Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Muistin armeliaisuus

Markku Kaskela, 16.4.2012
Rutger Kopland: Muisto jonka unohdit 220 s., Ntamo 2011 Kääntäjä(t): Heimo Pihlajamaa

Kuka tuntee hollantilaisen runoilijan Rutger Koplandin? Tuoreen suomennoksen Muisto jonka unohdit jälkeen  hänet tuntee luultavasti hieman useampi. Kopland on oikealta nimeltään R. H. van den Hoofdakker, syntynyt vuonna 1934 ja  siviilissä Groningenin yliopiston emeritus professori (oppialanaan biologinen psykiatria). Nyt sitten Hollannissa pitkään asunut ja jo joltisenkin verran meille sikäläistä kirjallisuutta kääntänyt Heimo Pihlajamaa on ottanut työnsä alle herra Koplandin.

Se, että Kopland on siviilissä psykiatri, vieläpä biologian sellainen, käy hyvin ilmi hänen runoissaan. Henkilöt, tapahtumat, kertomusten kudelma kiertyvät olemisen ja, ennen kaikkea, kokemisen ympärille. En tässä tarkoita, että Koplandin runojen henkilöt värisisivät joka hetki kantapäitään myöten, kun jokin ennennäkemätön ja läpeensä aistittava sattuisi heidän kohdalleen; Koplandin väellä on mitta-asteikkoa myös ”vähäisempiin” väristyksiin – kuten esimerkiksi siihen, ettei tunne mitään –, ja usein ne semmoiset ovatkin kiinnostavampia, enemmän aihetta ja sisältöä runoon antavia.

Koplandin väellä on mitta-asteikkoa myös vähäisempiin väristyksiin.

Kirjan takakannessa J. M. Coetzee lausuu muutaman hyvän sanasen Koplandista. Jos muistan yhtään lukeneeni Coetzeeta, ei tämä herrojen keskinäinen symppaus tunnu yllättävältä, loppujen lopuksi. Jotain samaa heissä on, samaa näkijän ja kirjoittajan silmää, lähestymistapaa kohteeseensa. Olkoonkin että toinen on tunnettu prosaisti ja toinen lyhyemmän tavaran kaveri, runoilija. Näennäistä, sivuseikka! Mistä he puhuvat, mitä tuovat lukijan luo, on pääasia.

Déjà vu

Mainitsin tuossa edellä sananparin ”kertomusten kudelma”. Pidän siitä edelleen kiinni. Koplandin runoissa nimittäin välittyy usein tiivistetty ja silti varsin avara näkymä johonkin tapahtumaan, kokemisen hetkeen, ja niitä taas ei ole ilman runon henkilöitä. Ikään kuin ruoho ei tuoksu, ellei siihen ole nenää, eivätkä puut havise, ellei ole silmiä. Ja nämä elimet taas ovat, kuten kaikki muutkin vastaavat värkit, kiinni kokijassa, aistijassa, aistimusten suodattajassa, käsittelijässä.

Mitä tuuli on minulle tänään? Raivostuttavaa, ihastuttavaa. Ilkkuva piru. Tyhmä pökkelö, joka puhaltaa vaan. Trombi perhana. Ja nimenomaan, kaikkea näitä runon henkilön kautta.

Eivät Koplandin runojen rivit aina järjestään ole kuolemattomia, eivät nerokkaita ilmaisuja täynnä. Niiden pointti onkin kokonaisvaikutelmassa. Jälleen: Rutger Kopland on mitä on, siviilissä tiedemies, psykiatrian ja biologian yhdistänyt ja käyttää nyt ajatustaan, näkemystään niistä eräänä pohjana, kun kirjoittaa runoja ja antaa sanan kulkea.

Tiedostava, tunteva henkilö. Jolla on pää, kaali, koneisto joka muistaa kaiken ja joka muistaa lopulta kaikesta materiaalista aika vähän. Tajuntamme armeliaisuus, hätkähdykset kun jokin näyttäytyy tutunoloisena, kun korviemme väli leikkii meillä déjà vuilla sun muilla. Kun muistot ovat meille tosia ja kun joku muu muistaa ne, ei sitä enää ihan prikulleen.

Tarujen armeliaisuus.

Kokonaistaideteos

Kuten edeltä käy ilmi, Rurger Kopland ei ole enää mikään nuori jehu. Ja siksi myös, koska vietti kukkean kolmikymppisensä 1960-luvulla, löytynee kirjasta muutamaan Beatlesien kappaleseen tehty omaääninen pastissi. Puolustavat täysin paikkaansa; se että Kopland on runojen alle merkannut aiheen lähtökohdan, menee täysin kirjoittajan kohteliaisuuden ja jalon mielen piikkiin.

Toinen Koplandin ikään ja aikaan, niin voidaan sanoa, liittyvä vahva piirre on lauseista, ajatuksista, tunnelmista ja väittämistä välittyvä kiireettömyys, mikä on minusta vain viehättävää. Koska Kopland ei ole enää nuori jehu, ei hänellä ole kiire, hänen ei pidä todistaa mitään.

Mutta sananen kritiikkiäkin, ja se menee kyllä kustantamon tontille. Muisto jonka unohdit on tuhti teos, läpileikkaus Koplandin tuotannosta. Ihan jees semmoinen, mutta kirjan ulkoasu on aika aneeminen. Voisi sanoa, että kun hankkii tämän kirjan, maksaa ainoastaan sisällöstä. Tietenkin kustantamo voi vedota – ja niin kuin varmasti vetoaakin, niin tämmöinen piskuinen kuin isompikin puulaaki – painokustannuksiin, hintaan mikä seuraa kun kirjasta tehdään myös esteettisesti nautinnollinen kokemus.

Ehkäpä näin on, mutta runous ja varsinkin runokirjat ovat kokonaistaideteoksia, näin väitän, kannesta kanteen. Mukavannäköistä ja oloista kirjaa tulee kotosalla päivän ratoksi hypisteltyä mielikseen useammin, ja uskon, että semmoinen lähtee myös kaupasta kassan kautta asiakkaan mukaan useammin. Sillä hyvin painettu ja taitettu kirja on lämmin kiitos teksteilleen, työlle jota niin kirjailija kuin näin myös käännöskirjan kohdalla suomentaja ovat tehneet.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto