Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tutkimusta postmodernistisista minäkertojista

Salla Järnefelt, 14.9.2009
Sari Salin: Narri kertojana. Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin s., SKS 2008

Sari Salinin tutkimus Narri kertojana etenee aiheensa – suomalaisen postmodernismin minäkertojien – taustoituksesta kohteiden analyysiin loogisesti ja tutkimusperinteiden mukaisesti. Nykyromaaneissa kertova narri on epäluotettava, postmoderni, hylkiö, syntipukki ja minä.

Tutkimuksessaan Salin tarkastelee narrin taustoja, merkityksiä ja hylkiöolemusta sekä menippolaisesta satiirista polveutuvia veijari- ja tunnustusromaaneja narrikirjallisuuden keskeisinä lajeina. Oma osansa taustoituksessa ja muuallakin tutkimuksessa on myös aasilla, tuolla Apuleiuksen Luciuksesta saakka narreihin kiinteästi metamorfoosin kautta liittyneellä juhdalla.

Salinin tutkimuksen teoreettiset ainekset ovat kirjavat. Tekstistä ja etenkin lähdeluettelosta erottuvat jo määrällisesti epäluotettavaan kerrontaan paneutunut Ansgar Nünning, karnevalistisesta kirjallisuudesta, poetiikasta ja naurusta kirjoittanut Mihail Bahtin sekä Salinin oma panos ironian, epäluotettava kertojan ja lajisekoitusten tutkijana.

Keskeisimpien lähteiden joukkoon näyttäisivät kuuluvan myös Brian McHalen postmodernismia, Seymour Chatmanin narratologiaa ja Michel Foucault’n seksuaalisuutta, hulluutta sekä minä-tekniikoita käsittelevä kirjallisuus. Teorioiden asemesta korostuvat käsitteet, ja niitä Salin tarkastelee kriittisesti. Onko esimerkiksi ristiriitaista käyttää sisäistekijän ja epäluotettavan kertojan käsitteitä, kun tarkastelun kohteena on ironiaa ja fantasiaa sisältävä postmoderni teos?

Salin käyttää lähteinä myös kaunokirjallisuutta. Johdantoluvussa korostuvat lainaukset Henry Millerin romaanista Hymy tikkaiden juurella. Johdannon jälkeen esillä ovat narri- ja tunnustuskirjallisuuden pioneerit sekä merkkiteokset kuten Apuleiuksen Kultainen aasi, Augustinuksen Tunnustukset, Erasmuksen Tyhmyyden ylistys, Cervantesin Don Quijote, Daniel Defoen Moll Flanders, Fjodor Dostojevskin Kirjoituksia kellarista, Grimmelshausenin Seikkailukas Simplicissimus ja Thomas Mannin Huijari Felix Krullin tunnustukset.

Kokonaisuus kärsisi huomattavasti, jos nämä eivät olisi mukana ja lomittuisi myös kotimaisten narrikertojien analyyseihin. Teosten kuljettaminen rinnatusten ei kuitenkaan tähtää intertekstuaalisten suhteiden osoittamiseen vaan lajin eli samankaltaisuuksien esittämiseen vertailuaineiston avulla niin sisällön kuin muodon osalta. Luonnollisesti kaunokirjallinen lähdemateriaali havainnollistaa myös narrihenkilöiden ja narrikertojien kirjavia vaiheita sekä narrikirjallisuuden konventioita.

Kultaisen aasin nykyperilliset

Analyysin varsinaisena kohteena ovat Pentti Holapan Ystävän muotokuva (1998), Jouko Turkan Häpeä (1994), Jussi Kylätaskun Akuaba (2002), Tomi Kontion Uumen (1995) ja Helena Sinervon Runoilijan talossa (2004). Naispuolista veijaria käsittelevässä Pikara-luvussa analysoitavana on Torsti Lehtisen Kutsumushuora (2003).

Salinin tutkimuskohteissa kertojat levittelevät minänsä ja menneisyytensä kuonan kaikkien katseltavaksi. Auliit avautumiset sisältävät ristiriitaisuuksia, sillä paheiden ja puutteiden itseinhoisiin tunnustuksiin sekoittuu myös puolustusta ja omanarvontuntoista pröystäilyä. Tilitävä ja pysyville totuuksille pyllistelevä kertojanarri muistuttaa usein median luomaa kuvaa romaanin fyysisestä kirjoittajasta.

Yhtäläisyyksien liusäksi Salinin analyysit paljastavat narrikertokista myös kiintoisia eroja, mutta varsinainen kuilu tuntuu erottavan Lehtisen luomaa Trixietä muista analyysin kohteista. Hän ei ole komplekseistaan ja kriiseistään ironista taidetta tunnustuksissaan narriuden uhalla paisutteleva taiteilija vaan todellinen hylkiö, jolla ei ole varaa itsensä alentamiseen. Muillakaan narreilla ei toki tunnu menevän lujaa, mutta toista on kirjan kansien ulkopuolella: kolme Salinin kuudesta tutkimuskohteesta on huomioitu merkittävällä palkinnolla ja neljäs ollut sellaiseen ehdolla.

Etenkin tekijöiden valossa narrikirjallisuus vaikuttaa miehiseltä lajilta, mutta sitä se on myös kertojiensa osalta, sillä naisia heistä ovat vain runoilija Eeva-Liisa ja rappionainen Trixie. Kysymys sukupuolesta liittyy narrikirjallisuuteen kyllä muutenkin. Tutkimuksessaan Salin huomauttaa, että narrikirjallisuudella on taipumusta kukoistaa kriisiaikoina ja että nykymiehen kriisiyttäjiin kuuluu myös tasa-arvoistuva nainen – se sama, joka Eeva-Liisan suulla on Runoilijan talossa tunnustanut omankin aasiutensa.

Luultavasti naisnarrit pysyisivät vähemmistönä, vaikka postmodernistista narrikirjallisuutta löytyisi tarkasteltavaksi enemmänkin. Mutta löytyisikö sitä? Salinin tutkimuskohteet ovat toki riittävät ja relevantit hänen tutkimuskysymyksensä kannalta. Runsaammat narrilöydökset valaisisivat kenties esimerkiksi siitä, kokeilevatko narrikertojaa erityisesti useamman kuin yhden genren parissa puuhastelevat kirjailijat – kuten Salinin otoksesta voisi uumoilla – ja sitä, onko narrikirjallisuutta ilmestynyt myös vuoden 2004 jälkeen.

Kaiketikin hedelmällisiä kohteita uusien narrikertojien etsiskelyyn olisivat teokset, joissa todellisuuksien moneus ja lajien kirjo yhdistyvät tunnustuksellisen omaelämäkerran konventioilla leikittelevään kertojaan. Luonnollisesti viime vuosina runsaaksi kasvanut omaelämäkerrallinen romaanikirjallisuus on luonut narrien etsiskelyyn sopivan kentän.

Pärjäilyä paradoksien parissa

Salinin tutkimus on sujuvaa tekstiä, hyvää tutkimusta ja kiinnostavaa, paikoin jopa hymyilyttävää luettavaa. Yksi oman lukukokemukseni huippuhetkistä paikoittuu teoksen alkupuolelle, jossa narri todetaan ”määritelmällisesti määrittelemättömäksi”. Herkullinen toteamus juontaa juurensa Tyhmyden ylistykseen, ja toki siinä on vinha perä. Tutkimuksensa loppuun saattanutta Salinia voikin onnitella myös pärjäilystä paradoksien parissa.

Narri kertojana vastaa asettamiinsa kysymyksiin ja lisää varmasti lukijansa ymmärrystä postmodernistisista narriromaaneista. Kaivelemaan jäi lähinnä vain se toissijainen seikka, mikä on Kylätaskun Akuabassa mainittavan Jörn Helveten balladin suhde saman kirjailijan kuunnelmiin Jörn Helveten balladi ja Jokamies.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto