Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Entisen imperiumin identiteettikriisit

Sanna Kivimäki, 12.12.2009
Päivi Kosonen, Päivi Mäkirinta & Eila Rantonen: Imperiumin perilliset s., Avain 2009

Imperiumin perilliset – Esseitä brittiläisestä nykykirjallisuudesta on tavattoman kiinnostava kirja. Se on kiinnostava ensinnäkin aiheensa puolesta, sillä itse kullakin on käsityksenä ”brittiläisyydestä” – tai vähintäänkin ”brittihuumorista”, ”brittipopista” ja miksei ”brittifutiksestakin”, sen verran elinvoimaista ja laajalle leviävää brittikulttuuri tuntuu olevan. Tosin ymmärrys siitä, mitä kaikkea ”brittiläisyys” sisältää, on vaihdellut ja vaihtelee edelleen paljon.

Imperiumin perillisissä ”brittiläistä nykykirjallisuutta” käytetään kuvaamaan Iso-Britannian alueella tuotettua kirjallisuutta, eli Englannin, Walesin, Skotlannin ja Pohjois-Irlannin kirjallisuuksia. Pääotsikko puolestaan viittaa tilaan 1980-luvulla ja sen jälkeen, tilaan, jossa eletään ja kirjoitetaan suhteessa toisen maailmansodan perintöön – tavalla tai toisella. Ehkä eniten brittikirjallisuutta ovat muokanneet entisten siirtomaiden asukkaiden perilliset, kuten Salman Rushdie, Hanif Kureishi ja Zadie Smith.

Kirjan ensimmäisessä osassa tarkastellaan lähihistoriaan keskittyviä kertojia, kuten Doris Lessingiä ja Ian McEwania. Toiseen osaan on valikoitunut etenkin toiseuden ja monikulttuurisuuden kysymyksiä työstäviä kirjailijoita, Kureishin ja Smithin lisäksi esimerkiksi Monica Alin ja Irvine Welsh. Kolmas osa keskittyy populaarikirjallisuuteen, muun muassa tuttuihin Nick Hornbyhyn, Helen Fieldingiin ja J. K Rowlingiin.

Neljännessä osassa käsitellään kirjoittajia, joiden ansiona nähdään erityisesti kielen uudistaminen ja työstäminen. Heitä ovat esimerkiksi Angela Carter ja Salman Rushdie. Kaikki esitellyt kirjailijat ovat kotimaassaan varsin tunnettuja ja Suomessakin vähintään jonkin verran, sillä kaikilta kirjailijoita on suomennettu ainakin yksi teos.

Esseen keskusteleva pohdinta

Imperiumin perilliset on tavattoman kiinnostava myös esseemuotoisuutensa vuoksi. Sen lähestymistapa on kirjailijalähtöinen, mikä tuntuu vaihteeksi tuoreelta ja tekee teksteistä helposti sulavia ja innostavia. Esseemuoto onkin varmaan jotakin sellaista, mitä moni nykyisin kaipaa. Se on hitaampaa, henkilökohtaisempaa ja keskustelevampaa pohdintaa, paneutuvampaa ja vivahteikkaampaa kuin kiireinen kritiikki, mutta joka ei toisaalta sitoudu esimerkiksi tieteellisen kirjoittamisen rasittavimpiin konventioihin.

Tosin joidenkin kirjoitusten epämääräisiin viittauksiin ”feministeihin” ja ”feministisiin tulkintoihin” kaipasin enemmän tieteellistä tarkkuutta ja viileyttä. Kiinnostava huomata sekin, että edelleen naiset näyttävät kirjoittavan sekä miesten että naisten teoksista, mutta miehet vain miesten kirjoittamista kirjoista. Yritys löytää jotakin muuta mahdollisen misogynian takaa on kova, etenkin Leena Laaksosen esseessä

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto