Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kevyet kyynelet raskaan todellisuuden muurinmurtajana

Joonas Säntti, 2.2.2008
Su Tong: Uskollisen vaimon kyynelet. Myytti Meng Jiangnüsta s., Tammi 2007 Kääntäjä(t): Riina Vuokko

Skotlantilaisen Canongate-kustantamon käynnistämä Myytti-sarja on koonnut maineikkaan kansainvälisen tekijäjoukon kirjoittamaan uudelleen eri kulttuurien ja kielialueiden tunnetuimpia myyttikertomuksia. Projekti on mielenkiintoinen, vaikka toistaiseksi ilmestyneet tekstit ovatkin olleet epätasaisia. Esimerkiksi teoksista ennalta eniten julkisuutta saanut Margaret Atwoodin Penelopeia (The Penelopiad 2005, suom. 2005, Tammi) paljastui suurten odotusten jälkeen harmittavan ilmeiseksi: 2000-lukulaiset painotukset tuntuivat lukiessa ennalta arvattavilta.

Kiinnostavinta Myytti-projektissa on seurata, millaisia ratkaisuja kirjailijat ovat kehittäneet saadakseen tutusta materiaalista irti uutta ja puhuttelevaa. Sisällölliset painotukset lähtevät usein liikkeelle myytin henkilöhierarkiasta. Uudemmat versiot toimivat nostamalla taustalle jäänyt tarina etualalle tai sivuhenkilö kertojaksi ja muuttamalla siten näkökulmaa tapahtumiin. Tämä ratkaisu on jo ennen nykyistä Myytti-projektia toiminut hienosti esimerkiksi Christa Wolfin teoksissa Kassandra (1983, suom. Kirjayhtymä 1985 ja Medeia (1996, suom. Tammi 2000), jotka tarjoavatkin ankaran vertailukohteen myöhemmille vastaaville yrityksille.

Uskollisen vaimon kyynelet (Binu – Meng Jiangnü ku Changcheng de chuanshuo) on versio oletettavasti kaikille kiinalaisille tutusta Binun myytistä. Binun tarinasta, kuten suurimmasta osasta myyttikertomuksia, on olemassa keskenään kilpailevia versioita, joissa hahmon tausta, syntyperä ja kotipaikka vaihtelevat.

Aukko Kiinan muuriin

Puhtaimmassa muodossaan myytti on kuitenkin hyvin yksinkertainen. Binu, tai Meng Jiangnu, oli maalaisnainen, jonka mies otettiin pakkotöihin rakentamaan Kiinan muuria. Uskollinen vaimo lähti pitkälle matkalle toimittamaan miehelleen talvivaatteita. Perille saavuttuaan hän sai tietää tämän kuolleen ja tulleen haudatuksi muurin perustuksiin.

Binun itku sai muurin murenemaan siltä kohtaa, missä hänen miehensä luut olivat. Qin-dynastiaan kuuluva keisari halusi väkevillä kyynelillään mainetta keränneen Binun yhdeksi vaimoistaan. Saatuaan miehensä luut haudatuksi kunniallisesti Binu kuitenkin hukuttautui ja muuttui joessa vapaana uivaksi kalaksi.

Käännöskirjallisuuden ystäville Su Tong on kenties tuttu teoksesta Punainen lyhty (1990, suom. WSOY 1994), joka kuvaa yhden talon jalkavaimojen elämää 1930-luvun Kiinassa. Ankarat naiskohtalot ovat siis tekijään ennestään yhdistetty teema. En ole kiinalaisen kirjallisuuden saati Kiinan historian asiantuntija. Binun kyynelten kirjalliset jäljet eivät siis olleet etukäteen yhtä tuttuja kuin keskeisten länsimaisten myyttien. Tällä varauksella päädyin ihastelemaan Uskollisen vaimon kyyneleitä hämmästyttävän vaivattoman oloisena tarinankerrontana, jossa myytti heräsi eloon arkisella ja maanläheisellä tavalla.

Myyttikertomusten uudelleenkirjoittamisessa on ainakin kaksi sudenkuoppaa, jotka Su Tong on onnistunut välttämään. Ensinnäkin, kirjailijat saattavat kokea myytin kaukaisuuden nykylukijalle ongelmaksi, joka kutsuu kärjistettyihin ratkaisuihin. Halussaan tehdä myytti ajankohtaiseksi kirjailija voi tahtomattaan haudata juuri ne monimielisyydet ja hämäryydet, jotka tekevät myytistä kiehtovan, tai typistää sen rikkauden omaa jälkimodernia todellisuuttamme kuvastavaksi allegoriaksi. Jos kyse tosiaan on myytin uudelleenkertomisesta, uuden tekstin ei tulisi olla niinkään päällekirjoitusta kuin uusi tulkinta, joka asettuu dialogiseen suhteeseen alkutekstin tai alkutekstien kanssa.

Su Tong ei kuitenkaan ole lähtenyt nykyaikaistamaan Binun tarinaa vaan luottanut sen kykyyn puhutella lukijaa. Hän on pyrkinyt eläytymään myytin todellisuuteen, legendassa kuvatun Binun kokemukseen, ja jättämään selittämisen ja kommentoinnin mahdollisimman vähälle. Tämä on hyvin yksinkertainen mutta tavallaan myös virkistävältä tuntuva ratkaisu.

Su Tongin Binu on satutarinan sankaritar: köyhä, nuori, kaunis, kiltti ja täydellisen uhrautuva. Hänen hyväntahtoisuutensa perustuu osittain yksinkertaisuuteen ja tietämättömyyteen, kuten uhrille sopii. Binua vähätellään ja kohdellaan väärin, mutta mikään ei onnistu kyseenalaistamaan hänen matkansa merkitystä. Hahmosta ei ole väkisin rakennettu modernia, ristiriitaista ihmistä. Kuten muitakin tarinan hahmoja, Binun valintoja ohjaa erityisesti yksi pyrkimys ja satunnaisesti yleiset kansanuskomukset hengistä ja ennusmerkeistä. Psykologisen elementin vähäisyys kerronnassa on nähdäkseni osa myytin viehätystä, jonka teos on onnistunut säilyttämään.

Myytti kohoaa siiville

Toinen yleinen ongelma liittyy materiaalin raskauteen. Mikä tahansa kansallinen myytti on valtavan kulttuurisen painon kyllästämä. Binusta kertova tarina on noin kaksituhatta vuotta vanha ja kuten kirjailija itsekin toteaa, hänen versionsa on ”vain uusin lenkki perinteen ketjussa”. Marttyyrinaisen kärsimyksistä olisi voinut kirjoittaa puisevan, paisutetun ja jälkiviisaasti moralisoivan kirjahirviön. Uskollisen vaimon kyynelet, ”tarina kärsimyksestä ja olemassaolosta” on kuitenkin kevyeltä tuntuva, helppolukuinen ja usein hauska lukuelämys.

Italo Calvino kirjoitti teoksessa Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (1985, suom. Loki-Kirjat 1996) keveydestä eräänä kirjallisuudelle ominaisena hyveenä. Calvino tarkoitti tällä henkevyydelle ja ajattelevaisuudelle ominaista keveyttä. Se merkitsee poikkeavaa tapaa katsoa ympäristöään, usein epäsuorasti mutta todellisuutta pakenematta kuten Perseus, joka onnistui heijastuksen kautta kohtaamaan Medusan katseen. Calvinon mukaan kirjallisuuden voisi nähdä myös tällaisen keveyden etsimisenä, reaktiona maailmassa olemisen sietämättömään painavuuteen.

Johdannossaan Su Tong kirjoittaakin: ”Myytit ovat lentoon lähtenyttä todellisuutta. Kun murheista raskas todellisuus pyrähtää siiville, murheet ja huolet eivät lakkaa olemasta, mutta ihminen voi vapautua niiden taakasta hetkeksi.” Jonkinlainen ajatus painottomuudesta arvona on toki myös Binun myytissä, sillä kertoohan se, kuinka huomattavan kevyt, nestemäinen aine kykenee murtamaan aukon mitä raskaimpaan materiaaliin.

