Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Elämä ja miten se on elettävä

Päivi Koivisto, 30.6.2010
Thomas Mann: Buddenbrookit s., WSOY 2010 Kääntäjä(t): Ilona Nykyri

Thomas Mann oli vasta 26-vuotias julkaistessaan vuonna 1901 suurromaaninsa Buddenbrookit, josta hän tuli myöhemmin saamaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Tähän nähden romaanin rakenne on hämmästyttävän hallittu. Romaanissa, jonka alaotsikoksi on kirjattu ”Erään suvun rappio”, on ensimmäisen luvun rivien väliin ujutettu 600-sivuisen romaanin loppuratkaisu – mutta sen lukija havaitsee vasta lukiessaan tarinaa uudelleen.

Kirjoittaessaan Buddenbrookeja Thomas Mann sovelsi 1800-luvun realistisen kirjallisuuden oppeja; myöhemmin hän tuli siirtymään modernistisempaan suuntaan rikkoen uskottavan kerronnan unenomaisella ja psykoanalyysistäkin vaikutteita saaneella symbolismilla. Varmasti juuri realisminsa takia Buddenbrookit on Mannin rakastetuimpia teoksia: siinä on tarpeeksi tunnistettavuutta, että lukija tuntee olevansa turvassa tekstuaalisessa maailmassa.

Kuvattu maailma oli kirjan kirjoittamisen aikaankin menneisyyden maailma, 1800-luvun toimelias Lyypekki ja sen vastineena kesäisen laiska Travemünden kylpyläparatiisi. Romaani voisi olla nostalginen kertomus menneestä kodista, mutta sen tuttu turvallisuus on pettävää, sillä Buddenbrookien perusteemana on muutoksen vääjäämättömyys.

Buddenbrookien suosiota on selitetty myös Mannin henkilöitään kunnioittavalla kuvaustavalla, jonka on sanottu vivahtavan nostalgiaankin. Omassa luennassani Mannin esikoisromaanista korostuu lämmön sijasta tietynlainen kylmäkiskoisuus. Henkilöitä ei säästellä, vaan kertoja paljastaa säälimättä näiden heikkoudet ja epätoivoiset yritykset esiintyä edukseen.

Vain yksi ainoa henkilöistä on kyseenalaistamattoman positiivisesti kuvattu: degeneroituneen aatelissuvun itsevarma vesa Kai, josta on tuleva kirjailija. Kain kääntöpuolena on Buddenbrookien nuori Hanno, josta ei kyvyistä huolimatta tule taiteilijaa, koska hän on siihen liian heikko. Näin esikoisromaanissakin on läsnä Mannin lempiteema, taiteilijuus ja sitä seuraava ulkopuolisuus ja sairaus; dekadenssi, joka voi johtaa joko tuhoon tai taiteeseen.

Buddenbrookit ovat perinteikkään kauppaliikkeen omistajaperhe; kirjan aikana liike viettää satavuotisjuhliaan. Tärkeä elementti romaanissa on suvun vaiheet sisältävä kultareunainen vihko, jonka merkintöjen pitäisi jatkua loppumattomiin. Aina on tuleva uusi poika, joka jatkaa isänsä elämäntehtävää liikkeen johdossa ja nostaa suvun kunnian yhä korkeammalle. Mutta vanha maailma on hajoamassa, mikä kuvastuu Buddenbrookien kohtalossa. Uudet ihmiset, äkkirikastuneet nousukkaat, vievät kilpailussa voiton.

Darwinin opit heijastuvat kuvaukseen: vahvat voittavat, kun taas vanhoja sukulinjoja koittaa heikentyminen, näivettyminen ja häviö. Buddenbrookit riippuvat kynsin hampain kiinni menneessä kunniassa, yrittävät pysäyttää kehityksen, torjua vieraat vaikutteet, muutoksen, mutta mikään ei auta.

Buddenbrookeja on luettu elämäkerrallisena, kuten Mannin tuotantoa muutenkin. Mannin elämästä säilyneet dokumentit todistavat tosipohjaisuuden puolesta, mutta samalla teos perustuu selvästi taiteelliseen kompositioon, joka irrottaa romaanin todellisuuden tapahtumista. Mannin lapsuudenperhe muistuttaa Buddenbrookeja – hänenkin perheensä liike myydään isän kuoltua, kun vanhin poika, kirjailijaksi mielivä Heinrich Mann, kieltäytyy jatkamasta isänsä työtä. Tarkasti säädellyn isänperinnön varassa Thomas seuraa isoveljeään kirjailijantielle.

Buddenbrookeihin on kahden taiteilijaksi mielivän, toistensa kanssa kilpailevan veljeksen sijasta rakennettu vastapari: näyttelijänlahjoja kantava pikkuveli Christian on isälleen toivoton tapaus, sen sijaan isoveli Thomas osoittaa pienestä pitäen järkevämpää mielenlaatua. Thomasin heiveröinen poika Johannes eli Hanno paljastaa kuitenkin Thomasissa piilevän heikkouden.

Kuolevan Hannon kohtalo voisi olla kauhukuva siitä, mitä kirjailija Mannille itselleen olisi voinut käydä. Ehkä Mann pelastui juuri siksi, että hän, toisin kuin monet taiteilijasankarinsa, ei ole läpikotaisin ulkopuolinen, feminiinisen taiteilijamiehen hyljeksitty arkkityyppi, vaan myös toimen mies. Siksikö velvollisuudentuntoinen Thomas-veli on Buddenbrookeissa kirjailijan kaima, ei heikkotahtoinen ja taiteesta hurmioituva Christian?

Kunnia ja sen kahleet

Buddenbrookeissa kaikuu Mannin tuotannossa myöhemmin toistuva tematiikka. Porvarillisen yhteisön reippauden ja rohkeuden vaatimukset, kuuliaisten ihmisten sinnikäs yritys sopeutua siihen, epäonnistuminen ja syrjäytyminen, sekä miespuolisen taiteilijantaimen sukupuolinen androgyyniys – kaikki ovat aiheita, jotka toistuvat Mannin myöhemmissä teoksissa. Omassa luennassani korostui Mannille hieman epätyypillinen teema, naisen osa 1800-luvun länsimaisessa yhteiskunnassa. Huomioni kiinnitti Thomasin ja Christianin sisar, eläväinen Antonie, jota romaanin tulkinnoissa on toisaalta pidetty vain funktionaalisena sivuhenkilönä, toisaalta koko romaanin selkärankana.

Buddenbrookit alkaa kuvauksella perheen isoisästä kuulustelemasta Antonielta Katekismusta. Kuuliaisesti tyttö lopottaa ulkoa, miten Jumala on antanut ihmiselle kaiken, ”kodin ja konnun, puolison ja lapset, pellot, karjan” (Buddenbrookit, s. 5), mutta tässä kohdin isoisä alkaa hohottaa. ”Hän kyseli Tonylta tämän pelloista ja karjasta, tahtoi tietää, paljonko tyttö ottaisi säkistä vehnää, ja tarjoutui tekemään kaupat.” (s. 6).

Isoisän nauru kirjan alussa on arvoituksellinen. Sitä on tulkittu ennen muuta ilmauksena isoisän ateismista, jota vasten asettuu hänen poikansa uskonnollisuus. Näennäisesti poikansa toivetta noudattaen isoisä opettaa pojantyttärelle uskonnon periaatteita. Nauru tekee kuitenkin opetuksesta karnevaalia, vaikka nuori Tony ei tästä mitään tiedäkään vaan haluaa vain kiltisti jatkaa ja näyttää, miten hän on oppinut läksynsä.

Kirjallisuudentutkija Andrew J. Webberin mielestä patriarkaalinen isoisä nauraa ajatukselle, että tyttö voisi omistaa maata ja karjaa, vaimosta puhumattakaan – puolisoon viitataan alkutekstissä sanalla ”Weib”, ’vaimo’. Sitä Webber ei mainitse, että Antonien maskuliininen kutsumanimi Tony korostaa hänen tilannettaan: hän on poikamainen tyttö, joka näennäisesti seisoo rinta rinnan veljiensä kanssa, mutta todellisuudessa hän pystyy toimimaan vain vaimona ja siinäkin vain oikeanlaisen miehen vierellä.

