Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Olet sitä mitä luet

Vesa Haapala, 29.9.2016

Koska maailma saattaa olla merkityksistä tyhjä, meidän pitää lukea, kirjoittaa, puhua ja kuunnella se täyteen merkitystä.

Olen kirjoittanut noin vuosi sitten seuraavan runon enkä kuolemaksenikaan muista mistä se tuli:

Tyhjän päivän ja tyhjän ajatuksen siedän, niissä ei ole mitään uhkaavaa.
Tila täyttyy ja jos ei, sen ei ole tarkoitus täyttyä.
Tyhjä tulevaisuus menettelee, hetket ennen kuolemaa.
Mutta tyhjää menneisyyttä on mahdoton ajatella.
”En tullut mistään” on järjetön ja merkitsee itsen kieltämistä.
Sanoessani ”Tulin tyhjästä” tunnustan, ettei ollut mitään tuhottavaa siinä sokissa,
joka aika lopulta on.

”En muista” tarkoittaa, että olisin voinut kirjoittaa tekstin milloin hyvänsä, vaikka eilen. Olen antanut runolle nimen ”Lunastus”. Kun mietin runoa, tajuan pian, ettei elämäni ole tyhjää. Päivät ovat täynnä tapahtumia, ihmiset ja merkitysketjut törmäävät toisiinsa kiihtyvällä vauhdilla, yritän parhaani mukaan pysyä asioiden tasalla. Niin, kaikkea on aivan liikaa, jopa niin etten tunne selviytyväni. Samalla mietin: Mitä muuta merkitystä tällä kaikella tapahtumisella on kuin yritys selviytyä ja mikä sellainen yritys selviytyä voi olla, että kaikessa kiirehtimisessä ja merkkien virrassa saan lähinnä kokemuksen siitä, että olen reunalla, josta voin pudota milloin hyvänsä?

Tarvitsen kaiken tulvan keskellä jotain, johon kiinnittyä. Itse olen tyhjä.

Kun pohdin näitä kysymyksiä, päädyn ajattelemaan asioita, jotka merkitsevät minulle jotain ja saavat tyhjän väistymään. Ne kaikki liittyvät tavalla tai toisella kirjallisuuteen ja sanoihin. Lukemiseen, kuuntelemiseen, pohdiskeluun ja keskusteluun toisten kanssa, haluun jakaa merkitysten tilaa. Ne kaikki ovat se, mistä tulen. Ja mukaan tulee myös puhe ja kirjoittaminen, tyhjyyden täyttäminen viesteillä, äänillä, rytmeillä, tunteilla.

Mieleeni palaa kuva ajalta, kun olin suunnilleen seitsemän tai kahdeksan: Myöhäinen ilta, loikoilen isossa sängyssä kahden pikkuveljeni kanssa ja äiti lukee meille. Kirja on surullinen – melodramaattinen ja tendenssimäinen, sanoisin nyt – ja äitini eläytyy lukiessaan ja kyynelet valuvat pitkin hänen poskiaan. Hän lukee Alppien yli pakenevista lapsista, ja ehkä siirtää heidän kohtaloonsa jonkin kokemuksen veljestään, jonka menetti tämän jäädessä sotalapsena Ruotsiin. Huomaan, että toinen veljistäni on alkanut itkeä.  Me kaksi muuta virnistelemme toisillemme kiusaantuneina ja nieleskelemme pattia, joka pyrkii kurkkuun.

Kun mietin tätä kuvaa ja ajattelen, mitä varten kirjallisuus on, tunnistan jotain itsestäni: Tarvitsen kaiken tulvan keskellä jotain, johon kiinnittyä. Itse olen tyhjä. Tai olen kuin kuusivuotias tyttäreni, joka muodostaa kirjaimista tavuja ja tavuista sanoja ja arvaa suurimman osan, koska ei hahmota kokonaisuutta – ainut eromme on, että hänessä ei ole vielä hitustakaan pessimismiä. Ja kaikesta huolimatta kirjoitan sanoja, luen sanoja, ne kytkevät minut toisaalle, reitille, ja takaisin itseeni tai siihen mitä voisin olla, kunhan vain saan lauseen selville…

Kirjallisuus lunastajana, siitä kai kirjoittamassani runossa oli kyse, kirjallisuus keinona tavoittaa elämä ja muuntaa sen sokki merkitykseksi, vangita tämä outo kokemus siten, että sillä on tarkoitusta tai ainakin ääriviivat. Mutta onko kirjallisuudessa kyse pelkästä olemassaolon merkityksettömyyden tai sen perimmäisen nuhjuisuuden lunastamisesta esteettiseen muotoon ja itsetunnistukseen, niin kuin Friedrich Nietzsche tuntui ajattelevan kirjoittaessaan suunnilleen siten, että ”vain esteettisenä ilmiönä voi olemassaolo olla ikuisesti oikeutettu”?

Vai onko kirjallisuudessa ja sen lukemisessa kyse jostakin samasta kuin sitaatissa, joka on nostettu uusimman Anna-lehden kanteen: ”En halunnut enää olla se, jollaiseksi olin antanut itseni tulla”. Ja jotta asiayhteys ei unohtuisi, yllä selvennys puhujasta: ”30 kiloa elämäntaparemontilla karistanut Hector.”

Eettinen dilemma: Olet sitä mitä syöt = Olet yhtä hyvä ihminen kuin fyysinen kuntosi on. Ja analogisesti ja aivan yhtä vakuuttavasti: Olet sitä mitä luet = Olet sitä millaisena itsesi muille esität.

Mietin kuluvaa vuotta ja kirjoja, joita olen lukenut. Takana on runoutta kokonainen sarja, kun olen kirjoittanut Runo puhuu meille -projektiani* varten muiden muassa Jyrki Kiiskisen, Pauliina Haasjoen ja Olli-Pekka Tennilän uusista teoksista. Olen ilahtunut siitä, miten avoimesti runoilijat ottavat vastaan planeettamme, havainnot, arjen ja kielen tarjoaman riemun ja miten he vastustavat merkityksettömyyttä ja markkinapuheita ja tarjoavat runollista tapaa olla.

Mieleen nousee suomalainen klassikko syyskesältä. Olen kirjoittanut Aleksis Kiven Kanervalasta (1866) ja hurmaantunut, kun olen tajunnut, miten paljon aikaansa edellä ja muusta kuin kirjoittamisesta välittämättä Kivi kulki niin mitallisen säkeen, yksilön kokemuksen kuin kokoelmakokonaisuudenkin hahmottajana.

Olen lukenut keväällä Peter Handkea, Michel Houellebecqia, Karl-Ove Knausgårdia ja Peter Sandströmiä, ja nähnyt miten muistot ja nykyhetki tuotetaan siten, että se mikä on ollut eikä ikinä toistu samana – kuten oman äidin tai isän tai rakastajattaren kuolema, jotka kaikki ovat enää vain kuviteltavissa ja osa häpeää, itsetunnistuksen romuttumista ja helpotusta ja jotka elävät joka tapauksessa vain muuksi muuttuneena – tulee ikuisesti läsnäolevaksi ja esitettäväksi sanoissa. Ilo siitä, kun olen tajunnut, että Sandström, oman maamme kirjailija, kirjoittaa vähintään yhtä hienosti kuin kansainvälisesti juhlitut kollegansa, joiden seurassa hänet mainitsin.

Kirjallisuus, kuten elämäkään, ei ole käyttöohje tai poliittinen slogan, vaan todistus eksistenssistä kaikissa sen sävyissään.

Pohtiessani tajuan, että olen työssäni lukenut ja arvioinut kymmenittäin tutkielmia ja esseitä, jotka ovat siirtäneet tekijänsä, yliopisto-opiskelijat ja jatko-opiskelijat, askelen eteenpäin. Iloitsen heistä jokaisesta, sillä he ovat pysähtyneet ja nähneet vaivaa tavoittaakseen merkityksen – tunnen hyvää mieltä siitä, että olen saanut osallistua ja kommentoida heidän ajatuksiaan.

Olen lukenut kesällä Ludwig Wittgensteinin Sinistä kirjaa sekä hänen huomautuksiaan James George Frazerin Golden Bough -tutkimukseen, joka käsitteli taikauskoa ja uskontoa. Ja kas: Frazerin tieteellinen näkökulma osoittautuu tieto-opissaan yhtä lailla villiksi tai jopa villimmäksi kuin niiden, joiden oppimatonta ajattelua ja rituaaleja hän tutki.

Olen lukenut juuri Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -teoksen, joka arvioi suomalaisen proosakirjallisuuden historian uudelleen ja sisällyttää itseensä ainakin pamfletin, pitkän esseen, kritiikin akateemista tutkimusta kohtaan, historiankirjoituksen suuntaviivoja ja henkilökohtaisuuksiin meneviä tunneilmaisuja sekä yrityksen rakentaa tilaa ystäväpiiriinsä kuuluville nykykirjailijoille osana kirjallisuushistoriaa. Olen pitänyt monesta Eskelisen terävästä ajatuksesta, mutta miettinyt myös Wittgensteinia. Filosofi nimittäin ajatteli Frazerin villeistä tekemiä oletuksia lukiessaan, että ymmärtääksemme joitakin elämänmuotoja meidän tulisi kyetä edes auttavasti pääsemään osalliseksi ajattelusta, jota nuo ihmiset edustavat. Tässä kohtaa mietin etenkin sellaisia kirjailijoita kuin Paavo Rintala ja Antti Hyry, joiden tuotantoon kuului osaltaan uskonnollinen olemassaolon pohdiskelu ja jotka Eskelinen siksi hylkää mielenkiinnottomina, vaikka näiden tuotanto on tavattoman kompleksinen ja osin ristiriitainenkin.

Lukulistaa voisi jatkaa, sillä kulunut vuoteni on laaja. Jos saan siitä mitään olennaista irti, on se huomio, etten tekisi kuluneella ajalla mitään, ellei olisi ollut sanoja, merkkejä ja kirjoja, jotka ovat kytkeneet minut hetkeksi irti itsestäni, suoritusten oravanpyörästä ja tyhjyydestä merkityksiin ja sitten takaisin itseeni.

Se, mitä kohtaan itsessäni ja ajatuksissani puhuu jatkuvasti, ettemme tarvitse vain hyväntahtoista ja humaania kirjallisuutta, joka todistaa mikä on korrektia ja mikä ei. Kirjallisuus, kuten elämäkään, ei ole käyttöohje tai poliittinen slogan, vaan todistus eksistenssistä kaikissa sen sävyissään. Ehkä yritän vain sanoa: koska maailma saattaa olla merkityksistä tyhjä, meidän pitää lukea, kirjoittaa, puhua ja kuunnella se täyteen merkitystä ja huomata, että kenties asiat ovatkin aivan toisin.

Vesa Haapala
Kirjoittaja on kirjallisuuden yliopistonlehtori (HY, kotimainen kirjallisuus), kirjailija, kriitikko ja Kiiltomadon toimituskunnan uusi jäsen.

Kuva: Tommi Tuomi (2015)

Runo puhuu meille.