Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Vaihtoehtoista historiankirjoitusta

Esko Karppanen, 22.4.2001
Philippe Ariès: Omassa huoneessa. Yksityiselämän historiaa ... s., Nemo 2001 Kääntäjä(t): Johanna Ilmakunnas

Ranskassa ilmestyi jo 1980-luvulla 3-osainen teos Yksityiselämän historiaa (Histoire de la vie privée), jonka 1500-1700-lukuja käsittelevä osa on nyt ilmestynyt suomeksi. Kirjan toimittajat Philippe Ariès, Georges Duby ja Roger Chartier sekä kirjoittajat edustavat niin sanottua annalistista koulukuntaa, joka on pyrkinyt siirtämään historiantutkimuksen painopisteen perinteisistä poliittisesta ja sotahistoriasta sosiaali- ja taloushistoriaan.

Kyse ei ole yhtenäistä liikkeestä, mutta annalistien ansiosta historiankirjoitus on laajentunut kattamaan mm. lapsuuden historian, arkipäivän historian ja psykohistorian. Koulukunnalla on jo jonkin aikaa ollut edustajansa myös Suomessa.

Orest Ranum kirjoittaa yksityiselämän turvapaikoista. Siitä, mikä ennen oli ollut pelkkä huonekalu, tuli kokonainen huone. Vuode siirtyi huoneen keskeltä alkoviin, joka laajeni makuukamariksi. Kirjoituspöytää alkuaan tarkoittanut sana étude laajeni merkitsemään työhuonetta, kun kirjoituspöydälle ja sen ääressä tehtävälle työlle varattiin oma tilansa. Samoin kävi kirjahyllyä tarkoittaneelle bibliothéquelle.

Maut muuttuvat

Kiintoisaa on myös lukea, kuinka käsitykset ravinnoksi kelpaavista eläimistä ja eläinten ruhonosista ovat vaihdelleet eri aikoina. Haikaroita ei enää Euroopassa syödä, ja renessanssissa – ainakin yläluokassa – luovuttiin myös sian korvien, kärsien ja saparoiden käytöstä ruoanvalmistuksessa. Nyttemminhän ne ovat varsinkin Etelä-Euroopassa ja Ranskassa palanneet keittiöön ja kauppoihin – toisin kuin EU-Suomessa, jossa nämä herkut menevät teurastamossa roskiin tai päätyvät korkeintaan koiranruoaksi.

Suurin muutos eurooppalaisessa ruokakulttuurissa tapahtui kuitenkin siinä, että yhteisestä ateria-astiasta luovuttiin, eikä juomakuppikaan kiertänyt enää ruokailijalta toiselle.

Sydämen oppivuosia

Intohimot ovat jyllänneet ihmisissä aina. Ranskassa ajateltiin 1600-luvulla, että mies kärsii inhohimoista enemmän kuin nainen. Luonteeltaan naista kylmempänä mies järkevänä
olentona ymmärtää intohimojen turhuuden ja siksi kärsii niistä – toisin kuin nainen, jota pidettiin intohimojen ruumiillistumana.

Koska tabut estivät ihmistä kohtaamasta intohimojaan suoraan, niille täytyi löytää muita kulkuväyliä. Rippi-isälle saatettiin tunnustaa ensin intohimon olemassaolo; sitten tuli tarve ripittäytyä yhä useammin, kunnes rippi-isä tajusi olevansa itse tuon intohimon kohde – ja ehkäpä hänellä ei ollut aina mitään sitä vastaankaan…

Kristillisessä kulttuurissa miestenvälinen rakkaus on ollut aina tabu. Torjuttu intohimo saattoi ilmetä kuitenkin miesten välisissä naiskokemuksia käsittelevissä keskusteluissa – kuten tänäänkin. Niin ikään kirjeet ja niissä esitetyt viittaukset esimerkiksi antiikin kirjailijoihin tarjosivat jonkinlaisen purkautumistien ystävysten väliselle intiimille ulottuvuudelle.

Elämää ja erotiikkaa

Viime aikoina on taas kauhisteltu toisaalta kirjallisuuden yksilö- ja kirjailijakeskeisyyttä toisaalta seksuaalisuuden suurta osuutta nykytaiteessa ja vanhemman taiteen tulkinnoissa. Kirjailijat kuvaavat yhä henkilökohtaisemmin ja avoimemmin depressioitaan, aviokriisejään, alkoholismiaan, kuka mitäkin.

Mutta tämä ei ole uutta. Jo renessanssin ja valistuksen aikaan kirjoitettiin päiväkirjoja, omaelämäkertoja, muistelmia jne. Rousseau tunnusti teoksessaan Confessions nauttivansa seksuaalisesti piiskatuksi tulemisesta, ja Rabelais oli jo aiemmin kuvannut seikkaperäisesti anaalien nautintojen autuaallisuutta. 1700-luvulla, jolloin jumalakeskeinen maailmankuva muuttui ihmiskeskeiseksi, ilmestyivät sellaiset eroottisen romaanitaiteen klassikot kuin Mirabeaun Erotika Biblion, Montesqiueun Temple de Gnide, markiisi d’Argensin Thérèse philosophe sekä tietenkin markiisi de Saden teokset, jotka kuitenkaan eivät ensijaisesti ole erotiikkaa eikä sen pohdintaa.

Eroottisen (Jean Marie Goulemot sanoo ”pornografisen”) romaanin muoto oli sama kuin ajan romaanin yleensä: oli kirjeromaania, päiväkirjaromaania, dialogiromaania, minämuotoista kerrontaa. Eroottinen kirja saattoi alkaa siten, että kertoja yllättää seksiä harjoittavan parin, mikä toimi vihjeenä kuinka romaani tulee lukea. Eroottinen kirjallisuus näyttää – ja näytti jo tuolloin – itselle kuuluvan yksityisen alueen, joka kuitenkin on meille kaikille yhteistä ja juuri siksi meitä yhdistävä alue, jos vain uskallamme sen kohdata.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto