Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mielettömän maailman runoja

Päivi Kosonen, 25.9.2001
Roxana Crisólogo: Alhaalla, taivaan yllä s., Kääntöpiiri 2001 Kääntäjä(t): Maaria Mannermaa

Perulais-suomalaisen runoilijan Roxana Crisólogon (s. 1966) suomennettu runokokoelma Alhaalla, taivaan yllä nostaa jälleen kerran esiin kysymyksen modernin maailman mielestä ja kirjallisuuden tehtävästä tämän maailman kuvaajana. Selvää on, että Crisólogon runokosmologian ”Peru” muodostaa lukijalle osoitetun semioottisen arvoituksen. Se on niin kuin ”Japani” Roland Barthesille: täydellinen arvoitus, merkkien valtakunta, josta ymmärtää, ettei sitä kykene ymmärtämään.

Crisólogon tapauksessa ongelmaksi jää mielettömyyden, totaaliseen merkkien pyörteeseen joutumisen mieli. Tulisiko kokoelma tulkita poliittiseksi projektiksi, kantaaottavaksi dokumentaristilyriikaksi, jonka kohteena on modernin maailman hulluus, vai onko kyse inhimillisestä elämänpiiristä irtautuneesta postmodernista simulacrumista, jossa mielettömyys otetaan annettuna eikä sille etsitäkään vaihtoehtoja?

Crisólogon lyriikan maaperää on Liman kulttuuri, jonka absoluuttiselta tuntuvaa vierautta suomennettu runokokoelma – tieten vai tahattomasti? – korostaa. Lukija joutuu mielettömään merkkien pyörrytykseen ja kadottaa lopulta paikankin, josta käsin voisi tarkastella tätä totaalisen käsittämätöntä lyyristä kosmologiaa, jonka ulottuvuudet ovat maanpäällisestä helvetistä taivaaseen. Seurauksena on pakonomainen maamerkkien etsiminen, pyrkimys huomata jotakin erottuvaa, mutta kaikki näyttää yhtä tärkeältä, siis yhtä yhdentekevältä. Tuttuihin merkkeihin tulee tarrauduttua pakonomaisesti (T. S. Eliot, Louvre), mutta kokoelma vilisee liian paljon viittauksia vieraan elämän- ja kulttuuripiirien asioihin ja hahmoihin (Choroloma, Peña Blanca, Victor Humareda), jotta edes jonkinlainen tuttuuden ja yhteisymmärryksen tuntu voisi syntyä.

Ohikiitävän hetken luulen tunnistavani jotakin, tunnen hetkellistä kaltaisuutta ja tyytyväistä yhteenkuuluvuutta runojen kuvaaman maailman ja sen kummallisten hahmojen kanssa. Näin tapahtuu esimerkiksi ”Yliopistoaukiossa”, josta olen ymmärtävinäni, mitä Lima on – se on kummallinen sekoitus Istanbulia ja Pariisia – ”edestakaista liikettä noidankehässä tulevat ja menevät/ kaupungin asukkaat/ tulevat ja menevät lähtevät ja saapuvat/ tietämättä mihin/ mihin asti”. Tältäkö tuntuu siitä maalaisesta, joka on ”laskeutunut” vuorilta modernin perulaisen
suurkaupungin elämään?

Crisólogo ei ilmeisesti siis ole ”kultturipersoona”, joka olisi ottanut tehtäväkseen puhua modernin Perun monikulttuurisuuden puolesta – ainakaan sen nykyisessä muodossa. Päinvastoin runoilija tuntuu tekevän parhaansa luodakseen jonkinlaista jatkuvaa irtileikkaavaa ja vastustavaa tunnelmaa. Kaikessa bio- ja intertekstuaalisuudessaan runot eivät näet ole vain vaikeita ja vaativia, vaan ne myös panevat tuntuvasti vastaan. Ne eivät aukea kahdella tai kolmellakaan lukemisella, vaan mahdollisesti vaativat – niin kuin usein on – sangen pitkän ja intensiivisen ajanjakson synnyttääkseen edes jonkinlaisen yhteisymmärryksen tunteen. Ehkä tässä on Crisólogon viesti?

Kokoelmassa viljellyt modernin runon tekniikat – fragmentaarisuus, melodisuuden välttäminen visuaalisuuden kustannuksella sekä useimmiten toiston karttaminen – eivät tee ymmärtämisestä helpompaa.

Crisólogo hahmottaa yhtenäisen kulttuurin ja vakaiden merkitysten maailman hajoamista ”hapsuina”, jotka vertautuvat postmodernista kirjallisuudesta tuttuihin fragmentteihin, paloihin ja sirpaleisiin, mutta eroavat niistä pysymällä sittenkin kiinni jossakin kokonaisuudessa tai kudelmassa. Mikä tämä kudelma on; runoilijan yksityinen ja itsekeskeinen kosmologiako vai aivan päinvastoin kollektiivinen tajunta, jota runoilija pyrkisi jonkinlaisena hyperdokumentaristina vain ottamaan vastaan? Jälkimmäisen tulkinnan puolesta voisivat puhua Crisólogon lyriikkaan kuuluvat jatkuvat visuaaliset räjähdykset, jotka tuntuvat runoilijalle itselleenkin jääneen jäsentymättömiksi vaikutelmiksi.

Tunnistettavan rytmin ja riimin välttäminen – joka toiselta puolelta on siis ultrapersoonallisen ja individualistisen rytmin luomista – luo kuvan runoilijasta, joka viittaa kintaalla merkityksellistymisen ja yhteisymmärryksen kaltaisille vanhan maailman käsitteille. Mitä tästä olisi pääteltävä? Modernissa hengessä – siinä, josta Ortega y Gasset aikoinaan ihastellen kirjoitti – kaikki inhimilliseen elämään viittaava on leikattu irti näistä runoista. Tästä syystä runot eivät herätä myötätuntoa; ne voivat puhutella avantgardistisesti suuntautunutta esteetikkoa mutta eivät nöyristele samankaltaisia kokemuksia etsivän lukijan edessä. Vai onko kyse lopultakin siitä, että suomennoksessa on kadotettu alkuperäisten runojen merkitystä luova rytmi ja melos?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto