Millaista puistokirjallisuutta Kiiltomadon taustavoimat suosittelevat? Kahdeksan tekijää valitsi omat esimerkkinsä teksteistä, jotka sopivat erityisen hyvin ulkosalla luettaviksi.

Kevät 2026 ei ole toistaiseksi hellinyt suomalaisia puistolukijoita. Ilmastonmuutoksen aikakaudella voimme silti luottaa ainakin siihen, että sää on ennakoimaton. Kysyin muutamilta Kiiltomadon ja Lukukeskuksen tekijöiltä heidän omia suosikkejaan puistolukemistoksi.

Absurdeja kohtaamisia…

Ensimmäisenä vastasi Kiiltomadon toimituskuntaan kuuluva kirjailija Satu Taskinen, joka valikoi saksankielisen modernismin helmen:

”Kirjasuositukseni puistoklassikoksi on Robert Walserin romaani Jakob von Gunten (1909). Se on nimihenkilö Jakobin kertoma tarina opinahjostaan eli omalaatuisesta palvelijakoulusta Benjamenta-instituutista. Romaanin maailma on absurdi ja salaperäinen, jopa vähän pelottava.

”Rakennuksemme takana on vanha, villiintynyt puutarha. […]. Yksikään oppilas ei saa sinne astua, miksi oikeastaan, sitä en tiedä. Mutta kuten sanottu, meillä on myös toinen puutarha kuin tuo käsin kosketeltava. Oppikirjassamme Benjamentan poikakoulun tavoitteet lukee sivulla kahdeksan näin: ’Hyvä käytös on kukoistava puutarha.’ – Sellaisissa henkisissä ja tunteikkaissa puutarhoissa me oppilaat saamme juoksennella vapaasti. Ei hassumpaa.” (S. 76.)

Kirjan yhtä aikaa raskaan pakon ja keveän välinpitämättömyyden rajalla tasapainoileva vaaran tuntu vaikuttaa todella kummalliselta ja silti oudolla tapaa realistiselta. Osuvalta siihen, millaista omaan sisäisyyteensä lukitun ihmisen elämä maailmassa voi tuntua. Romaania onkin kiva lukea ulkona, tapahtumisen keskellä ja toisten ihmisten joukossa, missä ajatukset voivat kirjan innoittamina vaellella vapaasti ja tuulettua.

Jakob von Gunten sopii hyvin myös lukupiirikirjaksi; sen herättämät kysymykset ja mahdolliset tulkinnat eivät lopu ihan heti. Erkki Vainikkalan suomennos kulkee erinomaisesti. Rikkaasta sanavarastosta löytyy välillä erityisen kekseliäitä herkkuja.”

mahdottomasti käännettävät teokset on aivan mahdollista kääntää

Millaiseen valintaan päätyy Kiiltomadon toimituskunnan uusi jäsen, kirjallisuudentutkija ja meille erityisesti lasten ja nuorten kirjallisuudesta kritikoinut Maria Laakso?

”Muusikko-laulaja-beatles-maailmanparantaja John Lennonin, öh, juttukokoelmat John Lennon panee omiaan ja Hispanialainen jakovainaa kannattaa mieli-ilolla ja suurella nauttimuksella pakata mukaan kesän rientoihin. ”Öh” edellisessä virkkeessä vihjaa näiden teosten vaikeaan määriteltävyyteen. Ne edustavat nonsense-runoutta, psykedeelistä proosaa, kuvakirjaa ja luultavasti vielä lukuisia muita lajeja.

Lajeista viis, sillä kosmisesti ajatellen:

”Jamulan silmässä me olemme vain banaaniterttu – heilumme tuulessa – odotamme, Wabuuba, niin sanoakseni odotamme  hetkeä jolloin meidät kuorii Hänen suurijaymmärtäväinen lempensä – ja jotkut niistä putoavat kivikköön ja jotkut putoavat rinnuksille. (Hispanialainen jakovainaa, 82.)”

Jamulallista väliintuloa odotellessa voi hyvinkin lukea näitä klassikoita, joiden tulkitseminen on hukkaan heitettyä energiaa, ja joita lukiessa voi siis vallan mainiosti keskittyä vain makustelemaan kieltä. Kielen suhteen suosittelen alkukielisten teosten lisäksi Anselmi Hollon nerokkaita ja tyystin järjettömiä suomennoksia, jotka osoittavat, että mahdottomasti käännettävät teokset on aivan mahdollista kääntää.”

…nykykirjallisuutta Pohjoismaista…

Toinen Kiiltomadon toimituskunnan uusista nimistä on kriitikko ja väitöskirjatutkija Sofia Blanco Sequeiros, joka onnistui ovelasti ujuttamaan mukaan kaksi suositusta:

”Aluksi ajattelin suositella puistokirjaksi Elena Ferranten Loistavaa ystävääni, koska se on hieno sekoitus runoutta, saippuaoopperaa ja poliittista historiaa. Täydellistä kevät- ja kesälukemista siis.

Päädyin kuitenkin Oliver Lovrenskin esikoisromaaniin Silloin ennen. Sen kertoja on teini-ikäinen, Oslossa asuva Ivor, ja romaani kuvaa hauskasti ja kauniisti Ivorin ja hänen ystäviensä elämää ja keskinäisiä suhteita muutaman vuoden ajalta. Nuorten tavanomaisen sekoilun rinnalla jokaisen pojan arkea mutkistavat kuormittuneet vanhemmat, päihteet ja rikollisuus. Poikkeuksellisen onnistunut esikoinen limittää hienosti poikien elämään kuuluvan hassuttelun ja surun.

Romaanin on suomentanut ilmiömäisen hyvin Onerva Kuusi. Suomennos tavoittaa nuorison käyttämän, monia kieliä ja slangia sekoittavan puhetyylin loistavasti. Teoksen lyhyet, proosarunomaiset luvut kuvailevat niin edesmenneen isoäidin ruoanlaittoa, kaveriporukan yhteisiä vitsejä kuin pieleen menneitä huumekokeilujakin. Kevään ja kesän Oslo vilahtelee taustalla: ystävykset hengailevat torilla, julkisella laiturilla ja kebab-ravintolassa. Kaikki erinomaisia paikkoja lukea tätäkin kirjaa.”

 

Lysmaskenin päätoimittaja Camilla Lindberg puolestaan valikoi kokoelmateoksen suomenruotsalaisen runouden kärkinimeltä:

”Otan mukaani puistoon Jag studerade en gång vid en underbar fakultet -teoksen, jonka on kirjoittanut Tua Forsström. Se sisältää muun muassa kokoelmat Snöleopard, Parkerna, Efter att ha tillbringat en natt bland hästar sekä runosarjan Mineraler. Tekstejä, joihin palaan yhä uudelleen.

Rakastan Forsströmin ajatonta runoutta kaikilla tavoilla. Se on arkista ja konkreettista, lähes kosketeltavaa, mutta samalla sadunomaista, kuin toisesta todellisuudesta peräisin. Runot liikkuvat Karjaan rautatieaseman ja ajattomamman maiseman välillä – kaikki sulautuu yhteen, läheinen ja kaukainen, oleva ja mahdollinen.

Hänen lukemisensa puistonpenkillä tuntuu siksi luontevalta. Se, mitä runoissa on, on myös siellä: ääniä, ihmisiä, ohi kiitävää elämää ja kaiken keskellä lepäävää hiljaisuutta. Hänen runoutensa tekee maailmasta samanaikaisesti kirkkaamman ja vaikeammin tavoitettavan, niin että se tuntuu kummallisella tavalla sekä juurtuneelta että kuolemattomalta.

”Jag gick i en stad som glittrade

Av valutakurser och låga motell.”

Tai:

”Över den lugna gröna vattenytan

Och driver genom parken i augusti.”

 

 

Kirjallisuudentutkija Ville Hämäläinen on Kiiltomadon entinen päätoimittaja ja pitkäaikainen avustaja. Olin varma, että hän iskee puistossa istujan käteen tuhdin annoksen Kierkegaardia, mutta olin täysin väärässä:

”Luin juhannuksena 2021 Ann-Luise Bertellin romaanin Oma maa (Heiman, 2020). Se on Botnia-sarjan keskimmäinen teos, mutta suomennettiin ensimmäisenä. Tarvittiin nähtävästi Finlandia- ja Runeberg-ehdokkuudet, jotta suomenkielisen kirjallisen kentän mielenkiinto heräsi riittävästi. Oma maa jätti vahvan muistijäljen: sukuromaanin lisäksi se osoittaa, miten hienosti Bildungsroman-teemat voivat kantautua nykykirjallisuuteen. Romaanissa toistuva verisymboliikka ja uskonnolliset kysymykset tekevät kirjasta hyvällä tavalla ajattoman. Luultavasti kesällä 2026 kirjaan tarttuvalle lukijalle sodan käsittely näyttäytyy eri valossa kuin viisi vuotta sitten. Tosin tänä kesänä tarttuvalle voin suositella aloittamista trilogian ensimmäisestä osasta, Ikävän jälkeen (Vänd om min längtan, 2016). Kaikki osat on suomentanut Vappu Orlov. Bertellin parissa saa hyvin kulumaan parikin iltaa puistossa.”

 

…feministisen muistelmakirjallisuuden suurnimiä…

Lukukeskuksen hankeasiantuntija Vilma Tammelin nostaa puistoklassikokseen teoksen, joka saa kiinnittämään erityistä huomiota lukijaa ympäröivään kasvustoon ja sen merkityskerrostumiin:

”Jamaica Kincaidin muistelmateos Puutarhani (kirja) virittää aistit ja ajatukset harmaampanakin päivänä. Teos pursuaa puutarhan kasveja, niille annettuja hämmästyttävän tarkkoja nimityksiä ja värien ja muotojen kuvauksia. Kertojan ajatuksenjuoksukin rönsyilee välillä kilpaa kasvien kanssa. Lukiessa voi melkein kuulla Kincaidin äänen, kuin hän puhuisi itsekseen istutusten tai siemenpussien keskellä.

Kasvien kasvun ääreen pysähtyminen (tai yritys pysyä sen perässä) on kuitenkin vasta pinta, jonka juurakko paljastaa lisää merkityksiä: kasvit ja niiden historia punoutuvat Kincaidin omiin elämänvaiheisiin ja laajemmin kolonialismin historiaan. Kasvikuvaukset houkuttelevat lukijaakin havainnoimaan ympärillä kasvavaa, selvittelemään sammalten tai perennojen nimiä ja kenties kirjoittamaankin omaa ajatuksen virtaansa osana ympäröivää luontoa, olipa se sitten ihmisen muotoilema puisto istutuksineen, pellonpiennar tai lähimetsä.”

Kertojan ajatuksenjuoksukin rönsyilee välillä kilpaa kasvien kanssa.

Myös Lukufiiliksen vt. päätoimittaja Matilda Kivilahti valikoi suosikikseen muistelmakirjallisuutta. Tällä kertaa puistolukijan katse kohdistuu myös sisäänpäin, omiin kerroksiin:

”Ohuessa elämänkerrallisessa teoksessaan Mitä en halua tietää Deborah Levy tutkailee omaa elämäänsä, äitiyden voimaa, naisen roolia, lapsuuden kotiaan, juurettomuutta. Levyn elämää ohjaa kirjoittamisen vimma, lähes pakonomainen tarve tuottaa tekstiä.

Teoksen saa ahmittua yhdeltä puiston penkin istumalta. Levy kuvailee ajatuksiaan kirkkaasti ja pohtii tarkasti identiteettiään kietoutuneena poliittisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Teos tuntuu kevyeltä, mutta samalla syväluotaavalta ja naisena samaistuttavalta. Lukiessani puiston penkillä Levyn pohdintaa naisten kapeista raameista ohjaa se tekemään katsauksen myös omaan identiteettiini, rooleihin, joihin patriarkaatti on minut Levyn lailla sysännyt. Mitä en halua tietää aloittaa elämänkerrallisen trilogian, josta suosittelen lämpimäsi myös sarjan muita osia! ”

…ja puhdasta sattumaa

Lopuksi kysyin asiaa hahmolta, joka heijastuu näyttöruudultani. Millaisen puistoklassikon Joonas Säntti kaivaa vaaleanpunaisesta repustaan toukokuussa 2026?

”Satunnaista kevättä”, toivottaa päätoimituskolmikko Tiina Lehikoinen, Pauli Tapio ja Jouni Teittinen runouslehti Tuli & Savun teemanumerossa ”Random” (Nro 76, 5/2013) jonka vaaleansinisiin hujopin kansiin kätkeytyy kiehtovia puheenvuoroja sattumanvaraisuuden estetiikasta.

Juuri sitä kaipaan keväiseltä lukuhetkeltä: sattuman jatkuvaa kosketusta. Niinpä luen mielelläni ulkona kirjallisuuslehtiä, joista voi poimia mieliteon mukaan esseetä, kaunokirjallisia tekstejä tai muita tekstilajeja. Kirjahyllyyn kertyneestä eri lehtien vuosikertasadosta on helppo napata reppuun jotain varmasti kiinnostavaa. Kritiikin arvostajana palaan mielelläni lehtien vanhojen arvostelujen pariin, josta bongaan ilolla tuttuja nimiä: hyvät kirjailijat ovat hyviä lukijoita, joskus myös erittäin hyviä kriitikoita. Monet heistä ovat kirjoittaneet vuosien varrella myös Kiiltomatoon. Niin kirjojen ystävä kuin olenkin, haluan muistaa myös tämän: ilman kirjallisuutta asiakseen tuntevien vastaanottoa ei ole kirjallista kulttuuria.

 

Kirjat:

Robert Walser: Jakob von Gunten. (Jakob von Gunten: Ein Tagebuch, 1909). Suom. ja jälkisanat Erkki Vainikkala. Teos 2024.

John Lennon: John Lennon panee omiaan/ Hispanialainen jakovainaa (In His Own Write 1964, A Spaniard in the Works1965, suom. Anselmi Hollo). Otava (Seven) 2000.

Oliver Lovrenski: Silloin ennen (Da vi var yngre, 2023). Suom. Onerva Kuusi. Gummerus 2025.

Tua Forsström: Jag studerade en gång vid en underbar fakultet. Söderström 2003.

Ann-Luise Bertell: Ikävän jälkeen (Vänd om min längtan, 2016). Suom. Vappu Orlov. Tammi 2022.

Jamaica Kincaid: Puutarhani (kirja) (My Garden Book, 1991). Suom. Kaijamari Sivill ja Helka Sivill, S&S 2024.

Deborah Levy: Mitä en halua tietää (Things I Don’t Want to Know, 2013). Suom. Pauliina Vanhatalo, S&S 2021.