Kritiikin vapauksista

Verkossa julkaistavan kirjallisuuskritiikin sopii olla pitkää ja polveilevaa, esseististä ja tekstilajin tottumuksia koettelevaa. Niinpä pyrimme Kiiltomadossa seuraavan vuodenkierron aikana vaalimaan tietoisesti pitkän muodon mahdollisuuksia.

Julkaisemme loppuvuodesta 2026 alkaen sarjan kokemuksellisia kritiikkejä, joissa kriitikko kuvailee kohdeteosta erityisesti oman lukemisen prosessinsa kautta. Näissä teksteissä kiinnitetään huomiota myös sellaisiin kokemuksiin, jotka editoidaan usein pois valmiista kritiikistä. Kerron aiheesta enemmän loppuvuoden pääkirjoituksessa, kunhan saamme projektin ensimmäiset esimerkit. Ennen sitä, lokakuun ensimmäisellä viikolla, julkaisemme kahden kirjoittajan menetelmällistä rajoitetta hyödyntävän dialogikritiikin.

Näitä odotellessa ja kiihtyvän kirjasyksyn hengessä hahmottelen joitain irrallisempia väitteitä kritiikin oikeuksista ja vapauksista, ehkä hieman velvollisuuksistakin.

Kritiikki saa rönsyillä

Kritiikkien kirjoittajana en voi tietää edeltä, mitkä ja millaiset havainnot tulevat olemaan merkittäviä. Niinpä myös kritiikkien lukijana minua kiinnostavat usein myös arkiset ja konkreettiset havainnot siitä, mikä tuottaa iloa tai turhautumista alkaen siitä hetkestä, kun kriitikko poimii kirjaesineen postipaketin kääröistä. Kritiikkien toimittajana yritän puolestani opetella irti sellaisesta äärimmäisen yhtenäisen ja siistiksi muotoillun kritiikin ideaalista, jossa ei olisi tilaa sattumuksille ja yksityiskohtien lumolle.

Mieleenjuolahdukset yli teksti- ja taidelajien voivat olla erityisen kiinnostavia. Kriitikko Niklas Ferm kuvaili hiljan Rakkaudesta lajiin -keskustelusarjan tapahtumassa (Rosebud Postitalo, 16.9.), kuinka kritiikin edellyttämä herkkyys ja avoimuus ovat sidoksissa myös laajempaan kulttuurin seuraamiseen. Kirjallisen tekstin tyyliä voi kuvailla kytkemällä sen sävyt musiikkiin tai elokuvaan tai kuvataiteeseen. Varsinkin julkaisualustoilla, joissa merkkimäärä ei rajoita ilmaisua, kriitikon assosiaatiot saisivat rönsyillä enemmänkin. Samalla niissä on tilaa hahmotella luetun tekstin varjoja: ennakko-oletuksia, jotka osoittautuivat vääriksi, mutta vaikuttivat yhtä kaikki lukemiseen.

Kiiltomadon päätoimittajana kirjoitan usein kritiikin alkuun ingressin, jos kirjoittaja on jättänyt sen minun vastuulleni. Usein käy niin, että sen koostaminen on tavallista vaikeampaa juuri pitkissä ja esseistisissä kritiikeissä. Tämä johtuu siitä, että en ole varma siitä, mikä tekstissä on ”pääasia” ja mikä ei. Joku voisi sanoa, että journalistisen ihanteen mukaisesti tuollainen tilanne olisi ongelma. Omasta näkökulmastani hankaluus tehdä parafraasia voi olla merkki kritiikin erityisestä onnistuneisuudesta: se on luettava kokonaan, ei hyppäillen.

Koska jos siitä voisi yhtä hyvin lukea vain alun ja lopun, miksi lukea sitä ylipäätään?

Kriitikko saa empiä

En sano: kriitikon ei tarvitse arvostella, koska onhan kritiikki myös arvoarvostelma. Sanon: kriitikko saa näyttävästi empiä ja pähkäillä, eikä ole syytä vaatia yhden lokeron valitsemista. Oliko tämä nyt hyvä vai ei? Kritiikki saa ottaa tekstissään mietteliään asentoja, kulmakarvojen kurtistuksesta kynsien pureskeluun. Kriitikko saa kuljettaa tekstiä käsissään kuin Hamlet pääkalloa. Keskenään ristiriitaiset havainnot ja argumentit voivat kuulua asiaan, kunhan kirjoittaja tunnistaa ne ristiriiitaisina eikä piilottele tätä tunnistamista.

Käytännössä tähän vapauteen kuitenkin vaikuttavat laajasti jaetut käsitykset kriitikon julkisesta persoonasta ja työn olemuksesta. Olenko ihan väärillä jäljillä ajatellessani, että varsin yleinen mielikuva suomalaisesta kriittisestä intellektuellista on eräänlainen näpäyttäjä? Hänen varsinainen taitolajinsa on kolumnisti. Huomiotaloudessa hänen markkinoitava osaamisensa on ytimekkään tiivistämisen taitoa. Hän kiteyttää kipakasti ja sanoo suorat sanat, hän on hyvin helposti lainattava, hän tipauttelee lausuntojaan kuin tiiliskiviä. Hänen argumentaationsa perustuu oletukseen siitä, että oletusyleisölle tulee opettaa asioita: sinä varmaan luulit, että asia on noin, mutta annapas kun minä kerron miten se oikeasti on.

Dominantti mielikuva intellektuellista tuntuisi olevan eräänlainen tv-hahmo: hauskoja kiteytyksiä piisaa, mutta niillä on hyvin vähän tekemistä kriittisen ajattelun kanssa jo siksi, että kaikki hänen kysymyksensä ovat retorisia kysymyksiä. Ne esitetään vain siksi, että esittäjä tietää jo vastauksen. Yhdistän nämä mielikuvat myös Maaria Ylikankaan kirjassaan Kritiikistä (2025) purkamaan ”sankarikriitikon” roolihahmoon ja sille ominaiseen ”taistelumaskuliiniseen puheeseen” (s. 147). Voimme varmasti jatkaa tällaisen kalmanhengen pois manaamista – tietysti muistaen, että tyylin maskuliinisuus ei viittaa kriitikon passisukupuoleen.

Kritiikissä sopii viittailla

Ei niin kovin monta vuotta sitten juttukategoria ”muissa lehdissä” tai ”toisaalla sanottua” oli printtimediassa varsin yleinen. Nykyään toimittajillakin on ilmeisesti vähemmän aikaa lukea. Voi myös olla, että jaetun kituuttelun aikakaudella pelätään toisten tekemisistä muistuttamista. Tästä huolimatta oletan, että sanomalehtien tuskin tarvitsee huolehtia asemansa katoamisesta, jos niiden kirjallisuussivuilla viitattaisiin useammin siihen mitä kulttuurilehdissä on kirjoitettu.

Helsingin Sanomissa kerrottiin tänään lehden oman koulutusohjelman markkinoinnin yhteydessä, että ”Suomessa on enää vähän kotimaista, suomenkielistä kulttuurikritiikkiä julkaisevia medioita.” Niinkö todella? Itse en sanoisi, että Suomen kokoiseksi maaksi näitä julkaisukanavia olisi poikkeuksellisen vähän. Ainakin isommissa kaupungeissa asuva lukija voi vielä kävellä kirjastojen lukusaleihin ja tehdä nopeasti omat johtopäätöksensä siitä, mihin kielen ja kulttuurin elävyydestä huolestuneen kansalaisen kannattaa lehtitilausbudjettinsa käyttää.

Kun kirjallisuuslehtien toimituksissa julkaisemme arvosteluja teoksista, joista on jo vastaanottoa, voisimme editointivaiheessa pitää paremmin mielessä sen huomioimisen (ja kyllä, tarkoitan myös omaa työpalstaani). Kritiikki voi saada tarkkuutta ja kantavuutta siitä, että se tarttuu toisaalla esitettyyn. Varsinkin kulttuurilehtien asiantuntijakritiikeissä kohdeteosta voi myös asettaa hieman laajempiin ja yllättäviin konteksteihin viittaamalla toisaalla julkaistuihin, eri lajisiin kirjoituksiin. Havainnollistan tämän tekemällä joitain esimerkkinostoja sellaisesta viittailusta, mistä olen viime aikoina ilahtunut painettujen lehtien kirja-arvioissa:

Niin & Näin -lehden kevään numerossa 1/26 julkaistiin Taimi Kopran kritiikki Niko Hallikaisen teoksesta Prima materia. Pohtiessaan sen intuitiivista poetiikkaa Kopra viittaa tekijän lehtihaastatteluiden ohella Aurora Ala-Hakulan esseeseen Nuoressa voimassa vuodelta 2018, koska se ”tuo yhteen noituuden, esoteeriset kokemukset, poliittisen toimijuuden ja queeriyden” (s. 140), jotka kaikki kytkeytyvät kritiikissä käsiteltyyn teokseen.

Kun Carlos Lievonen (Tuli & Savu 2/26) kirjoittaa Juha Jyrkkään uudesta ”kansaneepoksesta” Rauni, hän tuo kritiikkinsä lopussa vastaesimerkin kohdeteoksensa tyylilajille ja kirjallisuuskäsitykselle. ”Vastauksena” kirjoittajan näkemykselle kansanrunouden merkityksestä nykyhetkessä hän tarjoaa Niillas Holmbergin Naarattua (2025), koska teoksessa vanhojen muotojen paluu, perinteiden kunnioittaminen ja suomalaisuus saavat kriitikon mielestä kiinnostavamman ilmaisun.

Elonkehän numerossa 3/26 Saara Laakso aloittaa kritiikin kuvailemalla Milka Luhtaniemen Häikäisyä paikkana, jossa lukija voi asettua levolle. Tämä todetaan samalla vastauksena teoksen aiempaan arvosteluun, jossa todettiin runojen ymmärtämisen vaativan aivan erityistä keskittymistä.

Esimerkiksi tällaista voi olla kritiikki keskusteluna. Emme vastaanota tyhjiössä.

Kritiikki saa olla henkevä

Tehokkaan massaviestinnän ja elitismifobian aikana tämä on ehkä suurin synti: herra paratkoon, jos joku kehtaa käyttää sanoja niin kuin pitäisi niistä. Saako vielä harrastaa erikoisia kiertoilmauksia, itseisarvoisia sanaleikkejä ja vitsejä, jotka pitää lukea kolmesti? Voimmehan aina kuvitella alistetun ja nujerretun oletuslukijan, jonka perusoikeuksia suorasanaiseen viestintään näin rikotaan.

Elävä, poikkeava, yllättävä, toisin sanoen vaativa sanankäyttö on enemmän kuin kritiikin suola: se on usein kriittistä ajattelua käytännössä ja liikkeessä. Kuten taideteoksen äärellä oleilu, kritiikin kirjoittaminen ja lukeminen ovat mahdollisuuksia unohtaa edes joksikin aikaa, että elämme byrokraattien ja yleisen mielikuvituksettomuuden säätelemässä sosiaalisessa todellisuudessa. Jospa kirjoittaisimme kuin / jotta olisi toisin.

Lopuksi haluan vielä muistuttaa, että Kiiltomato julkaisee jatkossakin oikein mielellään myös perinteisiä, tiiviisti kirjoitettuja, journalistisia kritiikkejä. En ole heittämässä kritiikin perustehtäviä silppuriin tai ehdottamassa, että kritiikin tulisi keksiä itsensä tekstilajina uudestaan kerran viikossa.

Annan siis lopussa itselleni vapauden hyödyntää tautologiaa: kritiikki saa olla kritiikki.

Kuva: Sirpa Varis