Unennäkijän muistelmat

Kirjailija Anita Konkan (s. 1941) muistelmat tuovat lukijan iholle raikkaan tuulahduksen maailmalta ja maailman kirjallisuudesta. Nimestään huolimatta Unennäkijän muistelmissa ei käperrytä omiin uniin eikä viljellä pikkusieluisia kulttuuripanetteluja vaan luodaan sielukasta panoraamaa Anita Konkasta ja hänen elämästään.

Anita Konkka on suuriin ikäluokkiin kuuluva suomalainen naiskirjailija, lukenut, opiskellut, matkustellut, kokenut ja nähnyt, hävennyt ja pelännyt, rakastanut ja rohjennut, puntaroinut ja punninnut. Siitä elämästä hän kirjoittaa, sen ehdoista ja mahdollisuuksista: ”Minä olin kaksinainen, ruumis ja henki kiskoivat eri suuntiin. Ruumis kaipasi yksinkertaisia nautintoja, lämpöä, ruokaa, hyväilyä ja hedelmöitystä. Henki kaipasi vapautta.” (s. 83.) Näiltä naisilta meillä on vielä paljon opittavaa. Suomen Simone de Beauvoir yksissä kansissa!

Konkka on kulkenut ikäluokkansa tavoin 1970-luvun poliittiset liikkeet ja kuohunnat, mutta usein etäältä ja vähän sivusta tapahtumia katsellen.

Tämän maailman unia

Unet ovat olleet tärkeitä Anita Konkan kirjallisessa tuotannossa, ja muistelmateoskin avautuu unen maailmaan. Ensimmäinen muisto ja uni ei vie kirjailijan henkilökohtaisen fantasian pyörteisiin niin kuin nykyisin muodikkaassa autofiktiivisessä kirjallisuudessa, vaan uni tuodaan lukijalle tunnistettavan todellisuuden kehyksiin.

Esimerkiksi näin uni tuodaan tähän maailmaan ja kehystetään lukijalle ymmärrettävään tapaan: ”Lapsuus on paikka jonne en kaipaa, mutta jonne unet heittävät harva se yö. Viime yön unessa seisoin isoäidin keittiön ikkunan ääressä ja katselin punaisten samettiverhojen välistä Savonlinnan Linnanrakentajankadulle, jolta kuului melua.” (s. 7) Unen sisäisin maailma – näin teksti antaa ymmärtää – kuuluu vain kirjailijalle itselleen, meillä muilla ei ole sinne pääsyä.

Kulttuuria ja kirjallisuutta

Anita Konkka kasvoi kulttuuriperheessä. Hänen isänsä Juhani Konkka oli tunnettu venäläisen kirjallisuuden suomentaja ja äiti Anja Konkka oli kuvataiteilija. Mitenkään erityisen onnellisena ei muistelija, nyt jo yli 70-vuotias kirjailija, lapsuuttaan kuitenkaan pidä. Lapsuus ja nuoruus ovat kuitenkin turvallisesti takana, ja niitä voi nyt kuvata etäältä, hyväksyvästi, asioita paremmin ymmärtävänä: ”Tavallisesti lapset lähtevät kotoa ja vanhemmat jäävät. Meillä tapahtui päinvastoin. Isä lähti lokakuussa ja äiti joulukuussa vuonna 1958.” Anita joutui itsenäistymään varhain.

Myöhemmin Anita Konkka opiskelee kirjallisuutta, liikkuu kirjailijapiireissä ja ystävystyy monien nykyisin tunnettujen kirjailijoiden kanssa. Osa kirjailijoista esitellään lukijalle koko nimellään, osa vain etunimellään. Helsingin kirjallisuus- ja kulttuuripiirejä tuntemattomalle lukijalle etunimet jäävät etunimiksi, ei niitä viitsi alkaa arvailla. Kirjan loppuun on kiinnostuneille liitetty hakemisto, jossa joitain nimiä, ystävien ja sukulaisten nimiä kiinnitetään lukijan kartalle.

Konkka on kulkenut ikäluokkansa tavoin 1970-luvun poliittiset liikkeet ja kuohunnat, mutta usein etäältä ja vähän sivusta tapahtumia katsellen. Kirjan mukaan hän on etsiytynyt vähitellen itselleen luontevampaan olemiseen: lukemiseen ja kirjoittamiseen, psykoanalyyttiseen kirjallisuuteen, feministiseen kirjallisuuteen ja naisliikkeeseen ja jossain vaiheessa myös zen-meditaatioon, unien näkemiseen ja niistä kirjoittamiseen. Esikoiskirjansa hän kirjoitti jo 1970-luvulla. Vähitellen hänestä on kypsynyt arvostettu ja palkittu kirjailija.

Luontevaa muistelemista

Paljon ja monipuolisesti lukeneena Anita Konkka tuntee tietenkin hyvin myös omaelämäkerralliset teokset ja muistelmakirjallisuuden. Unennäkijän muistelmat onkin täynnä kirjallisia lainauksia – osin tietoisia, osin varmaan tiedostamattomiakin lainauksia  – kansainvälisestä muistelmakirjallisuudesta, Goetheltä, Rousseaulta, Augustinukselta, Tolstoilta, Virginia Woolfilta, Simone de Beauvoirilta – listaa voi jatkaa. Myös suomalaisia kirjailijoita on epäilemättä mukana, Toivo Pekkasta ja monia nykykirjallisuuden nimiä, naisomaelämäkertojia, muistelijoita, omaelämäkerrallisen proosan viljelijöitä.

Ihastuttavaksi ja kadehdittavaksi teoksen tekeekin Konkan kyky kuvata arkista todellisuutta sanoilla.

Monien kirjailijoiden ja kirjojen nimiä on kirjassa kursivoitu ja nostettu esiin, mutta muistelmakirjallisuuden viittauksia ei ole korostettu, vaan ne on kirjoitettu sisään Konkan omaan muistelmaproosaan, mikä sopii subjektiivisen kirjallisuuden henkeen. Loppuun liitetyssä kirjallisuuslistassa nousee esiin klassikkokirjallisuus ja nimikkeitä Artemidoroksen Unikirjasta ja I Chingistä Julia Kristevaan ja Joanna Russiin. Konkan listan kanssa voisi mennä kirjakauppaan – eikä paljon muita kirjoja loppuelämässään tarvitsisi.

Suomalaisten naismuistelijoiden helmasynti on sentimentaalisuus, ne kuuluisat kullatut muistot. Anita Konkka osaa välttää liikatunteellisuuden ansan ja taitaa välittää pelkistetyssä omakohtaisuudessaan vilpittömämmän oloisia muistoja ja kokemuksia, jotka lukijan on helpompi ottaa vastaan.

Joskus tunteiden välttäminen johtaa ääriproosallisuuteen ja sitä kautta paradoksisesti tunteen välittymiseen, esimerkiksi rakastumisen tunteen häpeällisyyteen, kuten seuraavassa, jossa Anita Konkka muistelee nuoruuttaan: ”En silti kiistä, etteikö se kirja olisi vaikuttanut halun heräämiseen ja johtanut suudelmiin ja seksiin, mistä seurasi rakastumiseksi kutsuttu tila, jolle on ominaista mielen levottomuus, hajamielisyys ja äärimmäinen keskittyminen halun kohteeseen, todellisuudentajun puute sekä harhanomaiset ruumiintilat, jolloin tuntee välillä leijailevansa pilvissä, välillä olevansa syvässä, pimeässä kuopassa” (s. 65).

Toki Anita Konkka muistelee kirjassa myös rakkauksiaan, menetettyä isäänsä ja monia matkaansa lähteneitä miehiä, Heikki Virolaista ja Hannu Salamaa, joista hän muotoilee omintakeiset kuvansa.

Miten upealta ja kadehdittavalta Anita Konkan elämä tuntuukaan – kaikessa arjessa ja väliaikaisissa kurjuuden tunnoissakin. Kivinen on tosin ollut Anita Konkankin tie. Matka kirjailijuuteen on merkinnyt paljon työtä ja monia uhrauksia. Ilmaiseksi kirjailijan taito ei ole tullut. Ihastuttavaksi ja kadehdittavaksi teoksen tekeekin Konkan kyky kuvata arkista todellisuutta sanoilla. Hänen kirjoittamisessaan on luonteva, omintakeinen ja konstailematon rytmi, johon lähtee mukaan mielellään.