Binu ei itke silmillään, koska hänen kotiseudullaan lapset on erään onnettoman historiallisen sattuman jälkeen kasvatettu pitämään kyyneliä vaarallisina. Naapurikylien tyttölapset selviävät murheistaan pissaamalla ne maahan tai sotkemalla linnunkakkaa naamaansa. Persikkapuiden kylässä kyynelet opetetaan ohjaamaan muihin ruumiinosiin, ja Binusta tulee mestarillinen hiuksilla itkijä: ”Hänen hiuksensa olivat jatkuvasti märkinä vuolaana virtaavista kyynelistä. Ne eivät suostuneet pysymään siististi nutturalla vaan repsottivat takkuisina, ja hänen kävellessään ohi tuntui kuin sadepilvi olisi kulkenut ylitse.”

Binun luonnonvoiman tavoin purkautuvat kyynelet, jotka varisevat hiuksista, rinnoista ja muuttuvat sotilaiden pelkäämäksi kirveleväksi suolavesilingoksi, ovat selkein esimerkki Su Tongin oivaltavasta liioittelusta. Sen avulla traagisesta tulee koomista, mutta ei sen vuoksi yhtään vähemmän traagista.

Uskollisen vaimon kyynelet keskittyy matkaan kotikylästä Kiinan muurille ja jättää suurimman osan Binun myytin alusta ja lopusta romaanin ulkopuolelle. Se on siis matkakertomus, mikä mahdollistaa useamman myytin ja tarina-aineksen yhdistämisen.

Kerronta ei pysyttele koko matkaansa Binun jalanjäljissä vaan erkanee pikareskiromaanin tavoin kuvaamaan sivuhenkilöiden elämänkohtaloita, paikallisia erikoisuuksia ja erilaisten ihmisryhmien tapoja. Romaanissa rakentuu yksilötarinaa laajempi kuva kiinalaisen kansan koetuksista pakkomielteisten hallitsijoiden ja kunnianhimoisten pikkuvirkamiesten puristuksessa. Tässä maailmassa ”naisilta eivät kyynelet lopu”, kuten eräs itkijänainen toteaa. Binun kyynelet ovat ehkä myyttinen tiivistys alempien yhteiskuntaluokkien kärsimyksistä, mutta hänen kohtalonsa ei silti ole kaikista onnettomin.

Teoksesta välittyy tuntu yksittäisen elämän arvottomuudesta ja pienten ihmisten toisiinsa kohdistamasta julmuudesta. Vainoharhainen pelko pakottaa köyhät vakoilemaan ja ilmiantamaan toisiaan. Binukin joutuu vaikeuksiin aina avatessaan suunsa. Näiltä osin teoksen voisi tietysti ymmärtää allegorisena esityksenä myöhemmästäkin Kiinan historiasta mutta vailla moralisoivaa sävyä. Olipa sitten kyse pikkupojista, joista koulutetaan peuroja yläluokan metsästysretkien maalitauluiksi, tai onnettomista köyhistä, jotka saavat elantonsa itkemällä erimakuisia kyyneliä aatelisperheen lääkereseptejä varten, teksti onnistuu säilyttämään kitkerän ja koomisen monisärmäisyyden.

Tarinavetoinen kerronta ei pysähtele maalaamaan pitkiä maisemakuvia. Luonto on kuitenkin voimakkaasti läsnä kertomuksessa kuuntelijana ja lohduttajana. Erityisesti Binulla on vahva yhteys maaperään, kasveihin, eläimiin ja kuolleitten henkiin. Kaurapelto hyväksyy lepäävän matkalaisen ”syliinsä”, jossa hän näyttää ”kauran sekaan laskeutuneelta pilvenhattaralta”. Sade jää ”uteliaana kuuntelemaan”, ja mulperipuun oksat itkevät ihmisten tavoin. Reittioppaana suurelle muurille toimii välillä sokea sammakko, ja Binun perässä kulkevat surua aavistellen perhoset ja kuoriaiset. Hautapaikan valinta on ihmiselämän tärkeimpiä päätöksiä, koska siitä riippuu, kuinka menestyksekkäästi ihminen voi syntyä uudelleen – esimerkiksi pullokurpitsana kuten Binu.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto