Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kalevalainen monologi

Tapio Salomaa, 9.7.2012
Seija Vilén: Pohjan akka 236 s., Avain 2012

Kalevalan miessankarit vaikuttavat helposti naisen puutteessa riehuvilta hulttioilta. Väinämöinen ahdistelee nuorta Ainoa, kunnes tämä hukuttautuu. Lemminkäinen tunkeutuu himoitsemansa naisen häihin ja iskee tämän isältä pään irti, vaikka kaapattu nainen odottaa kotonakin. Kullervo teurastaa kokonaisen suvun ja sekaantuu vahingossa siskoonsa. Sankareista rehdeimmältä vaikuttaa Ilmarinen, joka voittaakin itselleen kaikkien tavoitteleman Pohjan neidon mutta tämän kuoltua kokeilee takoa naisen kullasta ja hopeasta.

Kalevala on kuitenkin myös vahvojen naisten eepos. Louhi taistelee Sammosta oikeutetusti, hänellehän se sopimuksen mukaan kuuluu. Pohjan neito torjuu kosijoita päättäväisesti mutta auttaa Ilmarista yhtä päättäväisesti. Aino hukuttautuu mieluummin kuin suostuu avioon vasten tahtoaan. Lemminkäisen äiti kokoaa kuolleen hulttiopoikansa palasista ja herättää eloon.

Kalevala tarjoaa siis hyvät puitteet feministiselle tulkinnalle. Sellaiseen on lähtenyt Seija Vilén toisessa romaanissaan Pohjan akka. Siinä Louhi viruu nykyajan vanhainkodissa muistellen katkonaisesti menneitä.

Romaani ei kerro, miksi Kalevalan hahmo löytyy modernista vanhainkodista. Tällaisissa tarinoissa lukijalle tarjotaan usein luonnollinen tai yliluonnollinen selitys: joko akka hourailee harhoja tai sitten hän on tuhansia vuosia vanha noita.

Vilén ei vihjaile kumpaankaan suuntaan: Louhi esitetään muistisairaana muttei muuten harhaisena, eikä missään vihjata tuhansien vuosien muistikatkosta. Psykologisen tai fantastisen tulkinnan sijaan Vilén ohjaa lukijaansa postmoderniin tulkintaan eli kohtaamaan Louhen tekstinä tai tarinana:

”Olen Louhi, mahtava taika ja arvoitus. Elän kahta elämää: yhdessä vanki tuolissa, toisessa kahlittu paperiin.”

Louhen muistikuvista muodostuu vaihtoehtoinen Kalevala-tulkinta. Väinämöinen esitetään Ainon raiskaajana. Kauemmas alkuperäisteoksesta menee Kyllikin esittäminen selkeästi vanhemman Louhen rakastajana, ja hänelle on annettu myös Kalevalan Marjatan rooli. Ilmarisen emännän eli Pohjan tyttären kaunalle Kullervoa kohtaan on annettu postmodernisti kaksikin keskenään ristiriitaista selitystä, kun Kalevalassa syyksi jää yleinen ilkeys. Sampo saa tavallaan liiankin yksinkertaisen selityksen, joka kuitenkin tuntuu romaanin maailmaan sopivan.

Pohjan akan kertomuksia kuuntelee vävypoika Ilkka, ”halpa versio mahtavasta sepästä”. Louhen tapaan hänkin on metafiktiivisesti tarina: ”Tiedän, että Ilkka tulee vielä takaisin. Toisena miehenä, kenties taas toisen nimisenä. Aina uutena hahmona, upouudessa kirjassa.”

Louhen tarinoita kuuntelee myös kirjailijaksi pyrkivä Pertti. Ilkan kerrotaan kadehtivan Perttiä, mutta myöhemmin paljastetaan hahmojen välinen syvempi yhteys. Vaikka kerrontateknisen kommervenkin tarkoituksen ymmärtää, keinotekoisuuden vaikutelmalta on hankala välttyä.

Laulajasankarien modernisointi amatöörikirjoittajiksi ei ole yhtä railakas ratkaisu kuin Johanna Sinisalon rokki-Väinämöinen romaanissa Sankarit (2003), mutta se tarjoaa mahdollisuuden mielenkiintoisiin kirjallisuuspohdiskeluihin:

”Koukeroiset ovenkamanat ovat kadonneen ajan koristeita. Nykymaailmassa uskotaan viivaan eikä kiharaan… Kyllä Pertti osasi karsia lauseistaan koukerot, mutta ei hän siitä pitänyt. Ikään kuin kirjoittajan olisi pakko elää askeesissa ja selibaatissa sanojen suhteen, pakko kitkeä tekstistä kaikki nautinnollinen ja herkullinen.”

Kalevalakieli proosana

Romaanin kunnianhimoisin piirre on kalevalaisen kielen tavoittelu modernissa romaanimuodossa. Proosamuotoon sovitettuna kalevalakieli ei pääse lentämään laulumaisen kalevalamitan siivillä, joten Vilén on sommitellut sitä vapaamuotoiseen kalevalavaikutteiseen rytmiin. Tiheään pisteillä ja pilkuilla pilkottu kieli kuulostaa proosana ajoittain katkonaiselta, toisaalta suomalaiskansallisen jurona runomurahteluna luontevalta.

Kieli on koottu alkusoinnuista, toistoilmauksista ja vanhahtavista sanavalinnoista. Omituisempina aineksina sekaan on pujoteltu nykyaikaisempaa puhekieltä, rivouksia ja kevyttä tajunnanvirtaa.

Proosarunomaisen maalaileva kieli soi komeimmillaan kalevalaisen musikaalisena: ”Hyinen Tytti, hyinen neito, hyinen entinen emäntä. Tyttöni tummakulma kantaa jäätä kainalossaan. Hyisiä hameenhelmoja, hyisiä kylmiä, kalseita nostaa. Liittyy jäisiin naisiin, jotka tuulta tuudittavat, tuovat hallan, roudan, lumen.” Heikoimmillaan taas runollinen maalailu harhailee hapuilevaksi sanahelinäksi.

Proosarunomaisen maalaileva kieli soi komeimmillaan kalevalaisen musikaalisena.

Romaani on koristeltu vaikealla symbolikielellä, jonka avaamiseen ei riitä Kalevalan tuntemus. Runsas lintusymboliikka ei kaikkien lajien kohdalla aukene ornitologisesti sivistymättömälle lukijalle, joka ei erota tilheä järripeiposta. Sen avaaminen ei kuitenkaan ole välttämätöntä romaanin juonen tai teemojen tavoittamiseksi.

Nykyhetken kuvailu taas seurailee usein muistisairaan Louhen katkonaista tajunnanvirtaa, jossa mennyt ja nykyinen kulkevat lomittain. Eeppiseen tyyliin kerrottu kalevalainen tarina törmäilee kuvauksiin vanhainkodin vaipanvaihdoista. Tämän on tarkoitus tarjota kontrastia, mutta tiuhaan vaihdellessaan kilpailevat tyylit usein neutraloivat toistensa luomat vaikutelmat.

Tyylejä sekoitetaan kerronnan tasojen sisälläkin. Nyky-Pertti tokaisee arkikielensä sekaan, ”Kurpitsan kyljessä riimuja, sanoja, sananlaskuja jaloja”, ja Pohjolan häiden juhlintaan on ujutettu huudahdus ”Riemuryöpsähdysilollanostajakarhunkuolasulahunajataivaanjyrädys!” Tällaiset kohdat vaikuttavat irrallisilta ja rikkovat helposti tunnelman.

Pohjan akan lukemista ei mutkista niinkään vaikea kieli kuin hyppelehtivä kerronta. Luvut ja kohtaukset katkeavat nopeasti, tilanteet ja tunnelmat rikkoutuvat heti, perinteinen uppoutuva lukeminen ei onnistu.

Hahmokuvauksen ongelmat

Pohjan akka kaatuu ennen kaikkea epäonnistuneisiin hahmokuvauksiin.

Ilkka on stereotyyppinen äijä. Hahmosta saadaan eniten irti kirjoittamista koskevissa pohdiskeluissa, mutta kuvaukset tämän yrityksistä iskeä naisia tuntuvat kliseistä rakennetuilta. Kohtaus, jossa Ilkka himoitsee pomon vaimoa, on tarkoitettu koomiseksi mutta esitetty niin stereotyyppisesti, että se jää sekä ärsyttäväksi että paperinmakuiseksi. Kohtaus päättyy ennalta arvattavaan ja epäluontevaan punchlineen: ”Yhtä asiaa sinussa arvostan… Et koskaan katsele minua muuna kuin ystävänä.”

Stereotyypeiksi jäävät monet romaanin nykyajan sivuhahmot: vanhainkodin rasistiset hoitajat, Ilkan kalanpakkaamon kaunaiset kollegat ja ilkeä pomo.

Kalevala-hahmojen kuvausta taas vaivaa ulkokohtaisuus, joka on ehkä eeppisen tyylin tavoittelun vaikutusta. Esimerkiksi Kyllikki jää ohueksi hahmoksi, vaikka hänen rooliaan on Kalevalasta laajennettu kahteenkin suuntaan.

Kalevalan mieshahmot on latistettu junteiksi. Esimerkiksi Lemminkäinen on jo Kalevalassa täysin roistomainen rettelöitsijä, mutta hahmon muuttaminen ekshibitionistiksi – ”Esittelee itseään pöksynräppänä auki” – köyhdyttää hahmon kömpelön farssimaiseksi. Myös feministisenä Kalevala-tulkintana Pohjan akka kompastuu mieshahmojensa kuvaukseen, koska feminismi ei varmasti edellytä kaikkien mieshahmojen yksinkertaistamista yhdentekeviksi idiooteiksi. Vaikka tämänkin voi pistää Louhen epäluotettavan kertojanäänen piikkiin, se on silti pettymys.

Pohjan neito Tytti on kuvattu enimmäkseen Louhen näkökulmasta, postmodernin ristiriitaisesti. Louhi uhoaa hankalan tyttärensä olevan vaimona mahdoton: ”… Pohjan akan kasvattama tyttö viskoo miestään puukauhoin, heittää kulhoja, luutia.” Menetettyään Tytin aviossa Ilmariselle haikean katkera Louhi näkee Tytin täysin toisin: ”Siinäpä sitten on: isännän ikiorja, anopin aikapiika.”

Hahmoista onnistunein on onneksi itse Pohjan akka. Vaikka hän on jakautunut kahteen maailmaan, hän on hahmona muita selkeästi eheämpi. Hahmon keskeisin dramaattinen kontrasti on itsepäisen ja valtaan tottuneen naisen joutuminen unohdettuun alennustilaan dementiakodissa, jossa rikas elämänkokemus tarinoineen valuu hukkaan, jollei joku oikeasti kuuntele. Louhi on tosin niin ylpeä ja katkera, että hänestä voi olla hankala pitää.

Louhen kertojanäänen keskeisin rasittava piirre on taipumus korostaa kaikkien muiden ymmärtämättömyyttä: ”Ei näe, mitä haluan”, ”Ei hän osaa”, ”Eikö hän näe…”, ”Seppo luulee, että…”, ”Hän ehti kuulla sanani ja luuli…”, ”Eivät ne mitään nähneet…”, ”Heille ei merkitse mitään syli, ei synnytys eikä yksikään äiti…”, ”Mies pelkäsi…”, ”… ei uskaltanut katsoa silmiin”, ”Luuli, että…”, ”… mies luuli minun olevan…”.

Sitaatit on poimittu alusta sivuilta 9-27, mutta maneeri toistuu vielä seuraavan parinsadan sivun verran. Toki se luo Louhelle luonnetta korostamalla hänen taipumustaan asettua muiden yläpuolelle, mutta se tosiaan tekee hänen äänestään ärsyttävän.

Pohjan akassa on kiinnostavia ja kunnianhimoisia aineksia, ennen kaikkea uusi Kalevala-tulkinta ja uusi kalevalakieli. Palaset eivät kuitenkaan ole loksahtaneet kohdalleen onnistuneeksi romaaniksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto