Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Mikään ei asettunut paikoilleen eikä pysynyt ehjänä

Sanna Nyqvist, 4.6.2008
Virginia Woolf: Jaakobin huone s., Tammi 2008 Kääntäjä(t): Kirsti Simonsuuri

Miten kuvata ihmisen kokemusta koko sen kaoottisuudessa ja monisyisyydessä? Tähän kysymykseen Virginia Woolf palaa toistuvasti tuotannossaan. Jaakobin huone, Woolfin kolmas romaani vuodelta 1922, on kunnianhimoinen ja kevyt, kirkastuneen moderni ja yhä välittömästi koskettava yritys tavoittaa tavoittamaton, nuoren Jaakobin elämän kaari lapsuuden rantatörmältä Ypresin sotatantereelle.

Jaakob Flanders on tavallisuudessaan epätodennäköinen romaanihenkilö. Perhostenkeräilijäpojasta varttuu komea ja hellyttävän kömpelö nuorimies, jonka opiskeluvuosia Cambridgessa varjostaa piinallinen tietoisuus omasta köyhyydestä. Pienen perinnön turvin Jaakob pääsee matkustelemaan ympäri Etelä-Eurooppaa. Hän haaveilee, tapailee naisia, rakastuu hölmösti, kirjoittelee mitäänsanomattomia kirjeitä leskiäidilleen Pohjois-Englantiin. Jaakobissa ei ole mitään epätavallista tai kiinnostavaa paitsi se, että Woolf on luonut hänet romaaninsa keskushenkilöksi ja voimapisteeksi, johon kaikki suhteutuu.

Jaakobin huone onkin paljolti romaani suhteista – ei niinkään ihmissuhteista sanan tavallisessa merkityksessä, vaan herkemmistä siteistä ihmisten ja asioiden välillä. Jaakob kävelee sisään St. Paulin katedraaliin, ja hetken kuluttua kertoja kävelee sieltä ulos satunnaisen vierailijan seurassa, kuljeskelee sitten pitkin Lontoon katuja ja yhyttää Jaakobin jälleen illalla oopperassa. Näkökulma on jatkuvasti liikkeessä ja sitä ohjailevat pienet yhteensattumat, samanaikaisuudet tai tunnevaihdokset. Romaani lähestyy Jaakobia epäsuorasti, tämän ympäristön ja tuttavien kautta.

Perspektiivien moninaisuus, kerrostuneisuus ja osittainen yhteensopimattomuus tuovat mieleen kubistisen maalauksen, mutta kerronnan tasolla lähimmäksi vertailukohdaksi nousee tunnekylläinen impressionismi, kuten tämä katkelma romaanin alusta osoittaa: ”Kultaterän kärjestä pulppusi hitaasti kalpean sinistä mustetta joka laajensi pisteen, sillä siihen kynä juuttui; silmät napittivat ja tulvahtivat täyteen kyyneleitä. Koko merenlahti värisi, majakka horjui, ja Bettystä näytti, että herra O’Connorin pienen purjeveneen masto taipui kuin vahakynttilä auringossa.” Kerronta on visuaalisesti runsasta ja värikylläistä, kielen ja kuvittelun juhlaa.

Modernismin merkkiteos

Jaakobin huone ilmestyi modernismin läpimurtovuonna 1922, jolloin James Joyce julkaisi Odysseuksen ja T. S. Eliot runokokoelmansa Autio maa. Woolfin tuotannossa se sijoittuu käännekohtaan, siirtymään perinteisemmästä kerronnasta vapaaseen, mielenliikkeitä mukailevaan tyyliin. On hämmästyttävää, ettei romaania ole käännetty suomeksi aiemmin.

Kokemuksen pirstaleisuus ja hetkellisyys nousivat keskeiseksi modernismin estetiikassa. Arjen, assosiaatioiden ja unien logiikka korvasivat teleologisen, merkittäviin tapahtumiin ja käännekohtiin keskittyvän kerronnan. Jaakobin huoneessa on kohtia, joissa Woolfin pyrkimys luoda uutta saa miltei ohjelmallisen luonteen. ”Silmät nauliutuvat hiilihankoon, oikea käsi tarttuu siihen ja nostaa sen, kääntelee sitä hitaasti ympäri, ja sitten asettaa sen tarkasti paikoilleen. […] Kuuluu syvä henkäys; mutta sen annetaan haihtua käyttämättömänä. Kissa marssii takanedusmattoa pitkin. Kukaan ei tee havaintoja siitä.” Romaanin dialogi koostuu usein kuin ohimennen kuulluista lauseenpuolikkaista, joista romaanin kertoja toteaa: ”nämä puolikkaat lauseet ovat kuin lippuja, joita on pantu rakennusten katoille merkeiksi alhaalla olevaa tarkkailijaa varten.”

Mutta toisin kuin kertojan käyttämät käsitteet tarkkailu ja havainnointi antavat ymmärtää, romaani ei keskity vain ulkoisiin tapahtumiin. Havaintoja värittää aina kertojan tai jonkun henkilöhahmon tunnetila, perspektiivi tai tulkinta: todellisuus ei ole objektiivinen fakta vaan subjektiivinen kokemus.

Erirytminen käännös

Jaakobin huoneessa Woolf Woolfille ominaista rytmikäs proosa, vaihtelut kevyesti juoksevien, luettelomaisten jaksojen ja korosteisen lyhyiden lauseiden välillä. Teksti tuntuu vuoroin kiihtyvän, vuoroin hellittävän – rytmissä on hengityksen luonnollisuutta. Sävyt vaihtelevat murheellisesta kujeilevaan, ja Woolfin terävä ironia pistää usein esiin.

Kirsti Simonsuuren suomennoksen rinnalla olen lukenut Virginia ja Leonard Woolfin The Hogarth Press -kustantamon syksyllä 1922 julkaisemaa romaanin toista painosta. Kääntäessään tekstiä Simonsuuri on reippaasti karsinut Woolfin viljalti käyttämiä puolipisteitä. Puolipisteillä Woolf samanaikaisesti ketjuttaa ja eristää tekstikatkelmia, mikä tekee tekstistä tahallisen luonnosmaista ja synnyttää mielenkiintoisia jännitteitä. Suomennos etenee kauniisti ja takeltelematta, mutta voi silti kysyä, onko Woolfin puolipiste niin omintakeinen tyylipiirre, että se pitäisi säilyttää. Vertailukohdaksi sopii Emily Dickinson: hänen runojensa varhaiset toimittajat ja kääntäjät poistivat surutta ajatusviivat, jotka puolestaan nykyään useimmiten ymmärretään olennaiseksi osaksi Dickinsonin tyyliä.

Merkittävin ero suomennoksen ja alkuteoksen välillä on kuitenkin tekstin ryhmittely. Jaakobin huone koostuu lyhyistä, usein parin sivun mittaisista jaksoista, joita erottaa tyhjä rivi. Suomennoksen jaksottelu eroaa usein alkuteoksesta, jolloin yhteen kuuluvien tapahtumien väliset suhteet hämärtyvät ja katkeavat. Toisaalta taas alkuteoksessa toisistaan erotetut tapahtumaketjut sulautuvat välillä suomennoksessa yhteen. Paikoin erot ryhmittelyssä muuttavat tekstin merkitystä esimerkiksi siten, että yhden henkilön mielenmaisema siirtyykin toiselle. Koska Woolf oli tunnetusti tarkka vedosten oikolukemisessa, on syytä olettaa, että Hogarth Pressin painoksessa jäsentely on hänen taiteellisen näkemyksensä mukainen. Kun Simonsuuri ei alkusanoissa käännösratkaisujaan perustele, jää epäselväksi, miksi suomennos noudattaa ilmeisesti jonkin myöhemmän edition rytmitystä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto