Elolliset

Taidokas esikoisteos yhdistää romaanikerrontaan luonnontieteen historiaa ja saa pohtimaan lajien suhteita.

Iida Turpeisen tänä syksynä ilmestynyt esikoisromaani Elolliset on saanut innostuneen vastaanoton. Pääkaupunkiseudun kirjastoissa teokseen on pitkälti yli kaksituhatta varausta. Tähän on varmasti vaikuttanut se, että kritiikeissä kirjaa on luonnehdittu muun muassa ”merkittäväksi eurooppalaiseksi romaaniksi” (Antti Majander, Helsingin Sanomat 4.9.2023) ja yhdeksi ”vuoden 2023 kirkkaimmista kirjallisista helmistä” (Mikko Saari, Kulttuuritoimitus 10.10.2023). Ensimmäinen painos loppui kustantajalta alle viikossa. 

Kolmelle vuosisadalle ulottuva tarina stellerinmerilehmän kohtalosta on huomionsa ansainnut. Elolliset on kaunis ja hallittu romaanidebyytti. Päähenkilöinään todellisia ihmisiä hyödyntävästä tarinasta paistaa läpi taustatutkimuksen valtava määrä, mutta selkeä oma kaunokirjallinen tyyli tuo tekstiin ilmavuutta ja tunteen mielikuvituksen vapaudesta. 

Kirjan avaava meriseikkailu stellerinmerilehmän löytäjän Georg Wilhelm Stellerin matkassa 1740-luvun Beringinmerellä on nopeine leikkauksineen ja kuolemanvaaran kuvauksineen teoksen mukaansatempaavin osuus. Pian niin tutkija kuin hänen löytämänsä ihmeellinen meren jättiläinen ovat kuitenkin jo poissa. Lukijana havahduin kuin hypnoosista: nytkö se jo loppui? Seuraava, 1800-luvun puolenvälin jälkeen tapahtuva tarinaosuus käynnistyy verkkaisemmin. Se sijoittuu Alaskaan, jossa suomalainen kuvernööri Johan Hampus Furuhjelm yrittää pitää venäläissiirtokunnan voimissaan ja etsiä merilehmän luurankoa professori Alexander von Nordmannin tilauksesta.  

Osuuden näkökulmahahmona toimiva Anna-vaimo pitää kotia pystyssä, kun taas sairaalloisuutensa vuoksi yhteiskunnasta eristetty sisko Constance Furuhjelm innostuu huolehtimaan siirtokunnan tiedekokoelmasta. Tieteen historiankirjoituksesta usein sivuun sysättyjen naisten kautta teokseen saadaan suurmiesten seikkailuja laajempaa näkökulmaa. Kuvaamalla kuvernöörin vaimon yrityksiä kouluttaa vastenmielisenä pitämäänsä alkuperäisväestöä teos onnistuu osoittamaan karusti sen, kuinka eurooppalaisen seikkailija-valloittajan kaiken nielevä tarve luokitella ja muovata ympäröivää maailmaa mieleisekseen ulottui luonnontieteistä myös yksityisen ja inhimillisen piiriin. 

Seuraava päähenkilö, kiehtovasti kuvattu suomalainen piirtäjäopiskelija Hilda Olson puolestaan uhmaa ainakin hetken 1860-luvun sukupuolirooleja matkatessaan maailmaa kuuluisan professorin assistenttina. Tässä osuudessa stellerinmerilehmä jää sivurooliin, kunnes neiti Olson saa kunnian ikuistaa Helsinkiin tuodun luurangon piirustuksiinsa. 

Pitkän aikavälin kattavia historiallisia romaaneja vaivaa toisinaan kerronnan hyytyminen ja arkipäiväistyminen lähelle nykypäivää tultaessa. Museotyöntekijä John Grönvall, joka 1950-luvun Helsingissä kokoaa merilehmän luurangon uudelleen, uhkaa jäädä ensin päähenkilöistä kuivimmaksi, ikään kuin jälkikäteiseksi lisäykseksi, jonka avulla merilehmän tarina saatetaan loogiseen päätepisteeseensä. Tarinan edetessä esiin tuleva intohimo suojella lapsuuden lähisaariston lintuja tuo kuitenkin Grönvallin hahmoon lämpöä. 

