Haisee kaikkia tuoksuja

Vaikka kirjan kannessa lukee ”Dystopia OK”, tarjolla voi olla omalaatuisia nautintoja. Sini Silverin teoksessa perinteiset runotermit, kuten metafora ja personifikaatio, eivät ehkä päde.

Sini Silverin uusin runoteos Haisee kaikkia tuoksuja on fragmentaarinen kielikuvien riemumarssi. Silveri on esikoisteoksellaan Titaanidisko (Poesia 2020) meritoitunut Kalevi Jäntin palkinnon saajana ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Ennen tätä häneltä on julkaistu myös runovihko Muovailen muovipussista kaunista kahvaa (Zäp Books 2016). 

Jos HKT pitäisi jonkin vakan alle asettaa, se olisi mitä luultavimmin proosarunouden, vaikka kokonaisuus tuntuu pakenevan näin yksinkertaistavia määritelmiä. Yleisin tekstiyksikkö on proosakappale, mutta muutamat säemuotoiset tai sen kaltaiset osiot rytmittävät ja keventävät niin taittoa kuin teosta kokonaisuudessaan. Silverin pienet oliopiirrokset pilkahtavat satunnaisilta sivuilta ja sulostuttavat kuvattua dystopiaa. 

Raunion luonne 

HKT:n maailma on raunio, maailmanloppu tai kenties pikemminkin useita maailmanloppuja. Teos jakautuu seitsemään lukuun, ilmataskun kaltaisiin säiliöihin, joihin on suljettu nykyisen maailmamme kummallisiin asentoihin tipahtaneita rippeitä. Jokainen luku alkaa kursivoidulla osuudella, jonkinlaisella esilaululla, joka tarjoaa lukuohjeen tai tunnelman. 

Tämä korostuu ensimmäisen johdattelun kohdalla, jossa kaikki lähtee liikkeelle juuri rauniosta: ”Rauniot houkuttelee, niiden kolmio: dystopia, kauhukiima ja elämä itse. Raunion vastapaino on hylätä se, eiolemuitavaihtoehtoja -draama. Sillä ei luonto – oma tai muu – puhu, rakasta tai varoita. Se hehkuu. Raunio on niin kauan kun se loppuu.” (s. 5.) HKT:n maailmaan astumisen ehdoksi annetaan raunion määritelmän hyväksyminen, kuin teosta ei saisi lähestyä (tai se olisi yhtä tyhjän kanssa) ennen hehkun, lopun ja varoituksen puutteen sallimista. 

”Ei maailmanloppu ole lähellä vaan koko maailma on” (s. 56), Silveri määrittää ja asettaa tuhon, kaaoksen ja asentojen omituisuuden lähdöksi, täksi ja tulevaksi. Maailmanloppu on tässä ja nyt, mikä tekee siitä maailmamme. Loput eivät suurimman osan ajasta kuitenkaan ole toivottomia kärsimyskuvaelmia, vaan yksityiskohdista versovia, uudistavia olemisen asentoja.  

Kitkasta syttyvä kielikuva

Silveri rakentaa fragmentaarista runouttaan surrealistista kitkaa lähentyvälle jännitteelle: ”Minä on printattu kuva. Itse on kahdeksaan suuntaan venyttelevä luoti, pihalla kusella nähty tähden syttyminen. Kysypä makuupussilta, millainen ilma koira on.” (s. 22.) Teksti on vastaavien kuvausten kerrostumaa, jossa mahdottomuuksien ja mahdollisuuksien kysymykset ovat epäoleellisia. Ilmaisu ei kuitenkaan kapsahda absurdiuteen, vaan pitää yllä kosketusta jonkinlaiseen tunnistettavaan todellisuuteen. Osissa on tuttuutta ja itsensä voi asemoida suhteessa esitettyihin asioihin, vaikka tämä edellyttääkin useimmiten kolminkerroin mutkalle vääntymistä. Teoksen maailmoja on toisinaan vaikeaa sovittaa yhteen, mutta kenties missään kohtaa ei olekaan kyse yhteensopivuudesta tai -sopimattomuudesta, vaan dystopian massan erillisistä mutta samasta kaaoksesta syntyneistä rinnakkaistodellisuuksista. 

Monet teoksessa suoritetut toiminnat ovat hassulla tavalla hyvinkin arkisia. Määrittävänä hetkenä on esimerkiksi ”pienen maailmanlopun torstai”, jonka ajassa sanan suu ajatteleminen aiheuttaa nälkää. Kokemushistoria ja maailma on pyyhitty tyhjiksi, mutta jotenkin navigointi onnistuu: ”Haluan muuttaa kaiken ja koska en tiedä ennalta yhtään mitään valikoin maasta kasveja.” (s. 6.) Pienen maailmalopunkin keskellä on mökki ja kasvinachoja, myöhemmin HIM-mystiikkaa ja Koffin avaamisen ääntä. Tunnetut arkipäiväisyydet ovat teoksen anomalioita, jotka tulevat epämukavuuden rajoja hipoen iholle. Mitkä käsitteet ja toiminnat selviävät dystopiaan saakka? Miten ne adaptoituvat uuteen ympäristöön?

Mitkä käsitteet ja toiminnat selviävät dystopiaan saakka? Miten ne adaptoituvat uuteen ympäristöön? 

Kieli on kuvineen niin tilansa rakentavaa ja ottavaa, että sen metaforisuus asettuu kyseenalaiseksi. Ehkäpä taivas todella on ”paksu sininen ryijy ja siinä on ihrainen valkoinen alareuna” (s. 13). Dystopiassa asuvat pulut nimeltä Hankala, Torvi ja Maailmanloppu, joiden pesissä on koirien raatelemia oksia (s. 17). Allegorioita voisi metsästää loputtomiin; etsiä, tulkita, tulkita uudelleen. Kuviin tarttuu, niitä vertaa tunnettuun, puntaroi ja luopuu vertaamisesta, joka alkaa vaikuttaa älyttömältä näiden maailmojen ja maailmanloppujen kehyksissä. 

Mielleyhtymiä surrealistisiin teksteihin syntyy koko teoksen mittaan. Esimerkiksi André Bretonin ja Philippe Soupault’n automaattikirjoitettu Magneettikentät (1919, suom. Timo Kaitaro & Janne Salo, 2013) pyrkii jäljittelemään mahdollisimman tarkasti tajunnan vapaata juoksua. Silverin ilmaisussa on samaa virtausta. Surrealistien automaattikirjoitus on outoudessaan riemastuttavaa, mutta käy toisinaan raskaaksi perata ja sisäistää. Maailmat ovat puhdasta, usein juonetonta älyttömyyttä, unenomaista logiikkaa, jota täytyy pikemminkin kokea kuin ymmärtää.  

Silverin teksti ei ole yhtä raskasta kuin surrealistien kirjalliset kokeilut, mutta myös HKT herättelee samankaltaisia vaikutuksia. Erikoisuus ja jatkuva kielikuvien jännite, vaikka kuinka lempeä ja hoivaava sellainen, asettaa haasteensa. Jokainen lause ja virke tuntuu vaativan pysähtymistä, niiden lainalaisuuksien ja mahdollisten mahdottomuuksien tutkimista. Tekstin tiiviys ei ole erhe tai vähennä sen arvoa – päinvastoin – mutta kokonaisuus saattaa lähiluvun ystäville hyvinkin olla antoisimmillaan pienissä erissä tutkittuna. 

Toiminta, kritiikki ja nautinto, posthumanistisesti

Toimija ja maailma ovat jatkuvassa metamorfoosin tilassa, kaikelle alttiita, poikkilajisia tai kenties kaikkien lajijaotteluiden tuolla puolen operoivia olentoja. Toimijuudet välittyvät posthumanistisina: niin materiat kuin muut ei-inhimilliset olevat liikkuvat ihmiskeskeisten oletusten ja mallien ulkopuolella. Oivaltavimmillaan toimijuuden kuvaus ja viittaussuhde todelliseen ovat esimerkiksi, kun loska ”puukottaa kylkeen terotetulla hammasharjalla, TSAK TSAK TSAK, iskee mutta ei anna talvea” (s. 14). Juuri tältähän helmikuinen Helsinki märkine lumineen ja päättymättömine melkein-mutta-ei-ihan-talvineen tuntuu. Hammasharjan voi tuntea kylkiluiden välissä. 

Uusia eliöitä ja olotiloja tipahtelee tuon tuostakin, vaikka niiden kyvyt ovat monasti varsin suppeat. ”Bakteeri menee nyt viidennelle luokalle” (s. 28), eikä bakteerin elämänkaaren kuvittelu ihmisille totunnaisissa raameissa ole vaivatonta. Personifikaatio on tukevaa, mutta ei ole selvää, voidaanko enää edes puhua personifikaatiosta. Onko posthumanismi Silverin raunioissa niin loppuunsa vietyä, että minkä tahansa lajisten tai lajittomien olevien arviointi ihmistyypillisten linssien läpi on täysin tavatonta – kenties teoksen ainoa mahdottomuus? Koulunkäynti on vain koulunkäyntiä, inhimillisistä malleista irrotettua liikettä ja navigointia. 

Myös itse on toinen ja toiseutettu. ”Ympärilläni on Happy Millennium -julisteita, ilmapalloja. Kirjoitan alien-unta, alien-näkyjä, tulen itseni läpi. Tulen muovisen elimeni päästä. […] Olen pelkkää kerrosta.” (s. 25.) Oleminen on itsestä riippumatonta materian liikehdintää ja itse palautetaan osiin. Kaikki on toimijuutta, eikä oman itsen puutos yksikkönä siis välttämättä ole surullinen vaan jopa hoivallinen ajatus. Olen pelkkää kerrosta eli niin paljon enemmän kuin itse, ikään kuin. ”Minulla on kapea kieli, kieli etten olisi yksin” (s. 44). 

Nykyihmisen eksistentiaalinen kriisi, jatkuva FOMO ja pyrkimys jonnekin, toisaalle, ei kuitenkaan ole suodattunut maailmanlopussa. ”Enää ei tarvitse kuin eriyttää kahtalainen kulta tietokoneista koruiksi, olla lokkien eläinlääkäri, sellainen joka helpottaa niiden ruuansulatusta. // Enää tarvitsee vain oppia kunnostamaan hajoavaksi tarkoitettuja huonekaluja.” (s. 26.) Dystopian olennotkin maalaavat itseään hämäävät naamarit päivästä tai muusta ajan rajauksesta toiseen.

Yksi pudonnut maitohammas = euron kolikko tyynyn alla. Kapitalismin suuri huijausko?

Myös kapitalismikriittisyys pilkahtelee riveiltä raikkaasti, vailla turhaa julistamista: ”Leirin ensimmäinen yksityinen kivi on nykyään korvatulppa” (s. 15). Yksityisomistajuuden auvo kääntyy hiljentämisen yritykseksi, nykyhetken ulossulkemisen havitteluksi. ”Tämä on vapaa-aikaa paikassa jossa on maitohampaiksi muodostuneita rakennuksia” (s. 18). Väliaikaisuus ja pysyvyyden puutos ovat lempeitä, jopa leikkisiä keinoja, jotka asettavat jatkuvan uusiutumisen ajatuksen naurunalaiseksi. Tekstistä välittyy ajatus ja tunne siitä, että maitohampaita katsotaan kuin äiti lasta, hyväksyen, tietoisena vastuusta ja toisen kykenemättömyydestä. Yksi pudonnut maitohammas = euron kolikko tyynyn alla. Kapitalismin suuri huijausko? 

Vahvoina teemoina nousevat nautinto ja hoiva. Jotkin lausahdukset lipsahtavat käytettyjen, jopa kliseisten kuvausten puolelle: ”Mikä tahansa on pesä, mikä tahansa on liukuvoidetta. Todellinen turvallisuus on vaarallista heittäytymistä toisten kanssa. Jokainen nolo fantasiointi on raju upea toive.” (s. 45.) Teoksen maailmassa tai maailmoissa kaikki on niin erityisen kummallista, että nautinnon kuvaaminen näinkin tunnetuilla tavoilla kalahtaa jokseenkin onttona. 

Toisaalla toteamukset kuten ”[k]oen sukupuolta” (s. 59) ovat yksinkertaisia selviöitä, joita moni meistä ei kuitenkaan ole tottunut omassa kokemusmaailmassaan käsittämään sellaisina. Joku ”[i]hastuu, itkee, syö proteiinipatukan kaupan edessä” (s. 60). Paikka ”ilman perillisiä ja täynnä näkymätöntä hoivaa” (s. 16) on samaa ja täysin eri maailmaa kuin se mitä puiden takana on eli ”ihmisen tuottamista ihmisten avulla” (s. 14). Lisääntyminen esitetään kliinisenä tuotantona, jonakin mikä tapahtuu kaukana nautinnon tiloista. Tämä piirtyy queerinä: nautintoa nautinnon vuoksi ilman biologisia odotuksia tai pakotteita. Huomaan kuitenkin pysähtyväni pohtimaan queerin reunaehtoja. Voiko esimerkiksi heteronormatiivisten suhteiden nautinto olla queeriä? Ainakin Silverin maailmoissa, joissa käsite kaikuu pikemmin asenteena kuin objektiivisena lainalaisuutena, se voisi olla mahdollista. 

Nautinto leikittelee, kyseenalaistaa itseään: ”Imen valkoista aanelosta kasvin pysyvyyden ja nahkatårtun toimistolla” (s. 49). Se on kepeää, hikistä ja jatkuvaa, sitä ”että ryhmä mielikehoja on taistelemassa ja sitten oleskelemassa laiskana ja kiihottuneena” (s. 48). Erikoisten lainalaisuuksien, täysin fantastisen dystopian kuplassa nautinto on vaivatonta, hellää ja kinkyä. Nautinnon teeman kautta koko dystopian vallitsevuus on helppo kyseenalaistaa. Mikä todellisuudessa on dystopian vaatimus ja voisiko se sulkea sisäänsä kauneutta? 

Takaisin vihanykyisyyteen

Hinku rinnastaa Silverin rauniot Maurice Blanchot’n juuri suomennetun Tuhon kirjoituksen (1980, suom. Viljami Hukka, 2024) kuvastoon on kova. Tulevaisuudettomuus ja jonkinlaisessa ajattomassa paradoksilimbossa pyöriminen on molempien kirjoittajien raunion hetki. Kuitenkin siinä missä Blanchot’n mukaan tuhoa ei voida sijoittaa tulevaisuuteen vaan ”se on pikemminkin aina jo tapahtunut, ja silti olemme sen äärellä tai se uhkaa meitä” (Tuhon kirjoitus, s. 5), Silverillä raunio ei ole lähtökohtaisesti uhkaava tai välttämättä edes tuhoava. ”Ei ole mitään, ei siksi että jokin olisi muuttunut, vaan koska resursseja ei koskaan ollutkaan” (s. 6), Silveri kirjoittaa. Niin Blanchot’lle kuin Silverille raunio on välttämättömyys, sisään rakennettu pakko. 

HKT saattelee lukijan ulos maailmastaan sanoin: ”Kaikille paljon terveisiä ja onnea vihan harjoittelemiseen, anaaliyleiseen ajan venyttämiseen” (s. 61). Toivotus muistuttaa, että maailmanloput eivät yllä nykytodellisuuteemme vaan pitkäveteinen, vihamielinen arki on kohdattava jälleen. Maailmanloppu ei ole vielä aivan oven takana, mutta Silverin jäähyväisjulistus ei kuitenkaan luo tilaa huojennukselle. Omaan, todelliseen olemassaoloon palaaminen maistuu kalkilta maailmanloppujen riemastuttavien mahdottomuuksien rinnalla. 

”Dystopia OK” ei ole vain kannen kohokirjaimin koreileva motto vaan myös ennustus, joka lupaa muun muassa tavallisia jättiläisiä, paljon epäilystä, liikkumista myös valossa, länkkärien elämistä, ihmisiä joukkouhkana, josta löytyy joukkosydän, epävarmuuden normalisoitumisen häviämistä, kokemuksia, eritteitä ja ei-pelkoa. Pahemminkin voisi olla. Pahemmin saattaa täällä ollakin.