Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Pienet suuret askeleet

Kari Levola, Lukukeskuksen pj, Suomen Kirjailijaliiton pj, 4.6.2008

Kirjailijaliiton puheenjohtajana olen nyt kuudetta vuotta, saman verran olin kirjallisuuden läänintaiteilijana 1990-luvulla, ja niiden välissä Kiiltomadon päätoimittajana sen käynnistyessä. Lukukeskuksen olen tuntenut siitä pitäen, kun julkaisin esikoisteokseni vuonna 1980 ja lähdin nuorena kirjailijana kiertämään kouluja ja kirjastoja. Silloin nimenä oli Kirjailijakeskus, mutta yhä se Lukukeskuksena tarjoaa uusia haasteita ja vastuita, kun toimintakenttä muuttuu.

Otin Lukukeskuksen puheenjohtajan tehtävän kontolleni en ahnehtiakseni ja kasatakseni vastuutehtäviä, vaan koska olen kuuden vuoden pestin jälkeen jättämässä Kirjailijaliiton puheenjohtajan kiireet. Ajattelin, kun kutsua kuului, että ehkä ei kumminkaan ole vielä minun aikani vetäytyä Raisionlahden tietämille puutarhaa hoitamaan ja muistelmia kirjoittamaan. Ehkä kirjailijankuvaani kuuluu osallisuus yhteisiin tekemisiin kirjallisen kulttuurin edistämiseksi.

Lukukeskus on tehnyt ja tekee tärkeää työtä. Se on vakiinnuttanut paikkansa kirjallisuuselämässä, pisimpään koulujen kirjailijavierailuissa ja esimerkiksi kotimaisen lyriikkamme esiintuonnissa runoilloissaan, mutta koko ajan ja ennakkoluulottomasti myös uusissa, erilaisissa projekteissaan. Kaikissa näissä Lukukeskuksen julkaisut Lukufiilis, Vinski ja Kiiltomato ovat tärkeänä tukena.

Lukukeskuksen taustavoimina ovat kaikki kirjailijajärjestömme, kääntäjät, arvostelijat ja lisäksi Kirjastoseura, Kansanvalistusseura ja äidinkielen opettajat. Yhteistyö on entistäkin tärkeämpää – sitähän tehdään tekijäjärjestöjen toimesta myös tekijänoikeusjärjestö Sanastossa –, sillä tulevaisuus on haaste manaamattakin. Vaikka merkittävä osa taloudesta tulee opetusministeriöltä, Lukukeskuksenkin on hankittava toinen puoli rahoituksestaan projektirahoituksin.

Lähdin mukaan, tai palasin, Lukukeskuksen toimintaan tilanteessa, jossa toimintaa kymmenen vuotta luotsannut Riitta Vaismaa jättää toiminnanjohtajan tehtävät ja Nuoren Voiman Liitossa kokemuksensa hankkinut Anu Laitila tulee hänen tilalleen. Riitta ehti kautenaan luoda Lukukeskukselle laajan toimintapaletin, ja Anulla riittää sen laajentamisessa edelleen haastetta. Uusia alueita löytyykin Lukukeskuksen tämänvuotisesta toimintasuunnitelmasta: kirjailijavierailut sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksissa, kirjailijavierailut tekniikan ja liikenteen alan oppilaitoksissa, lastenkirjailijat esikoulussa, kulttuurihistoriaa peruskoulun yläluokille…

Uudet hankkeet tulevat lisänä Lukukeskuksen perustoimintoihin, joita ovat esimerkiksi kirjailijavierailut, mielikirjapäivä, lukuleikkikuu ja Lukukeskuksen julkaisut Kiiltomato, Lukufiilis ja Vinski. Lukukeskuksen hallitus, joka on aktiivisesti ottanut sähköpostin välineekseen yhteiseen ideointiin, on jo ehtinyt kehitellä uusiakin tulevia hankkeita: ikäihmisten tavoittamisen kirjailijavierailuilla vanhainkoteihin, nuortenkirjaikäisten lyriikankokemuksen kohentaminen haastamalla kirjailijoita kirjoittamaan lyriikkaa kohderyhmälle ja niin edelleen.

***

Muistan vielä, miten nuoret kirjoittajat innostuivat piimäaiheisista mietelmistä Nuorison Taidetapahtumaleirillä 1980-luvun alkupuolella. Siis tällaisista: Mitä piimä sanoi astuessaan kuuhun? Tämä on pieni askel piimälle, mutta iso askel osuusmeijerille.

Lukukeskus tarvitsee kaikkia pieniä suuria askeliaan. Meidän kirjallinen kulttuurimme tarvitsee niitä.

On hyvä muistaa, että kaikki kirjaa ja lukemista koskevat negatiiviset skenaariot eivät suinkaan ole toteutuneet. Takavuosina maalailtiin, että lasten ja nuorten uuslukutaidottomuus, siis kirjaan tarttumattomuus, kasvaa. Toisin on kuitenkin käynyt, kun koulu on ottanut haasteen vastaan. Oppiaineen nimi on nykyään äidinkieli ja kirjallisuus, ja toki opettajista riippuen kouluikäiset tarttuvat ahkerasti kirjaan, pojatkin. Toinen asia on se millaiseen aikuiseen maailmaan he pääsevät kasvamaan.

1990-luvun lopulla, tietokonehuuman vallitessa, manattiin sitä, miten painettu kirja joutaa jo ulkomuseoon, kun kaikki siirtyy verkkoon. Kirjastoissakin tähän tulevaisuuteen alettiin valmistautua. Toisin kuitenkin on käynyt, ainakin vielä. Kirja on pitänyt pintansa, ihmiset menevät nukkumaan tai laiturille ongelle edelleen mieluummin ihan oikean kirjan kuin tietokoneen kanssa. Puheet kaikenmullistavasta e-bookistakin ovat hiljentyneet. Ja kirjastojakin käytetään, vaikka sieltä ei enää löydäkään kirjoja yhtä monipuolisesti kuin ennen, eikä kirja enää tahdo päästä jatkamaan elinkaartaan, mikä kuitenkin olisi juuri kirjastojen haaste ja vastuu.

Ehkä kirjan eliniän lyheneminen onkin huolestuttavin piirre tai oire nykykehityksessä. Kirjoja ilmestyy enemmän kuin koskaan, mutta yhä enemmän kuin parasta ennen -tuotteina. Kirjasyksyn jälkeen kirjat alkavat jo alkutalvesta matkansa kohti unohdusta, monet ehtimättä jättää juuri mitään jälkiä. Uutta tulee, mutta vanha katoaa nopeasti; sellaisesta hölmöläisten peitonjatkamisesta on sivistys kaukana.

Nimikemäärät kasvavat, uusia pieniä kustantamoja syntyy, niin, ja entistä komeampia kirjastoja. Mutta on syytä varautua melkoiseen pudotuspeliin. Sivukirjastoja suljetaan, pienten paikkakuntien kirjakauppoja lopetetaan – niinhän on jo tapahtunut, melkoisessa määrin. En ihmettelisi, vaikka pudotuspeli piankin koskettaisi myös pieniä, vireästi aloittaneita kustantamoja.

Siksi ei olekaan mitään syytä henkselien paukutteluun, vaikka kirjallisuuselämä päällisin puolin näyttäisikin elinvoimaiselta. Tarvitaan niitä piimän askelia, jotka voivat olla kirjallisuudelle suuria. Lukukeskus tekee tärkeämpää työtä kuin se ehkä arjen aherruksessaan osaa miettiäkään. Kiiltomato, jonka alkuvaiheisiin pääsin läheltä osallistumaan, on vakiinnuttanut paikkansa aivan kirjallisuuselämämme ytimessä kantaessaan huolta kirjallisuuden laajasta näkymästä.