Antonie rakastuu alemman yhteiskuntaluokan poikaan, lääkäriksi aikovaan Morteniin, mutta rakkaudella ei ole merkitystä. Hänet käytännöllisesti katsoen pakotetaan naimisiin vastenmielisen herra Grünnlichin kanssa. Herra näyttää oivalliselta naimakaupalta, joka edistää suvun menestystä ja kunniaa. Mies paljastuu heittiöksi. Isä tulee pelastamaan tyttärensä, jonka myöhemmin on mentävä uudelleen naimisiin, koska Tony itsekin tuntee velvollisuutta suvun kunnian saaman kolhun korjaamiseen. Seuraavakin avioliitto osoittautuu erehdykseksi, kuten myöhemmin Tonyn tyttären avioliitto.

Kun kirjan alussa Antonien lopottaa ylpeänä ulkoa patriarkaalisen Katekismuksen tekstin, se osoittautuu enteeksi hänen myöhemmälle ajattelulleen. Hän lukee myöhemmin yhä uudelleen suvun vaiheet sisältävää vihkoa, jonka kautta hän omaksuu suvun kunnian ylläpitämisen taakan. Kertoja ei anna Antonielle armoa kuvatessaan hänen identiteettinsä keinotekoisuutta, sen performatiivista, esityksellistä luonnetta, jonka myös Thomas-veli näkee ja jolle hän avoimesti nauraa.

Mann osoittaa teoksessaan, miten 1800-luvun Saksassa nainen oli vaihdettava hyödyke, parhaassa tapauksessa kaunis koriste Thomasin Gerda-vaimon tapaan. Myötäjäiset olivat naisen elämän onnen salaisuus: naisen elämän kauhukuvana esitetään suvusta ulossuljetun Antonien sedän lapset, kolme kitkerää vanhapiikaa, jotka eivät myötäjäisten olemattomuuden takia ole koskaan päässeet naimisiin.

Mannin teoksessa miehetkään eivät ole vapaita. Thomas torjuu päättäväisesti rakkauden kukkakaupan myyjäneitoa kohtaan ja menee naimisiin hyvän perheen tyttären kanssa. Christian pystyy naimaan kevytkenkäiseksi luonnehditun rakastettunsa vasta sitten, kun isoveli on kuollut. Sekä miesten että naisten on käyttäydyttävä asemansa edellyttävällä tavalla pukeutumisesta, puhetyylistä ja seuranvalinnasta lähtien. Christian ei koskaan oikein pysty siihen, Thomas onnistuu paremmin, mutta vanhetessaan hänen tarmonsa heikkenee heikkenemistään.

Thomas yrittää koulia poikaansa Johannia, suvun patriarkan mukaan nimettyä viimeistä toivoa, ja ottaa tämän mukaan asemaansa kuuluville vierailuille. Johannille se, mitä hänelle paljastuu isän rinnalla, on kauhistuttavaa: ”Hän ei nähnyt vain miten varmaotteisen rakastettavasti isä kohteli kaikkia, hän näki myös – näki harvinaisen, tuskallisen teräväkatseisin silmin – kuinka hirvittävän raskaan työn takana se oli, kuinka isä nojasi vierailu vierailulta vähäpuheisempana ja kalpeampana vaununnurkkaan punertavaluomiset silmät kiinni, ja hän totesi seuraavan talon kynnyksellä kauhusta säpsähtäen, että noiden samaisten kasvojen ylle liukui naamio ja tuon uupuneen kehon liikkeisiin tuli aina uudelleen odottamatonta joustavuutta…”

Johann havaitsee, ettei ihmisten parissa toimiminen olekaan luonnollista ja tiedostamatonta, vaan ”se tuntui olevan pikemminkin tietynlainen itseisarvo, tietoista ja keinotekoista ponnistelua, jossa asennoitumisen ja ryhdin takana ei ollut vilpitön ja konstailematon sisäinen osallisuus vaan hirvittävän vaativa ja pakolla esiin puristettu taituruus”. (Buddenbrookit, s. 534.) Nuori Johann ei uskalla eikä jaksa asettua osaksi sukunsa kunnian vaatimaa näytelmää. Hän karkaa kuolemaan, kuten kertoja tilanteen esittää.

Uusi, hieno suomennos

Viime aikoina WSOY ei ole kustantajana saanut hyvää mainosta, mutta Buddenbrookien suomentaminen on kaunis teko. Mannin kielenkäyttö ei ole kaikkein yksinkertaisinta, mutta Ilona Nykyrin taituroima uusi suomennos on sujuvaa ja kaunista suomea, ja pistokokeissa alkuteokseen suomennos vaikuttaa varsin uskolliselta.

On myös mukavaa, että uuteen käännökseen on otettu mukaan kirjan joidenkin osien alussa olevat omistukset Mannin läheisille. Esimerkiksi yhdeksäs osa on omistettu Mannin ihastukseksi mainitulle kuvataiteilija Paul Ehrenbergille, mistä biografisesti innoittunut lukija saanee mietinnän aihetta.

Mielipiteitä voi herättää suomentajan keksintö käyttää Turun murretta korvaamassa alkuteoksen alasaksan murretta, jota Buddenbrookien työläiset puhuvat. Entisenä turkulaisena ihailen taitoa, jolla Nykyri on Turun murteen kohdat sommitellut. Erityisen hauska on köyhän herra Groblebenin puhe Thomakselle Hannon ristiäisissä, kun ukko alkaa manata kuin paha haltia konsanaan:

”Meijä herra Jumala palkitte hänet siit hyväst, hänet ja häne koko kunnianarvosan perhen sit ku sen aika o, sit ku me seisota Jumalan istuime eres, kosk aikanas joutuu hauta joka ainova oli rikas taik köyhä, se o Herran pyhä tahto ja määräys, ja toine saa fiinin pehmiän arku tyyriist puust ja toine vanha loora, mut joka ainova pitä hukkuma ku märäntynyt raato, ku märäntynyt raato… ku märäntynyt raato…!” (Buddenbrookit, s. 343.)

Toinen murteeseen liittyvä ratkaisu on rahvaanomaisen, Baijerin murretta puhuvan herra Permanederin puheen kääntäminen sekoituksella Etelä-Pohjanmaan ja Peräpohjan murretta. Uusi käännös toimii nyt paljon aikaisempaa käännöstä paremmin, koska aikaisemmin suomenkielinen lukija ei saanut lainkaan kiinni Permanederin puheen käsittämättömyydestä.

Joiltakin osin myös vanha käännös onnistui hyvin. Kielellisenä kokonaisuutena Siiri Siegbertin käännös on kaunista suomea, paikoin kerrassaan oivaltavaa kielenkäyttöä. Esimerkiksi Siegbertin muotoilu kirjan lopettaviksi vanharouva Sesemi Weichbrodtin sanoiksi on rytmiltään äärimmäisen tehokas. Sesemi Weichbrodt on kirjassa muutoinkin mieleen jäävä hahmo, joka toistaa moneen kertaan suvun vaiheissa onnentoivotuksensa ”Sei glöcklich, du gutes Kend!”. Siegbertin suomentamana toivotus kuuluu: ”Tule onnelliseksi hövä lapsi!”, ja se jää kaikumaan korviin pysyvämmin kuin uuden käännöksen ”Ollos onnellinen, lapskulta!”.

Uuden painoksen kansi on elegantin kaunis ja onnistuu tiivistämään romaanin ydintematiikan. Siinä on kaksi vanhaa postikorttia, josta toinen kuvaa Lyypekkiä, jota muistuttavassa kaupungissa Buddenbrookit elävät arkielämäänsä, ja toinen kuvaa hiekkarantaa lomailevine porvareineen. Meren rannalla Tony, Thomas ja nuori Hanno heittävät hetkeksi vapaalle, aivan kuten Mannin tuotannossa on yleisemmin nähty meren konnotoivan vapautumiseen, onneen ja yhteisön vaateista irtautumiseen.

Traagisen Buddenbrookeista tekee sen päähenkilöiden kaipuu vapauteen ja itsen toteuttamiseen ilman yhteisön painostusta, mutta jokainen heistä on liian heikko – ja Tonyn tapauksessa myös ahne ja mukavuudenhaluinen – luopuakseen yhteisön totunnaisuuksista. Vapaus on heille vain hetkellinen haave, kuin muutama viikko lomarannalla, joka on aina katkeava syksyn sateisiin ja purevaan, läpi ihon puskevaan kylmään tuuleen.

Buddenbrookit tänään?

Thomas Mannin tuotannossa on joitakin kiusannut se, ettei kirjailija ole avoimen anarkistinen ja kapinallinen. Buddenbrookien tulkinnat, joissa on kiitelty kirjan lämpöä ja ymmärrystä porvariperhettä kohtaan, tukevat ajatusta ainakin nuoren Mannin konservatiivisuudesta. Itse luen Buddenbrookeja varsin kriittisenä teoksena, jossa ei imarrella porvareita, jotka olettavat olevansa itseoikeutettuja äveriäisyyteen köyhien palvelijoiden ympäröimänä.

Siteeraamani Groblebenin puhe nostaa esiin Mannin romaanissa vihjauksina vaikuttavan kritiikin sellaista yhteiskuntajärjestystä kohtaan, jossa ankara tulonjako rikkaiden ja köyhien välillä on itsestäänselvyys. Grobleben puheen taustaksi asettuu romaanin alkupuolella kuvattu Buddenbrookien joulunvietto, jossa joulujuhlan tunnelmaan kuuluu olennaisena osana köyhien ja kylmettyneiden kaupunkilaisten ilmestyminen anelemaan joululahjoja. Armeliaasti herrasväki jakaakin näille muutaman lantin ja jatkaa järjetöntä mässäilyään notkuvien ruokapöytiensä ääressä.

Tulonjaon epätasapaino ei tunnu häviävän mihinkään, ei Buddenbrookien aikana eikä nykyisinkään. Buddenbrookien omaisuus pienenee kirjan loppua kohden, mutta tilalle tulee uusia iloisia porvareita. Buddenbrookit pitävät näitä häikäilemättöminä, mutta lukija ei heistä saa tietää mitään sen pahempaa kuin romaanin ydinsuvustakaan. Se, että Buddenbrookien suvulla on ollut mielessään esi-isältä periytyvä motto, jonka mukaan omatunnon pitää pysyä puhtaana kauppojenteon jälkeen, ei ole tae heidän toimiensa erityisestä lempeydestä. Eivät he riistä ketään: kaikki mikä heillä on, tietenkin kuuluu heille.

Se, mikä Buddenbrookeissa ehkä on konservatiivista, on hyvinvoivien porvarien henkisen kivun korostaminen. Mitä se oli verrattuna sen ajan työläisten fyysiseen kärsimykseen, joka aiheutui konkreettisesti nälästä tai unenpuutteesta, kun ruumiillista työtä oli raadettava aina? Länsimaista nykyihmistä henkisen pahoinvoinnin tematiikka tietenkin puhuttelee, koska se on enemmistölle yleisin kärsimyksen muoto.

Toisaalta tätä tekstiä kirjoittaessani Buddenbrookien suvun taustalta kurkkivat kertomukset joidenkin nykynaisten elämästä perinteisissä, patriarkaalisissa kulttuureissa. Järjestettyjen avioliittojen ja myötäjäisten maailma, vaihdon välineeksi alistuminen, on osalle maailman naisista yhäkin totta. Heidän elämänkohtaloihinsa verrattuna Antonien fiktiiviset kärsimykset ovat siistitty versio, joka sopii luettavaksi meille herkille sieluille.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto