Kristallipalatsi

Anna-Kaari Hakkaraisen kolmas romaani Kristallipalatsi sijoittuu muotiblogien maailmaan. Muotibloggari Dora esittelee blogissaan vaatteitaan, parisuhdettaan, täydellistä elämäänsä ja aviomiestään Paulia. Paulin kautta Doran blogiin tutustuu nimetön yliopistotutkija. Yliopistotutkija kiinnostuu blogista, sillä hän yhdistää bloggaamisen tutkimuskohteeseensa Oscar Wildeen – 1800-luvulla eläneen kirjailijan. Nykyajan sosiaalisessa mediassa elämäänsä esittelevien bloggaajien elämäntavoissa kun on yllättävän paljon samankaltaisuuksia.

Kolmas keskeinen henkilö tarinassa on Pauliina, jonka elämä on niin kaukana Doran merkkivaatteiden, luonnossa nautittujen picnicien ja tyylikkäiden ystävien täyttämästä maailmasta kuin olla voi. Pauliina tosin yrittää parhaansa mukaan päästä sisään muotilehdissä näkemäänsä utopiaan: lapsena hän ompelee itselleen lehdissä näkemiään vaatteita, myöhemmin hankkii bloggareiden käyttämiä vaatteita ja teeskentelee, että salassa ostetut H&M:n neuleet ovat kalliita muotiluomuksia.

Kirjan kieli on niin kuvaavaa, värikästä ja raikasta, että lukija tuntee näkevänsä jok’ikisen vaatekappaleen ja puutarhan.

Jokainen romaanin henkilö on moniulotteinen kokonaisuus, josta haluaisi aina vain tietää enemmän ja enemmän. Vähemmällä huomiolle jäävät hahmot saavat lisää syvyyttä päähenkilöiden kautta – Paulista opitaan enemmän yliopistotutkijan mietteiden kautta, Doran ystävästä Henriikasta taas Doran ajatuksia seuraamalla. Pauliina kertoo yksinhuoltajaäidistään, joka ei Pauliinan mielestä uskalla haaveilla eikä myöskään tehdä tavoitteidensa saavuttamisen eteen työtä. Lisäksi Pauliina on naimisissa ja seurustelee samaan aikaan rokkari Vanen kanssa.

Myös kirjan maailma on hyvin rakennettu, kiinnostava ja teemoiltaan monipuolinen kokonaisuus. Kristallipalatsi on visuaalinen lukukokemus, sillä kirjan kieli on niin kuvaavaa, värikästä ja raikasta, että lukija tuntee näkevänsä jok’ikisen vaatekappaleen ja puutarhan.

Toinen muistelee menneitä, toinen suuntaa tulevaan

Kristallipalatsin tarina alkaa, kun yliopistotutkija tutustuu Doran blogiin, ja huomaakin katselevansa ruudulta vanhaa tuttua. Hän tunnistaa Dorassa tytön, jonka kanssa vietti lapsuutensa seikkailemalla puutarhassa. Lapsuusystävän näkeminen herättää yliopistotutkijan mielessä muistoja ja hän alkaa kertoa lapsuudestaan puutarhurin ja taidehistorioitsijan tyttärenä.

Kaikki muistot keskittyvät kuitenkin Doraan. Tutkijan muistoista välittyy kipeä rakkaus, kaipuu sellaista ihmistä kohtaan, jota ei voi enää saavuttaa. Hän puhuu ystävästään ihailevaan sävyyn, nostaa hänet jalustalle ja korostaa hänen saavutuksiaan. Tutkijan jokaisessa sanassa kuuluu rakkaus.

Siinä missä tutkija keskittyy menneisyyteen, Doran katse on tiiviisti tulevaisuudessa. Dora saa tarinan alussa kustannussopimuksen, ja iloitsee jo unelmansa täyttymisestä – hänestä tulee oikea kirjailija! Kirjan kirjoittaminen osoittautuu kuitenkin oletettua hankalammaksi, paljon helpompaa on suunnitella julkaisujuhlia ja naputella uusia blogikirjoituksia. Ja tietysti shoppailla. Dora on materialisti henkeen ja vereen, ja vaatteita ja muotia on kuvattu teoksessa asiantuntevasti. Hakkaraisen kokemus lifestyle-lehden toimittajana, muotibloggarina ja vintage-vaateharrastajana näkyy Kristallipalatsissa selvästi.

Hakkaraisen kokemus muotibloggarina näkyy Kristallipalatsissa selvästi.

Yliopistotutkijaa ja Doraa yhdistää paitsi mennyt myös tuleva, sillä Doran aviomies Paul ja tutkija alkavat viettää yhä enemmän aikaa yhdessä. Tutkija myös lukee Doran blogia ja yrittää sitä kautta päästä lähemmäs kauan sitten kadottamaa ystäväänsä.

”Iltapäivällä istun pitkään ikkunan edessä, katsoin puutarhaan, mietin Paulia. Sitä kuinka olemme samassa pisteessä. Kun katson sinua, näen hänet.
Kun sinä lähdit, jäin yksin. Kukaan ei näe minua, en anna nähdä.
Mutta tänään päivällä koin hetkittäin, että Paul näki.
Se oli pelottavaa.” (S. 159)

Pauliinan tarina etenee kronologisesti, lapsuuden ja nuoruuden vaikeuksista aikuisuuteen ja uudenlaisiin haasteisiin. Koska Pauliina ei aluksi tunnu liittyvän kahteen muuhun päähenkilöön millään tavoin, hänen osuutensa tarinasta ovat joskus hieman hämmentäviä – mihin tässä ollaan matkalla, mitä varten tämän ihmisen elämästä kerrotaan näin tarkasti? Pauliina ei kuitenkaan ole irrallaan kirjan maailmasta, sillä hänellekin muoti ja vaatteet ovat kaikki kaikessa. Pauliina tarjoaa köyhemmän ja kekseliäämmän näkökulman muotiin ja ostamiseen Doran täydellisen, muotivaatteiden täyttämän elämän rinnalle, sillä hän ei voi ostaa kaikkea mitä haluaa. Hänen on osattava huijata, keinotella ja taktikoida saadakseen sen, minkä Dora voi hankkia yhdellä hiiren klikkauksella.

Maailma houkuttelee heittäytymään

Hakkaraisen edellinen romaani Purkaus sijoittuu pienelle saarelle Islantiin. Siinäkin pääosassa on kolme ihmistä, jotka kaikki kertoivat tarinaa omalla tavallaan. Hakkarainen onnistui islantilaisen saaren miljöön kuvaamisessa, ja niin hän onnistuu nytkin blogimaailman, tutkijanelämän ja puutarhojen kuvaamisessa. Hyvin rakennetut henkilöt ovat saaneet ympärilleen tarkasti suunnitellun maailman, joka hurmaa lukijan.

”Dora kävi Aalto-kahvilassa kahvilla ja Akateemisessa kirjakaupassa selaamassa uusimpia muotilehtiä ja käveli ensin Pohjoisesplanadin päästä päähän ja sitten vielä takaisin Aleksanterinkatua. Hän kävi Stockmannin tuoksuosastolla ja suihkautti uusinta Chloén tuoksua ranteisiin, herkkuosastolta hän osti tuoretta leipää, mansikoita ja kirnuvoita, ne sopivat yhteen, näyttivät korin pohjalla harkitulta asetelmalta. Kirnuvoin paketissa oli täsmälleen sama sinisen sävy kuin paperikassissa.” (S. 184)

Viimeiset sata sivua on lähes pakko lukea yhteen menoon.

Hakkarainen on selvästi parantanut siinä, mikä Purkauksessa ei vielä ollut aivan kohdillaan. Purkauksessa tarina ei tuntunut olevan matkalla oikein mihinkään, Kristallipalatsissa juoni liikkuu koko ajan eteenpäin. Se ei ole millään tavalla ennalta-arvattava, vaan erityisesti viimeiset luvut tuovat mukanaan paljastuksia, näkökulmanmuutoksia ja muita yllätyksiä. Onko kukaan kertojista oikeasti luotettava? Viimeiset sata sivua on lähes pakko lukea yhteen menoon. Viimeisen kappaleen luettuaan lukija on aivan pyörällä päästään, ja tuntuu, että kirja on heti luettava uudelleen, ihan vain varmistukseksi siitä, että varmasti on ymmärtänyt kaiken oikein.