Aavekaupunki (Kuei tifang)

Taiwanilaisen Kevin Chenin Aavekaupunki on kirjailijan kansainvälinen läpimurto; mysteerikertomus, jossa myös aaveet pääsevät kuljettamaan tarinaa.

Tarjolla on uutta taiwanilaista kirjallisuutta suomeksi! Jo tästä pisteet kiinankielisen alkuperäisteoksen kääntäneelle Rauno Sainiolle ja Aula & Co -kustantamolle. Useille kielille käännetty ja Taiwanin kirjallisuuspalkinnon voittanut Aavekaupunki on myös näyttelijänä ja journalistina kunnostautuneen Kevin Chenin kansainvälinen läpimurto. Nykyään Saksassa asuvan Chenin romaani sisältää siirtolaisuustematiikassaan ilmeisiä omaelämäkerrallisia elementtejä. Toivoa sopii, että oivallisen teoksen saama huomio kannustaa suomalaisia kustantajia tarttumaan alueen kirjallisuuteen rohkeasti jatkossakin. 

Aavekaupunki on perhetarina ja – nimensä mukaisesti – aavetarina. Kehyksen kirjan kerronnalle tarjoaa päähenkilö Ch’en T’ien-hungin paluu Berliinistä kotiseudulleen Yungchingiin, pieneen ”takapajulaan” (s. 10) keskisessä Taiwanissa. Ch’en on juuri vapautunut vankilasta kärsittyään tuomion miesystävänsä, saksalaisen T:n murhasta. Tämä kerrotaan lukijalle heti alkuun, mutta tapahtumien tarkempi kulku avautuu vasta pikkuhiljaa teoksen mittaan. Kyseessä ei ole likimainkaan ainoa mysteeri, joka Chenin polveilevasta saagasta sukeutuu. 

Yungchingissa palaavaa tuhlaajapoikaa odottaa rapistunut kotitalo ja sen nykyinen emäntä, isosisko Shu-mei, sekä luku luvulta suuremmaksi kasvava joukko perheenjäseniä ja muita tuttuja. T’ien-hung on seitsenhenkisen lapsikatraan nuorin ja perheensä pojista toinen. Sisaruksista jokainen – myös kuolleet – saa(vat) vuorollaan kuljettaa tarinaa, kun kertoja ja aihepiiri vaihtuvat romaanin lyhyiden lukujen tahdissa. Kerrontateknisesti rakenne toimii hyvin, kun nopea tempo elävöittää muuten tummasävyistä ja psykologisesti raskasta tematiikkaa. 

Chen pinoaa hahmojen päälle niin ylitsepursuavan lastin toinen toistaan hirvittävämpiä tragedioita ja ihmisen julmuutta, että kokonaisvaikutelma tuntuu jo liioitellulta.

Kuten kotiinpaluutarinoissa on usein tapana, kotikonnulta löytyy monenmoisia kipeitä muistoja ja surumielisiä kohtaamisia. Rapistunut pikkukaupunki tarjoaa lähinnä tyhjänpäiväisiä supermarketteja ja raunioituneita uimaloita, eikä ihmisten laita ole juuri paremmin. Ch’enin perheen perillisistä yksikään ei ole osaansa tyytyväinen: on onnettomia avioliittoja, mielenterveysongelmia, nettikiusaamista ja lapsuudentraumoja, puhumattakaan koko perheen ylle varjonsa heittävästä yhden siskon itsemurhasta. Kaiken tämän keskellä sisarukset lähinnä kadehtivat pikkuveljeään, jonka onnistui karata kotoa niinkin kauas kuin mystisen kuuloiseen Berliiniin, sen sijaan että kauhistelisivat tämän tekemää henkirikosta. Kaikilla riittää ymmärrystä sille, että elämässä tapahtuu kaikenlaista. 

Chen pinoaa hahmojen päälle niin ylitsepursuavan lastin toinen toistaan hirvittävämpiä tragedioita ja ihmisen julmuutta, että kokonaisvaikutelma tuntuu jo liioitellulta. Lukijan on vaikea ottaa jatkuvaa tykitystä täysin vakavasti, minkä myös aiemmat kritiikit ovat nostaneet esille. Itse pysähdyin lukiessa miettimään, miksei ylenpalttinen synkistely kuitenkaan erityisesti vaivannut, vaan kirjasta jäi jopa keveä ja pohjavireeltään ilahduttava maku suuhun. Syitä on useita, mutta päällimmäinen on ehkä teoksen runsaasti takaumia hyödyntävä rakenne, jossa menneitä kauheuksia kerrotaan ja kerrataan vuosikymmenien jälkeen, nykypäivän perspektiivistä. Tämä tuo kerrontaan tyyntä etäisyyttä ja toteavuutta, eräänlaista kuulasta elegisyyttä. Tapahtumat ovat raskaita, mutta niiden järkyttävyydessä ei juurikaan piehtaroida.  

Liiallista raskautta hälventää myös teoksen korostetun aistillinen kerronta. Hahmot käsittelevät kokemaansa hyvin hienovireisesti ja eläydyttävästi aistihavaintojensa kautta: peltikatoille ropisevan sateen ääni, siansorkkanuudeleiden maku, rakennustyömaalla leijuvan metallipölyn tuoksu – 80-luvun ”kehityksen ja kasvun tuoksu” (s. 28) – ujuttavat koukkunsa lukijan mielikuvitukseen ja tuovat tapahtumapaikat liki, aivan iholle asti. Aistit toimivat usein portteina menneisyyteen, kuten T’ien-hungin vieraillessa lapsuutensa tähtihedelmätarhassa: 

Aidat olivat nurin, eli tarha oli luultavasti ollut vuosikaudet hoitamattomana. Hän poimi puusta kypsän hedelmän, haukkasi palasen ja maisteli. Makean kirpeä maku kuljetti hänet aikaan, jolloin hän oli seitsemänvuotias. (s. 49.)  

Useimmat hahmoista ovat tavalla tai toisella kohtaloidensa turruttamia, mutta heidän aistinsa ovat silti säilyttäneet herkkyytensä, elämä sykkii yhä heidän muistoissaan ja suonissaan.  

Realismia maagisin höystein 

Aavekaupunki on paketoitu eri tahoilla laatikkoon nimeltä ”maaginen realismi”; kustantajan oma teosesittelykin nostaa verrokiksi kenetpä muutkaan kuin itse Gabriel García Márquezin. Luonnehdinnalle on toki perustelunsa, ennen kaikkea teoksen keskeinen aavetematiikka: T’ien-hungin kotiinpaluu sattuu perinteisen aavejuhlan päivälle, kun ”helvetin porttikin on auki” (s. 127). Aaveet ovat tarinan maailmassa paitsi paikallishistoriaa ja kansanperinnettä myös totisinta totta, kun useampikin Ch’enin perheen edesmenneistä jäsenistä ottaa vuoronsa kertojan paikalla. Sadan vuoden yksinäisyyden Macondoon puolestaan viittaa Yungchingin maailman mullistuksissa seilaava syrjäinen pikkukaupunkimiljöö, sukupolvesta toiseen kantavat perhesaagat sekä parikin apokalyptistä myrskyä. 

Chenin romaani on kuitenkin tyyliltään ja ilmapiiriltään jotain aivan muuta kuin se, mihin maagisella realismilla yleensä viitataan. Tuntuu, että leimaa on tässä tapauksessa käytetty ennen kaikkea markkinointiterminä, kuten usein käy länsimaisittain katsoen kaukaisista paikoista peräisin olevien kulttuurituotteiden kohdalla – etenkin, jos niiden maailmankuvassa on mitään vähänkään yliluonnolliseen viittaavaa. Aavekaupungin juuret ovat tukevasti arkisessa, käsinkosketeltavassa maailmassa, nykypäivässä ja menneissä vuosikymmenissä; sen aaveet muistavat ja ikävöivät, mutteivät puhu eläville tai muuten vaikuta maailman kulkuun. Draaman kaari ei kanna kohti eskatologista kliimaksia, vaan kiteytyy viimeisillä sivuilla lopulta hyvin pieneen, minimalistisesti kuvattuun ja ihmisenkokoiseen hetkeen. 

Chenin romaani on tyyliltään ja ilmapiiriltään jotain aivan muuta kuin se, mihin maagisella realismilla yleensä viitataan.

García Márquezin burleskin poetiikan sijaan teoksesta nousi itselleni päällimmäisenä mieleen kokonaan toinen tekijä, kiinalainen elokuvaohjaaja Jia Zhangke. Jian tapaan Chen tekee säälimätöntä mutta ihmisläheistä ajankuvaa kotimaansa kehityksestä globalisaation ristipaineissa vuosikymmenestä toiseen. Hän kertoo tarinoita nousukausien keinottelijoista ja niistä, joille käteen jää suhdanteista riippumatta aina patarouva. Tässä hyvin realistisessa kronikassa ajoittaiset absurdistiset vivahteet ja yliluonnolliset tai muutoin selittämättömät tapahtumat toimivat vain mausteena, pitävät lukijan varpaillaan ja muistuttavat mielikuvituksen voimasta keskellä harmainta arkipäivää, kuten Jian elokuvissa. 

Romaanissa tosiaan riittää absurdeja tilanteita ja värikkäitä hahmoja, ennen kaikkea Ch’enin perheen naapuri ja videovuokraamon pitäjä Käärmeentappaja, jonka sivubisneksiin lukeutuu kyseisen tuholaistorjunnan lisäksi yhtä ja toista konserttipianismista perinteisiin lääkintäkonsteihin ja eksoottisten eläinten maahantuontiin. Tai Yungchingin mahtisuvun, keksikaupalla ja osakemarkkinoilla rikastuneiden Wangien poika, joka rakentaa morsiamelleen häälahjaksi kopion Versailles’n palatsista. Elämää suuremmat hahmot sekä sensaatiomaiset tragediat ja rikostapaukset vetävät Aavekaupunkia pulpahtavan genrekirjallisuuden suuntaan, T’ien-hungin sisäiset monologit puolestaan ankkuroivat sitä ”vakavamman” psykologisen romaanin traditioon. Tästä syntyvä jännite on keskeisessä roolissa rakentamassa romaanin viehätystä. 

Pakoreittejä karttapallon pinnalla 

Kuten mainittu, Aavekaupunki on oleellisilta osin myös romaani globalisaatiosta. Maailma tunkee näennäiseltä peräkylältä ponnistavan Ch’enin perheen elämään eri tavoin: Taiwanin talousihme kohottaa Yungchingiin ensimmäiset kolmikerroksiset ”taivastalot”, joista yhteen perhe muuttaa, Kiinan-kaupan avautuminen taas on Wangin perheen rikkauksien taustalla. Shu-mei tekee vähäisen elantonsa ompelemalla kotonaan halpoja vaatteita vientiyrityksille, jotka toimittavat niitä Eurooppaan; kylän pellot puskevat ruuan sijaan krysanteemeja vietäväksi maailmalle. Yksi tuttavaperhe muuttaa paremman elämän toivossa Kanadaan, kun taas homoseksuaalisuutensa vuoksi ulkopuolinen T’ien-hung itse päätyy Saksaan pakoon Taiwanin konservatiivisuutta. 

Suurkaupungit Berliini ja Taipei näyttäytyvät romaanin hahmoille paikkoina, joissa on mahdollista olla ei-kukaan – olla puhumatta kenellekään, olla tuntematon. Kaupunkeihin paetaan maaseudun ahdistavaa pikkusieluisuutta ja kapeita näkymiä. Toisaalta hahmoja kuitenkin jäytää tarve palata kotiin, löytää sieltä jotain, ehkä itsensä. T’ien-hung palaa Yungchingiin oikein edes tietämättä miksi; samaan tapaan hänen saksalainen poikaystävänsä T kokee vetoa kotikaupunkiinsa Laboeen Itämeren rannalla. Kummankaan toiveet ja odotukset eivät tunnu täyttyvän sen paremmin siellä kuin täälläkään. Ulkopuolisuuden tunne rakentaa parin välille yhteyden mutta myös jännitteitä. Pelkkä rakkaus ei riitä korjaamaan vinoon kasvaneen maailman ihmiseen jättämiä jälkiä. 

Aavekaupunki on tarina – tai oikeastaan kokoelma yhteen nivoutuneita tarinoita – globalisaation reunamailta. Maailma on auki, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Lapsena T’ien-hung tutkailee työpöydältään löytyvää maailmankarttaa, osoittaa umpimähkään paikkoja, jonne haluaisi paeta, mikä tahansa maa kävisi. Aikuisena hän löytää vankilassa karttapallon ja etsii sen pinnalta kotimaataan:  

Hän painoi sormensa Saksan kohdalle ja antoi sen kiertää siitä pallon ympäri piirtäen kaaren, joka näytti lentoreitin halki Euroopan ja Keski-Aasian ja edelleen kohti määränpäätä, pientä saarivaltiota Itä-Aasiassa. Ylitettyään Kiinan sormi tuli Tyynen valtameren ylle. Mutta siellä ei ollutkaan saarta, jolle laskeutua. Siellä ei ollut mitään, oli vain tyhjää merta. (s. 79.) 

Talouden ja kaupankäynnin lonkerot löytävät tiensä epäröimättä pienimpäänkin nurkkaan ja soppeen, ihminen sen sijaan eksyy jo kartan äärellä. 

Näiltä osin Aavekaupunki voisi olla myös romaani nyky-Suomesta tai epäilemättä tuhannesta muustakin paikasta. Yungchingin nousukauden suuret suunnitelmat ja niistä muistuttamaan jääneet, rapistuvat ja tyhjät tai tyhjenevät rakennusrotiskot, epätoivoiselta haiskahtavat turismiviritykset, koko kylän tuntemat joka paikan yrittäjät ja etenkin monet ihmiskohtalot, ne jotka lähtivät ja ne jotka jäivät, ne jotka palasivat ja ne jotka vain katosivat – kaikki tämä tuntuu varmasti kovin tutulta vaikkapa itäsuomalaistaustaisille lukijoille, kuten itselleni. Aavetarina on tässä tapauksessa yleismaailmallinen: aaveille katetun juhlapöydän antimet ja niiden makumaailma vain vaihtelevat paikasta toiseen.