Runon ja suven päivän kunniaksi viisi arkistonostoa suomenkielisen runouden lähihistoriasta.

Yksi kirjallisuuskritiikin monista tehtävistä on tarjota kokemuksellista tietoa uuden äärelle sattumisesta.

Verkossa julkaistu kritiikki tarjoaa runsaan, nopeasti saavutettavan dokumentaation ajassa elävistä kirjallisuuskäsityksistä. Tähän koosteeseen valikoiduissa arvosteluissa kohdeteosten taiteellisia ratkaisuja on tarkasteltu osana laajempaa keskustelua erilaisista poetiikoista ja runon kirjoittamisen muodoista.

Jos kriitikon tärkeimpänä (?) työnkuvana säilyykin yksittäisen tekstin kuvailu, tulkinta ja arvottaminen, kritiikeistä piirtyy esiin myös laajempi keskustelu kirjallisen ilmaisun mahdollisuuksista ja rajoitteista juuri siinä hetkessä, johon uusi, kiiltävä kirjaesine ilmestyy. Pohtiessaan yksittäisen runokirjan erityispiirteitä ja sen erottautumisen ehtoja kriitikot tulevat kirjoittaneeksi siitäkin, millaista runouden tulisi heidän vinkkelistään olla tai millaista se voisi olla.

Seuraava viisikko valikoitui enemmän kriitikoiden näkökulmien kuin kohdeteoksien suhteellisen edustavuuden perusteella. Pieni otanta ei tietysti pyri minkäänlaiseen kokonaiskuvaan nykyrunoudesta. Silti kritiikki kertoo yksittäisiä tekstejä laajemmista ilmiöistä, kuten viisi kriitikkoa etevästi osoittavat.

 

Harry Salmenniemen Texas, sakset (2010) muodostui nopeasti uuden suomalaisen tekijäpolven runouskäsitykseen vahvasti vaikuttaneeksi merkkitapaukseksi. Kiiltomadossa siitä kirjoitti nuori kriitikko nimeltä Vesa Rantama otsikolla ”Sallad, dallas”:

Kritiikissä kuvaillaan, miten yksittäinen teksti voi tehdä näkyväksi aikalaiskirjallisuuden orastavia ilmiöitä: ”on kokonainen genre, jonka olemassaolon oikeastaan havaitsee vasta tämän kirjan myötä”. Samalla Salmenniemen kokoelman runsaisiin popkulttuuriviitteisiin ”on kirjattu sisään jotain tärkeää nykykulttuurin dna:sta”.

Tekstistä välittyy kriitikon innostus siitä, millaiseen lukemiseen teos lukijaansa kutsuu. Rantama kuvailee miten ”käpertyneen hermeettisyyden sijaan teksti avautuu ulkomaailmaan lukemattomilla erilaisilla tavoilla – tyyli vaihtelee luettelosta ja lomakkeesta elämäkertakollaasiin. Anagrammia ja palindromia hyödynnetään, kuten jo nimestä voi päätellä, mutta myös vanhoja runomittoja, alkusoinnuttelua ja lähdeviitteitä.”

Lue koko kritiikki tästä.

 

Suomalainen yhteiskunnallinen runous voimaantui ja moninaistui 2010-luvun aikana. Yhtäältä kirjoittajien joukko alkoi muuttumaan taustoiltaan rikkaammaksi, toisaalta käsitys poliittisen runouden mahdollisista konsteista kirjavoitui. Siinä missä jotkut kirjoittivat avoimesti ja uhmakkaasti vähemmistön asemasta käsin, toiset etsiytyivät monitulkintaisuuden äärelle ja käyttivät kieltä paetakseen määritelmiä.

Poliittisen ja muotokeskeisen avantgarden kohtaaminen tuotti teoksia, joissa esimerkiksi queer ei elä vain temaattisen ”sisällön” tai identiteettien auki kirjoittamisen ilmitasolla. Kirjoitus näyttäytyy keinona hahmottaa ja ajatella (kenen tahansa) sukupuolta ja ruumiillista olemista toisin tavoin.

Laura Kärkäs kirjoitti Maria Matinmikon väritrilogian päättävästä Värit-kokoelmasta 2017:

”Matinmikon ainutlaatuisuus ilmenee esimerkiksi taitavuudessa kirjoittaa yhteiskunnallinen analyysi ja lukuisiin merkityksiin taipuva kielen leikki samaan lauseeseen.”

Kritiikistä välittyy iloinen hämmentyneisyys niistä tavoista, joilla teksti onnistuu purkamaan kategorioita. Se ei ole pelkkää teknistä taitavuutta: ”Tekstit kantavat mukanaan muodotonta ja määrittelemätöntä taikaa, jota nyt kutsun intohimoksi.”

Lue kritiikki tästä linkistä.

 

Esittävän runouden suosio on vaikuttanut olennaisesti kotimaiseen kirjallisuuskenttään, ja tekijöiden lavapresenssi on toisinaan kirjautunut sisään painetun runoteoksesta välittyvään ”ääneen”. Anniina Meronen kirjoitti Kiiltomatoon Elsa Töllin kirjasta Fun Primavera (2020), jonka omakustanteinen ja omatakeinen zine-estetiikka hyödyntää kollaasin tapaan kuvaa ja sanaa. Kriitikko lähestyy kirjaa ”eräänlaisena välittömyyden ja vapautuneisuuden performanssina”, jonka tietoisesti lapsenmielinen asenne valloittaa puolelleen myös siksi, että se eroaa ajan yleisestä hengestä.

Meronen tiivistää kritiikissään runon puhujaan ja puhetilanteeseen liittyvät vastakkainasettelut viime vuosikymmenen vaihteessa:

”Nykyrunouden (tai ylipäänsä kirjallisuuden) kentällä tuntuu tällä hetkellä vallitsevan kaksi vastakkaista tendenssiä suhteessa minuuden esittämiseen: siinä missä painettu runous on siirtyillyt kohti ihmisen valta-aseman horjuttamisen kysymyksiä ja fragmentaarisesti sirpaloituvaa puhujaa, lavarunoilijat puolustavat kirjoittajan henkilökohtaista otetta ja oikeutta sanoa minä.”

Liekö asetelma tuosta merkittävästi liikahtanut?

Löydät kritiikin kokonaisuudessaan täältä.

 

Viimeisen parin vuosikymmenen mittaan keskustelut materiaalisuudesta ovat yhä useammin yhdistyneet myös havaintoihin kirjaesineen muodosta ja sen konkreettisista ainesosista. Kritiikeissäkin on pyritty huomioimaan entistä tarkemmin sitä, millainen kapistus kirja on ja millaisista elementeistä se koostuu. Tämä ei koske vain erilaisia selvästi monimediaisia teoksia kuten kuvan, sanan ja/tai äänen yhdistelmiä.

Sofia Blanco Sequeiros kirjoitti Raisa Marjamäen kokoelmasta Ihmeellistä käyttäytymistä (2020), jossa kulutuskeskeisen maailmanmenon kritiikki nivoutuu kielen ja kokemuksen oudontamiseen. Havaintojen runsaudesta huolimatta ihmeen keveältä tuntuva ilmaisu ohjaa kriitikkoa pohtimaan miten ”ihmisen ja luonnon aikakaudet limittyvät toisiinsa tavoilla, joita ihminen harvoin näkee”.

Kriitikon mielestä ”Ihmeellistä käyttäytymistä on täydellisen kokoinen kirja. Omien mittojeni mukaan se on 1,5 cm paksu, 13,5 cm leveä ja 19,5 cm pitkä.” Painetusta teoksesta näkyvät kirjoittamisen tekniikan jäljet osallistuvat sen ”pohdintoihin teknologiasta, aikakausista ja sivilisaatioiden kehityksestä”.

Kirjan kannetkin jatkavat omaa elämäänsä ajassa ja paikassa, esimerkiksi lukijansa kotiarjessa:

”Kuva näyttää oravan, ihmisen ja saniaisen risteymältä, metsäsuomalaiselta sfinksiltä. Kun teosta kuljettaa mukana pitkin asuntoa, peittyy sen kansi heti kissankarvoihin. Kangas imee niitä puoleensa eikä päästä suortuvista irti.”

Lue lisää tästä linkistä.

 

Pyrkimys runokirjan ja runouden kielen uudistamiseen voi ilmetä myös perinteisten lajien ja niiden tarjoamien muodollisten rajoitteiden avulla. Alkuvuodesta 2026 ilmestyi Vesa Haapalan mainio kritiikki Juhana Vähäsen runoteoksesta, joka samanaikaisesti hyödyntää ja sabotoi keskiajalta periytyvän balladin lajikonventioita.

Haapalan kritiikissä runoteos tulkitaan itsessään eräänlaisena kriittisenä kommenttina nykyrunouden kirjoittamista ja julkaisua määrittäville ehdoille:

”Vähänen esittää teoksellaan kommentin 2000-luvun runoutta hallinneelle ajatukselle teoskokonaisuuksista, joista on tullut jopa runouden tekemisen malli. Hänen teoksessaan jokainen parisäe on itsessään merkityksekäs ja tarkka, mutta niiden muodostama kokonaisuus on avoin ja sumea, toisin kuin useimmissa teoskokonaisuuksissa, joissa yksittäiset tekstit saattavat olla kevyen poeettisia tai yllätyksettömiä osasia pitkälle mietityssä kokonaisuudessa. ”

Teoksen tapa purkaa omia käsitteellisiä lähtökohtiaan tuottaa lukukokemuksen, jossa tulkinnan vaikeus on nautinnollista ja innostavaa. ”Ehkä siinä voi olla kuin jonkun toisen unessa.”

Kritiikki löytyy kokonaisuudessaan täältä.

 

Kiitos seurasta tällä pikaisella arkistomatkalla ja antoisaa, runoudentäyteistä Eino Leinon päivää. Kiiltomadon kritiikit ulottuvat tietysti paljon kauemmas ajassa, vuoteen 2000 asti. Voit tehdä oman tutkimusmatkasi arkistoissa esimerkiksi tästä linkistä.

 

Photo by Tim Wildsmith on Unsplash