Sukupuolen ja seksuaalisuuden monitulkintaisuus nousee esiin uusissa luennoissa vanhoista teksteistä. Mutta osataanko queerin koko laajuutta arvostaa nykykirjallisuudesta keskusteltaessa?

Kritiikki ja tutkimuskirjoittaminen ovat hyvistä syistä kaksi eri lajia, jotka vaativat erilaisia taitoja ja kirjoitustyylejä. On kuitenkin näkökulmia, joita suomalainen taidekritiikki ja taidejournalismi voisi oppia tutkimusproosasta. Yksi niistä liittyy queer-käsitteen laajuuteen.

Suomalaiset kirjallisuudentutkijat ovat kiitettävästi pitäneet esillä queerin monimuotoisuutta esimerkiksi 1900-luvun alun kirjallisuudessa: hetero-oletuksia ja sukupuolinormeja ongelmallistavia asetelmia ja sivumerkityksiä on löydetty niin erämaakuvauksista kuin kanateollisuutta käsittelevistä nuortenkirjoista.

Vaikuttaisi siltä, että johonkin muuhun kuin identiteetteihin perustuvia lähestymistapoja olisi lähtökohtaisesti helpompi soveltaa vanhemman kirjallisuuden lukemiseen. Queerit häivähdykset kiinnittävät huomiota teksteissä, jotka on kirjoitettu ennen vähemmistöidentiteettien vakiintumista.

On helppoa ymmärtää, että vaikka Humiseva harju tai jopa Homeroksen Odysseian tapainen monumentti eivät ole niin sanottuja sateenkaarikirjoja, ne ovat avoimia luoville uudelleenluennoille. Kuten molempien klassikoiden viimeisimmät elokuvaversiot osoittavat, kulttuuriteollisuus flirttailee mielellään erilaisista vähemmistöistä koostuville kohdeyleisöille. Molemmissa elokuvissa juuri ne tekijöiden ratkaisut, jotka vaikuttavat selkeimmin sateenkaarevilta teoilta, kuitenkin peittävät mahdollisuuksia hahmottaa tarinamaailmoista laajempaa queer-potentiaalia.

Oi ja voi miten tylsästi ja laskelmoidun oloisesti Emerald Fennellin elokuvaversio tuo kinky-kuvastoa Emily Brontën kertomukseen, jonka näkemys heteroseksuaalisuudesta on jo läpikotaisin queeriä gotiikkaa! Kirjallisten perversioiden ystäville nykykulttuurin läpiturvallistettu ”spicy” tuokin enemmän mieleen suomalaisen laitosruoan. Verrattuna Brontën kaksi vuosisataa kestäneeseen villiyteen elokuva on kuin jonkinlainen sateenkaariväreihin kääritty proteiinipötkylä. Christopher Nolanin elokuvaeepoksen mielikuvituksettomista sukupuoliasetelmista on ehkä jo kirjoitettu liikaa. Tekijät tarjoavat vähemmistönäkyvyyttä – transmies Elliot Page saa Odysseiassa viisiminuuttisensa – mikä ei tietenkään peitä sitä tosiasiaa, että kokonaisuus on taas yksi väkinäisesti psykologisoiva kuvaus  miessankarin kärsimyksistä.

Mikä tunnetaan queeriksi?

Entä nykyhetken queer-kirjallisuus? Suomessakin tutkijat ovat etsineet konsteja lukea heteroromanssilta vaikuttavia nykykirjallisuuden tekstejä toisin ja pyrkineet herättämään keskustelua siitä, voisiko queer ilmetä tarinan tai henkilöpiirteiden lisäksi tekstien oudoissa tunnevaikutuksissa. Juuri tällaista hieman luovempaa lähestymistapaa näkisin mielelläni myös taidekritiikin puolella.

Mietin usein itsekin, tulenko huomanneeksi queerin mahdollisuuden vain silloin, jos jokin tekijään liittyvä mielikuva tai ennakkokäsitys ohjailee tuollaiseen lukemiseen. Huomaanko sen helpommin naisten kuin miesten nimellä julkaistuissa teksteissä? Nopeammin millenniaalien kuin vaikka 1960-luvulla syntyneiden kirjoituksissa? Tarvitseeko tekijän millään lailla tietoisesti koodata kirjaansa queer-merkityksiä, jotta kriitikolla on niitä oikeus löytää?

Esimerkiksi Taneli Viljasen tuotantoa on vastaanotettu queer-teksteinä oikeastaan kirjasta Varjoja, usvaa alkaen, vaikka sukupuolen purkaminen oli täysin pinnalla jo hänen ensimmäisissä kirjajulkaisuissaan. Vasta silloin, kun tekijä kertoo käsittelevänsä ei-binäärisyyden muotoja jossain määrin omaelämäkerrallisesti, voidaan huomata se mikä on teksteissä ilmeistä. Ehkä kokeellinen kirjoittaminen ja menetelmällinen leikkisyys koetaan yhä helposti jotenkin vastakohtaisena vakavalle yhteiskuntakritiikille. Mielestäni on kiinnostavaa, miten harvaan q-sana esiintyi esimerkiksi Jaakko Yli-Juonikkaan Neljä ratsastajaa -ponikirjasarjan arvosteluissa.

Ammattilukijoiden kannattanee useinkin pysähtyä miettimään ennakkokäsityksiään siitä, mikä jonkin yksittäisen teoksen kohdalla on huomionarvoista.

Queer monitulkintaisuutena

Strateginen vähemmistönäkökulmiin keskittyminen on varmasti täysin järkevää aikana, jota määrittävät ihmisoikeuksien heikentäminen, antigender-retoriikan kukoistus ja nopeasti yli kielirajojen leviävä transfobia. Näistä jälkimmäinen voi toisinaan esiintyä jopa feministisen sukupuolipolitiikan nimissä. Ihmisoikeusongelmia ei tietysti ratkaista keskustelemalla estetiikasta.

Ongelma ei olekaan siinä, että keskusteluissa liikkuu vahvasti paikantavia ymmärryksiä vähemmistöjen teksteistä, vaan siinä, että tiukasta rajauksesta on tullut jonkinlaista arkijärkeä: sanana queer on muodostunut lähes synonyymiksi HLBTQIA+ aiheiden selkeälle käsittelylle. Monelle journalistille ja kenties nuorille kirjallisuudenopiskelijoillekin tuntuisi olevan aidosti uutinen, että queer-luennan ei tarvitse perustua kirjoittajan identiteettiin. Sen lisäksi voisimme muistaa, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluu lukijoita, joiden omalle identiteetille saattaa sittenkin olla tärkeämpää esimerkiksi kirjallisuuden rakastaminen.

Queerin pelkistäminen sateenkaarikuvaukseksi liittyy mielestäni kahteen kirjallisen nykykulttuurin tympeimmistä ilmiöistä ja vahvistaa niitä entisestään.

Ensimmäinen näistä on keskittyminen kirjailijoiden persooniin ja lukijoiden identiteetteihin itse kirjojen sijaan. Siitä seuraa luontevasti, että lukijat eivät halua tai tohdi lukea kaunokirjallista tekstiä queerinä tekona, jos kirjailija ei ole tiettävästi ”tullut kaapista” kolmessa eri sosiaalisessa mediassa tai jos teoksen normienvastaisuutta ei ole erikseen korostettu kirjan esittely- ja kansiteksteissä. Kirjailijan ja hänen aiheidensa näkyvyys korostuu, samalla lukemisen luovuus köyhtyy.

Toinen keskeinen aikalaisilmiö on se, että poliittinen keskustelu sietää yhä harvemmin monitulkintaisuutta, jossa asioille ei ole valmiita nimiä ja kategorioita. Queer voi olla myös kapinaa nimenantamista vastaan, jatkuvaa kieltäytymistä jonkin ennalta tiedetyn aseman edustamisesta. Pride-kulkueessa moninaisuus voi näkyä erilaisten lippujen runsautena, mutta (sana)taideteoksessa merkitsevät erot eivät yhtä helposti jäsenny huomiovärien alle. Kirjallisuudessa queer voi myös perustua erityisesti sille, mitä teksti ei kerro.

Queer voi olla myös kapinaa nimenantamista vastaan, jatkuvaa kieltäytymistä jonkin ennalta tiedetyn aseman edustamisesta.

Niinpä välttäisin ihan tietoisesti puhetta kirjallisista teksteistä ”näkyvyyden” parantamisena: visuaalisuus korostuu ihan tarpeeksi muutenkin. Vaikka ”näkyvyys” on usein yhtä metaforista kuin vaikkapa painetun kirjan tekstuaaliset ”äänet”, sanan korostuminen kertoo jotain olennaista ajastamme, jossa myös kirjailijuudesta ja lukijuudesta on tulossa kahdenkymmenenneljän tunnin audiovisuaalinen performanssi. Kirjallisuuden henkilöitymisen kehitys ja tuotannon ruumiillistuminen kirjailijan habituksessa onkin ajallemme ominaista, kuten Maria Mäkelä avasi toukokuun puheenvuorossaan.

Kirjallinen teos käsittelee usein eroja, joita ei voi konkreettisesti nähdä. Arvelen, että tämä on yksi taustasyy sille, miksi lukemisen merkitys on vähentynyt.

Vähemmistöjen esittämiseen niiden edustamisena keskittyvä asenne, jossa queer on helpommin lausuttava yleisnimitys kasvavalle HLBTQIA+ ketjulle, on valitettavan usein myös sisäänsä sulkevaa. Osataanko sateenkaarimerkityt tekstit ottaa vastaan maailmankirjallisuutena? Itseään täysvaltaisesti heteroseksuaaliksi luuleva lukija voi ajatella kohtaavansa niiden parissa jotain jännittävää ja opettavaa, joka ei kuitenkaan varsinaisesti kosketa juuri hänen elämäänsä. Kuitenkin queer voisi tarkoittaa aivan kaikkien seksuaalisten ja sukupuoli-identiteettien jatkuvaa kyseenalaistamista. Kirjallisuuden kyky herättää queerejä haluja ja yllättäviä samastumisia koskee aivan kirjaimellisesti kaikkia, jotka lukevat.

Mikä on kritiikin rooli tässä asetelmassa? Voisiko se olla kriittistä ajattelua ja tulkintaa siinä mielessä, että se uskaltaisi asettua kirjallisen julkisuuden logiikkaa vastaan? Voisimmeko vihjata kritiikissä queer-luennan mahdollisuuteen kirjoista, joita kustantamot tai tekijät eivät ole pukeneet sateenkaariväreihin? Ehkä kirjallisuuskritiikki voisi olla myös näkymisen ja kuulumisen kulttuurin kritiikkiä – muistutus siitä, että tekstillä on väliä tekstinä.

 

Kirjoittaja on Kiiltomadon päätoimittaja.