Viimeinen osuus perustelee mukanaolonsa myös näyttämällä lukijalle luontokadon arkipäiväisyyden kotoisessa Suomessa aikana, jolloin sukupuuton mahdollisuudesta kyllä oltiin periaatteessa hyvin tietoisia. Linnunmunien poimimista pesistä pidettiin lähinnä tervehenkisenä harrastuksena nuorisolle, kunnes siitä 1960-luvulla tuli rikos. 

Virtaavaa ja hallittua kieltä

Yksi teoksen suurimmista vahvuuksista on sen kieli, jonka tarkempi erittely on kuitenkin jäänyt vastaanotossa varsin vähäiselle huomiolle yksittäisiä kehusanoja lukuun ottamatta. Kerronnassa vuorottelevat erittäin pitkät ja hyvin lyhyet virkkeet, mikä tuo tekstille sekä soljuvuutta että painoa. Pisteen sijaan kerronta suosii pilkkua ja ketjuttaa vuolaasti lauseita toinen toisensa perään. Rönsyilevän sijaan tyyli on silti pikemmin keinuva, sillä jokainen lisäys syventää jo sanottua. 

Merilehmä ei ole kärsinyt tulvaa taikka maanjäristystä, ja maailma saaren ympärillä on ennallaan. Se tarkoittaa, että merilehmä on yhä tuolla jossain, että jossain on kylmä ja hiljainen paikka, jonne ihminen ei ole löytänyt, ja jossa merilehmän poikanen voi yhä kääntää vatsansa kohti taivasta ja nukahtaa vailla pelkoa. (s. 159.) 

Sama rytmi toistuu laajemmassa mittakaavassa kirjan luvuissa. Välillä valkoinen tila erottaa hyvin lyhyitä tekstikappaleita. Kokonaisuutena teos on sopivan tiivis, vaikka se kattaa monta ihmiskohtaloa ja sijainteja Beringinmereltä Helsingin Munamuseoon. 

Jokaiseen eri päähenkilöä seuraavaan tarinaosioon on sisällytetty myös yksi kursivoidulla tekstillä erotettu luku. Niissä kerrontaa ei ole suodatettu päähenkilöiden asenteiden ja kokemusten kautta, vaan kertoja tiivistää jopa vuosituhansien mittaisia ajanjaksoja ja tarjoilee luonnontieteellistä tietoa. Näin voidaan esimerkiksi jo 1700-luvulle sijoittuvan osuuden yhteydessä kuvailla stellerinmerilehmän syntyä lajina, vaikka luonnollisesti Stellerillä ja hänen aikalaisillaan ei ollut tietoa evoluution mekanismeista. Näiden lukujen merkitystä syö hieman se, että ristiriitaisesti tekstissä on myös muualla mukana kohtia, joissa kertoja puhuu selvästi nykypäivästä ja itsestään käsin: ”Merilehmässä yhdistyvät myytti ja todellinen eläin, eikä siitä voi kirjoittaa kirjoittamatta merenneidoista” (s. 43). 

Suoria sitaatteja ei käytetä, mikä mahdollistaa tekstille virtaavan rytmin. Kun teksti ei esitä suoraan hahmojen puhetta tai ajatuksia, kirjailija pääsee käyttämään yhtenäistä ja vahvaa tyyliään läpi teoksen. Toisaalta tämä tekee kerronnasta myös tasapaksumpaa, kun asenteiltaan ja taustoiltaan hyvin erilaisten hahmojen mielenliikkeitä kuvataan samalla tavalla. 

Itse merilehmäkin saa hetken ajan toimia fokalisoijana. Eläimen tajuntaa kuvataan hienosti alitajuisten mielikuvien ja ruumiillisuuden kautta, mutta ehkä tässäkin tyyliä olisi voinut viedä vielä pidemmälle omaan suuntaansa muusta kerronnasta:

Nyt sen mielessä häivähtää hämärä kuva kidasta ja hampaista, mutta se on luopunut pelosta liian kauan sitten osatakseen taistella tai paeta. Se koettaa tempoa itsensä takaisin mereen, mutta rantakivet painautuvat nahkaan, köysi vetää sitä aalloista ja jokaisella riuhtaisulla harppuuna kaivautuu syvemmälle lihaan. (s. 66.) 

Koskettavasti sukupuuttojen historiasta

Kirjan takaliepeen esittelytekstin mukaan Iida Turpeinen ”valmistelee väitöskirjaa luonnontieteiden ja kirjallisuuden risteymistä”. Perehtyneisyyttä on tuotu ilmi erityisesti kirjan alkupuolella ripottelemalla mukaan listoja esimerkiksi luonnontieteilijöiden luetteloimista eläimistä. 

Väitöskirjan aiheesta kuuleminen herätti minussa ennen lukemista odotuksen, että potentiaalia risteyttää kaunokirjallisuutta ja tieteellisiä tekstejä olisi ollut ehkä enemmänkin. Avoimesti fiktiivinen tarina voisi mielin määrin yhdistellä eri tekstityyppejä ja silti välttää sudenkuopat, joihin kerronnallinen tietokirjallisuus voi helposti päätyä tiedon ja jouhevan tarinankuljetuksen rajamailla tasapainotellessaan. Etenkin kirjan loppuosa on kuitenkin lähinnä perinteistä historiallista romaania, joka sattuu sijoittumaan tiedemaailmaan. 

Idea luonnontieteen ja romaanin risteyttämisestä ei tietenkään ole ainutlaatuinen. Viime vuosina arvostusta on saanut esimerkiksi chileläisen Benjamín Labatutin Maailman kauhea vihreys (suom. Antero Tiittula, Tammi 2023), joka keskittyy ydinfysiikan suurmiehiin. Kirjansa loppusanoissa Labatut kertoo tehneensä valinnan kasvattaa fiktion osuutta asteittain kohti teoksen loppupäätä. Elollisissa ei hahmotu kovin selkeästi, miksi esimerkiksi tieteellisiä luetteloita ja päiväkirjamaisia merkintöjä ei enää loppuvaiheessa hyödynnetä yhtä paljon kuin alussa. 

Tieteellisen ajattelutavan tuntemus paistaa silti läpi erityisesti siinä, että Elolliset on paitsi stellerinmerilehmän ja ihmisen tuhoisan yhteiselon historiaa, myös sukupuuton käsitteen historiaa. 1700-luvun tiedemiehiä hämmensivät ensimmäiset aavistukset siitä, että maapallolla on joskus vaeltanut eläimiä, joita siellä ei enää ole. ”Ehkä Nooa unohti eläimen arkistaan, ja sen kohtaloksi tuli hukkua maat alleen peittävään veteen, tai ehkä Jumala peruutti luomistyönsä ja antoi eläimen haipua historiaan, mutta Stelleriä luonnontutkijoiden selitykset eivät vakuuta” (s. 92). Georg Wilhelm Stellerille on mahdotonta hyväksyä ajatus, että luonnon täydelliseksi luotu järjestelmä voisi järkkyä. Alkuosan seikkailukirjamaisuus korostaa, kuinka tuon ajan ihminen vielä saattoi nähdä maailman rajattomana ja avoimena, täynnä löydettävää ja hyödynnettävää. 

Vuosisataa myöhemmin Anna Furuhjelm jo ymmärtää, että hirmuliskot ovat mennyttä. Vahvana elää kuitenkin luottamus siihen, että kunhan rationaalisesti selvitämme kaikki luonnon salaisuudet, arvaamaton luonto voidaan kesyttää ja tulevat joukkokuolemat estää. Pikkuhiljaa leviää uusi käsite, sukupuutto, ja sen edellyttämä kauhistuttava totuus, jonka moni haluaisi kieltää. Asia todetaan lakonisesti: ”Cuvier luokittelee kaksikymmentäkolme kadonneeksi uskomaansa lajia, kutsuu koolle oppineet ja sukupuutosta tulee totta” (s. 116). 

Elolliset esittää häiritsevän ja nykypäivänä erittäin ajankohtaisen kysymyksen tiedon ja vastuun suhteesta. 1700-luvulla ihminen luuli luonnon olevan ehtymätön luonnonvara. Nykyään tiedämme paremmin, mutta vimmamme syödä, silputa ja säilöä vitriineihin muunlajisia olentoja ei ole kadonnut mihinkään. Toisaalta kirja on kertomus myös tieteelle oman panoksensa antaneiden ihmisten kunnioituksesta ja ihmetyksestä luontoa kohtaan. Tarinalla on vahva eetos, mikä kaunokirjallisuudessa voi pahimmillaan olla liian alleviivaavaa. Elolliset puolustaa merilehmää ja sen kohtalotovereita kuitenkin herkkyydellä, joka tempaa lukijan mukaansa.