, sillä se on myös muisto normaalielämästä.

Uhka ei väisty koskaan, se vain muuttaa muotoaan.

Uhka ei väisty koskaan, se vain muuttaa muotoaan. Kun tulevasta ei tiedä mitään, on Saeedin ja Nadian olo aina epävarma. Vaikka ovesta astuttua ympärillä on turvallisempaa kuin kotikaupungissa, voiko turvan tunteeseen luottaa?

Kaikkein eniten Nadian huomiota kiinnitti se, miten jotkut maahanmuuton vastustajista vaativat maahanmuuttajien kertakaikkista teurastamista, ja se oli silmiinpistävää nimenomaan koska se oli niin tuttua, samanlaista raivopäistä puhetta oli hänen kotikaupungissaan kuultu kapinallistaistelijoiden suusta. Hän jäi miettimään olivatko hän ja Saeed saaneet mitään muuttamalla pois, vai olivatko kasvot ja rakennukset vain vaihtuneet mutta ahdinko pysynyt pohjimmiltaan samana.” (s. 128)

Mielenkiintoisinta romaanissa on kaksijakoisuus. Yhtäältä vallitsee dystopia: Lontoon siirtolaiset on rajattu omalle ankealle alueelleen, kaduilla ajaa panssarivaunuja ja taivaalla hävittäjäkoneita, ja sähkö katkeilee jatkuvasti. Muukalaisvihamieliset keräävät joukkojaan ja hyökkäävät, vaanivat. Toisaalta vedotaan humaaniin ihmisyyteen ja sen mahdollisuuteen, että kaikkien maiden kansalaiset taustoistaan huolimatta voisivat olla yhtä.

Lukijasta riippunee, kumpaan leiriin hän lähtee: kauhistelemaan vai uskomaan. Tiedämme, että sama jako vallitsee romaanin ulkopuolella. Tärkeä kysymys kummittelee rivien väleissä. Kuinka kauan maailmasta vielä löytyy turvallisia paikkoja?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto