Äänekäs kevät: ekokriittinen kirjallisuudentutkimus

Ekokritiikin myötä kirjallisuudentutkimus on tehnyt paluun jo jonkin aikaa hukassa olleeseen materiaaliseen todellisuuteen. Kirjallisuuden ja luonnon suhteeseen paneutuvasta ekokritiikistä on myös toivottu kirjallisuudentutkimuksen relevanssin pelastajaa laajemman yleisön silmissä. Perinteisen luontokuvausten metaforisen ja symbolisen tulkinnan sijaan ekokriitikot tutkivat kuvallisen kielen taustalla vaikuttavia käsityksiä luonnosta sekä sitä, millä keinoin kirjallisuus voi lykätä luonnon palauttamista kielen ja kulttuurin alueelle. Ekokritiikki painottaa eettistä velvoitetta kuunnella ja kunnioittaa luontoa. Sillä on myös vahva poliittinen vire: ekokriittinen tutkija lukee tekstejä ympäristöpoliittisesta näkökulmasta ja pyrkii toiminnallaan poliittisiin vaikutuksiin.

Tampereen yliopiston tutkijoiden Toni Lahtisen ja Markku Lehtimäen toimittama teos Äänekäs kevät: ekokriittinen kirjallisuudentutkimus on ensimmäinen kirjamuotoinen suomenkielinen johdatus ekokritiikin perusteisiin. Tutkimussuunnan tavoitteiden ristipaineet tekevät suuntauksen määrittelyn haastavaksi. Ekokritiikillä ei ole omaa metodologiaa eikä yhtenäistä teoriapohjaa, jotka erottaisivat sen kirjallisuudentutkimuksen valtavirroista. Toimittajien mukaan ”suuntauksen identiteetti – sen status tunnistettavana ja itsenäisenä koulukuntana – perustuu enemmänkin oppositioon ja uudenlaisiin painotuksiin sekä pyrkimykseen istuttaa ympäristöllinen kritiikki akateemiseen oppiaineeseen.”

Äänekäs kevät onnistuu vakuuttamaan ympäristökysymysten relevanssista kirjallisuudentutkimuksessa, mutta ei niinkään ekokritiikin oppositioasemasta, enkä näe, miksi sen pitäisi. Vastakkainasettelu ekokritiikin ja kirjallisuudentutkimuksen muiden suuntausten välillä tuntuu keinotekoiselta raja-aitojen rakentamiselta, joka pahimmillaan voisi johtaa ekokritiikin marginalisoitumiseen.

Äänekäs kevät tasapainoilee artikkelikokoelmaksi varsin onnistuneesti koulukunnan esittelyn ja yksittäisten teosanalyysien välillä. Kotimaista ja pohjoisamerikkalaista kirjallisuutta käsittelevät artikkelit syventävät ja kommentoivat toisiaan. Heikoimmaksi lenkiksi jää – hieman yllättäen – kokoelmaan varta vasten käännetty Cheryl J. Fishin katsaus yhdysvaltalaiseen ympäristötietoiseen kirjallisuuteen. Sen tilalla olisin mieluummin lukenut vastaavan, joskin mielellään analyyttisemman katsauksen suomalaiseen kirjallisuuteen.

Ekokritiikki meillä ja muualla

Ekokritiikki on varsin tuore kirjallisuudentutkimuksen suuntaus – sen perusteokset on julkaistu maailmalla 1990- ja 2000-luvuilla. Sen juuret ulottuvat kuitenkin syvemmälle, yhtäältä yhdysvaltalaiseen 1800-luvun loppupuolen luontofilosofiaan (Ralph Waldo Emerson, Henry David Thoreau), toisaalta brittiläiseen romantiikkaan (William Wordsworth) ja kulttuurintutkimukseen (Raymond Williams). Tutkimussuunnan vahva angloamerikkalainen painotus panee kysymään, onko luonto kaikkialla sama. Miltä näyttäisi suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin pohjalta luotu ekokriittinen teoria? Miellämmekö esimerkiksi metsän eri tavalla maansa kalunneet britit, ja miten tämä näkyisi kirjallisuuden metsänkuvauksissa?

Näihin kysymyksiin ei Äänekkäästä keväästä löydy suoraa vastausta. Teoksen lähtökohtana on soveltaa angloamerikkalaista teoriakirjallisuutta suomalaiseen ja englanninkieliseen fiktioon. Toivottavaa olisi, että suomalaistutkijat lähtisivät rohkeammin miettimään omiakin teoreettisia avauksia ja toisivat ne myös mukaan kansainväliseen keskusteluun. Paikallista erityisyyttä ja luontokäsitysten monisyisyyttä korostava ekokritiikki ei vaikuta uskottavalta, jos sen teoria pohjaa vain yhden tai kahden kulttuurin lähteisiin.

Kotimaisen tutkimuksen kontekstissa Äänekäs kevät ottaa kantaa erityisesti luonnonrunouden 1970-lukulaiseen kritiikkiin, joka asetti ”sovinnaisen” ja ”pinnallisen” luontoaiheisen runouden vastakkain yhteiskunnallisesti kantaaottavan runouden kanssa. Kokoelman kirjoittajista Karoliina Lummaa ja Anna Hollsten purkavat tätä käsitystä lukemalla auki Risto Rasan ja Veikko Polameren runojen poliittisia ulottuvuuksia. Toinen artikkeleissa vahvasti esille nouseva teema on laji – ja sen myötä kokoelma liittyy viime vuosina kotimaisen kirjallisuuden tutkijoiden käymään vilkkaaseen lajikeskusteluun: Mitä lajeja ekokritiikki suosii ja miksi? Miten tekstin lajin määrittely vaikuttaa ekokriittiseen luentaan? Analysoiduissa teoksissa luontokäsitysten problematisoiminen yhdistyy usein kiinnostavasti lajipiirteiden sekoittumiseen tai tahalliseen murtamiseen.

Valloitettu ja vaarallinen luonto

Kokoelman kohdekirjallisuudessa liikutaan varsin erityyppisissä luonnoissa. Anna Hollsten esimerkiksi tutkii, miten Veikko Polameri luo Espoon Takkulasta kirjallista paikkaa maiseman kuvauksen ja omien muistojensa kautta. Hollsten tulkitsee Polameren 1960-luvun runosarjaa postpastoraalina, joka yhdistää idyllisen paimenrunouden piirteitä kriittisiin äänenpainoihin ja tahalliseen arkisuuteen. Hollstenin luennan perusteella Polameren runot tuntuvat kuvaavan sitä syvää tunnesidettä, joka niin monilla suomalaisilla on omaan mökkipaikkaan. Mökillä koetaan yhteenkuuluvuutta luontoon, viipyillään tarkkailemassa pieniä luonnonilmiöitä, piirretään oman reviirin rajoja, otetaan kantaa naapuripalstan mökkiläisiin.

Arkinen, lyyrinen ja myyttinen muodostavat sen luontokuvausten akselin, jolla kokoelman kohdekirjallisuus liikkuu. Kukku Melkas ja Toni Lahtinen tarkastelevat luonnon ja feminiinisyyden kytköksiä Aino Kallaksen ja Timo K. Mukan teoksissa. Kallaksen vahvasti symbolinen kertomus padotun joen kostosta tuntuu miltei hajoavan monitulkintaisuuteensa: padonrakentajan kuolemassa on rangaistuksen ja häpäisyn, mutta yhtä lailla yhdynnän, puhdistautumisen ja uuden alun elementtejä. Naiseksi kuvattu joki ottaa tuhotulvan myötä voiton miehisestä luonnon hyväksikäytöstä. Novellissa kääntyvät ympäri niin sukupuoliroolit kuin perinteinen hierarkkinen suhde luonnon ja ihmisen välillä. Melkaksen huolellinen analyysi keskittyy teoksen teemoihin ja symboliikkaan, mutta laajojen tekstilainausten perusteella myös Kallaksen voimakkaan arkaainen tyyli kaipaisi avaamista.

Mukan Maa on syntinen laulu -romaania analysoiva Lahtinen nostaa teoksen päähenkilöksi nuoren Martan ohitse maan, joka saa teoksessa naisen piirteet: se tanssii, lyö rintojaan, nostaa hamettaan. Lahtisen mukaan Mukka ”haastaa mieskirjailijoiden luoman perinteen, jossa viljelty maa antautuu miehen kumppaniksi ja hallittavaksi ja tarjoaa tilan miehen regressioille äidin syliin.” Sen sijaan maa näyttäytyy kiimaisena, vaativana äitinä. Sekä Kallaksen kostavassa joessa että Mukan ahnaassa maassa luonto saa totutusta poikkeavia merkityksiä, mikä puolestaan herättelee lukijaa pohtimaan, mitkä ovat ne mallit ja käsitykset, joiden läpi hänen kulttuurissaan luontoa lähestytään.

Tulkinnan etiikka ja politiikka

Kokoelman isoimman haasteen heittää Karoliina Lummaa, joka ehdottaa, ”että myös tekstin ylitulkinta voi olla perusteltua ja jopa mielekästä, jos se perustellaan ja kontekstualisoidaan poliittisesti.” Myöhemmin hän puhuu ”ympäristöeettisestä (yli)tulkinnasta” varteenotettavana ekokriittisen luennan vaihtoehtona. Poliittinen samastuu siis eettiseen ja oikeuttaa lukemaan runon ”yli” tai ”ohi”, siis näkemään siinä merkityksiä, joita ei voi perustella tekstistä ja sen välittömästä kontekstista käsin.

Tästä tulkintatavasta on lukuisia historiallisia esimerkkejä, eikä niihin yleensä viitata hyväksyvään sävyyn. Yksittäinen lukija tai lukijoiden joukko voi tietysti tulkita ja käyttää kirjallisia tekstejä miten haluaa. Mutta voiko tutkija? Mikä on tutkijan vastuu tekstin tulkitsijana?

Lummaa tuo välillä Rasan niukkoihin, herkkiin linturunoihin poliittista agendaa, jota ei sieltä mielestäni löydy edes rivien välistä. Toisaalta hän kieltää monimerkityksisyyden, vaikka siihen olisi hyvät perusteet, esimerkiksi väittäessään, ettei säe ”riekko pyytää kopeekkaa” ole tulkittavissa rinnastuksena ihmisen toimintaan vaan puhtaan äänteellisenä leikkinä, joka perustuu riekon soidinlaulun loppuhuipennukseen (gobek). Konkreettisuuden korostus ekokriittisessä luennassa saattaa johtaa tulkittavan teoksen merkitysten köyhtymiseen.

Hyvin toisenlaista, poeettista pikemminkin kuin (julistavan) poliittista lukutapaa ehdottaa Markku Lehtimäki, joka artikkelissaan seuraa mietiskelevän ja melankolisen luontosuhteen muunnelmia amerikkalaisessa runoudessa ja Terence Malickin elokuvissa. Vaikka esittäminen taiteessa yhtäältä etäännyttää luonnon kohteena, se voi jotenkin saada luonnon ilmenemään itsenään, ilman siihen tuotuja inhimillisiä merkityksiä. Ilmiö on helppo tunnistaa, mutta vaikea selittää. Lehtimäen havainnolliset esimerkit ja selväpäinen tapa lukea Martin Heideggeria tarjoavat siihen yhden antoisan näkökulman.

Selittämisen vaikeus vaivasi myös Juhani Ahoa, joka lastuissaan pohti urheilukalastuksen oikeutusta: miten oikeuttaa kalojen kiduttamisesta ja tappamisesta saatava nautinto? Vesa Haapalan artikkelia Ahon mietteistä lukee kuin romaania ikään: askel askeleelta hän johdattaa syvemmälle tutkimuskohteensa ristiriitaisuuksiin ja kääntää lopulta kysymyksen haasteeksi lukijalle: mikä on nautinnon hinta nykypäivän elämyskulttuurissa?

Kirjallisuus ympäristötietoisuuden muokkaajana

On helppoa irvailla kirjallisuudentutkijoille, jotka kuvittelevat parantavansa maailmaa ja päivitellä, miten Karjalan honkia on taas kaatunut, jotta ekokriittiset tutkijat saisivat sanansa julki. Eittämätöntä on kuitenkin kirjallisuuden osuus ympäristötietoisuuden herättäjänä ja tekoihin johtavien ajatusten muokkaajana. Äänekäs kevät kunnioittaa nimellään Rachel Carsonin vaikutusvaltaista Äänetön kevät -teosta (1962), joka havahdutti suuren yleisön ekologisen kriisin mahdollisuuteen.

Suomessa puolestaan Yrjö Kokon Laulujoutsen: Ultima Thulen lintu (1950) vaikutti merkittävästi yhden lajin säilymiseen ja sitä kautta kulttuuristen merkityksen muutokseen: esihistoriallisten piirrosten ja Kalevalan joutsenet saivat 1980-luvulla rinnalleen kansallislintu joutsenen, joka nyttemmin lentelee euron kolikon kääntöpuolella ja passin etusisäkannella. Konkreettisten lintujen ja lajin myyttimerkitysten sidos on monisyinen. Ekokritiikki auttaa meitä ymmärtämään kulttuurin ja luonnon suhteita, esimerkiksi luontoon liitettyjen arvolatausten syitä ja seurauksia.

Soisin Äänekkään kevään päätyvän erityisesti äidinkielenopettajien lukulistalle, sillä ekokritiikki tarjoaa mielekkään ja relevantin näkökulman esimerkiksi Suomen kirjallisuuden klassikoihin, joiden pateettisen romanttiset ja kansalliset teemat eivät enää nuorisoa puhuttele. Nykykirjallisuudessa puolestaan ympäristönsuojelu ja eläinten oikeudet ovat niin keskeinen teema, että teokset itse ohjaavat lukemaan niitä ekokriittisesti. Äänekäs kevät tarjoaa virittäviä näkökulmia siihen, miten kirjallisuuden luonnossa liikutaan.