Huopaaminen

Kun liukuhihna oli vielä nuori keksintö, marxilainen filosofi Antonio Gramsci arveli sen olevan eduksi vallankumoukselle: tuotantokoneistoon kahlittu ruumis jätti työläisen mielen vapaaksi.

Nykyään automaatio siirtää työväkeä liukuhihnalta kokouksiin, kehityskeskusteluihin tai koulutusseminaariin, mutta perusasetelma on sama. Ainoastaan filosofin toiveikas ajatus näin saavutetun olemassaolon tarkoituksellisuudesta puuttuu.

Antti Leikas aloitti pari vuotta siten julkaistun esikoisromaaninsa Melominen (2011) ilmaan piirretystä budjettikäyrästä. Pöydän ympärillä istuu viisi henkilöä myyntiryhmästä, kuudes on tuotekehityksestä. Tämäkin suhdeluku kertoo talouselämän kehityssuunnista. Tavaroiden myyminen on vaativampaa kuin niiden tekeminen.

Tarina, jos Melomisessa sellaista on, kertoo perheellisen Jaatisen normipäivästä. Mielikuvissa sisäinen poski painuu kämmentä vasten vaikka Gramscin väheksymä ruumis säilyttää kokouspöydän ääressä lähes täydellisen ryhdin. Tosin vallankumouksen sijaan ajatus harhailee unettomassa yössä, menetetyssä nuoruudessa ja tisseissä. Välillä myös fysiikan suuret kysymykset nivoutuvat kotitöihin:

”Aika ei ole lineaarinen vaan syklinen, sillä kaikki minkä jättää tekemättä, odottaa edessä, niin kuin eilisen tiskit.”

Kari Hotakaisen ja Petri Tammisen jalanjäljille sovitettu proosa on tällä tavoin miellyttävää luettavaa, hyvääkin. Ainoastaan mittakaava on turhauttavan pieni. Kuten myyntiryhmän katseella, joka kääntyy ikkunaan etsiäkseen kaukaisuutta kerrostaloseinien välistä.

Arjen muuttaa siedettäväksi ironia ja välttämättömäksi huoli omista lapsista.

Toistuva metafora on myös virran mukana ajelehtiminen. Se kertoo, ettei Jaatisen sukupolven porvari enää tunne suurta ylpeyttä tai edes vastuuta tekemistään valinnoista. Arjen muuttaa siedettäväksi ironia ja välttämättömäksi huoli omista lapsista.

Leikaksen lukijat jakautuvat sen mukaan, ketkä pitävät tätä suuren suurena viisautena ja ketkä eivät.

Kyläkomedian ainekset

Leikaksen toinen romaani Huopaaminen alkaa tappelusta. Työmatkalle lähetetyn insinööritiimin sisällä on syntynyt erimielisyyttä, läppärit ovat hukassa eikä paikastakaan ole tietoa. Nimistöstä päätelleen se on jossakin Tšekissä, mutta Leikaksen tarkoitusperiin riittää, ettei olla vain kalenterin ja Fleximin ulottumattomissa, vaan jotenkin perustavammin kiireestä ja nykyajasta vapaina. Tällaisen ihmisen perustilan kuvaamiseen kelpaa näköjään miljöö, jossa yhdistyy 1950-luvun teknologia ja laiskasti melankolinen, kenties slaavilainen tunnelma – mukaan lukien juontia, naintia, tanssia ja kalastusta.

Urbaanimman Melomisen sijaan Huopaaminen kokeilee siis kyläkomediaa, mikä Hotakaisen tai Tammisen sijaan kuluu enemmän Arto Paasilinnan tai Simo Hämäläisen tontille. Laji on maineeltaan konservatiivinen, ja sisältää seuraavia aineksia:

1. Elämänkatsomuksellinen, kansanomainen aforismi, esimerkiksi: ”Maailmaan mahtuu loputtomasti erilaisia asioita, ei täältä tila lopu.”

2. Viinan käyttöön liittyvä, kansaomainen sutkaus, esimerkiksi: ”Tikkari pitää pientä rakennusta pystyssä kaksin käsin.” Tai: ”Kirpeää kuin Kinnusen Arvon kusi.”

3. Jokin tilanteen herkistymistä tai tunnelman muutosta havainnoiva luontokuva: ”Polku kiertää kohti kirkon takana rönsyävää ryteikköä ja sen läpi. Viimein se puhkaisee aukon tiheään kuusiaitaan, ja miehet kumartuvat hämärästä ulos kirkkauteen, jota loppusyksyn aurinko läikyttää pitkin edessä avautuvaa näkymää.” Tai: ”Tulee lyhyt, napakka tulenpuuska ja löytää poppelista vielä yhden lehden, jonka saa riuhtaistua irti.”

4. Jokin eläinsymboli, mieluusti lintu, jonka voi yleisöstä riippuen selittää joko Bo Carpelanin runoudesta tai Reino Helismaan ”Kulkurista ja joutsenesta” saaduilla vaikutteilla, esimerkiksi: ”Isokokoinen korppi istuu Tikkarin olkapäällä nokkaansa aukoen.” Tai: ”Eräältä oksalta hyppäsi siivilleen musta lintu, joka lähti lentämään kohti miesten venettä siivenkärjet vettä hipoen.”

Koska laji on sääntöjensä sitoma, on se siksi myös kunnianhimoinen. Huopaamisessa taiteellisen asun hiominen tuntuu enemmän kuin Melomisessa. Tekijä varioi ja kehittelee lukijalle taakaksi asti, ja ilmeisesti ajattelee, että vaikka asia tuli selväksi vähemmälläkin juomisen ja jouten olon kuvauksella, taidetta voi aina jatkaa taiteen vuoksi.

Omat säännöt

Kunnianhimo käy ilmi myös romaanin toisesta osasta, jossa säännöt muuttuvat. Nyt ne ovat Leikaksen omia.

Matkan jälkeen pidetään palautekeskustelu, jossa edelliset luvun tapahtumat kerrataan, välineinä powerpoint ja fläppitaulu. Ei nyt niin kirjaimellisesti kuin Jennifer Eganin romaanissa Aika suuri hämäys, vaan ihan verbaalisesti kuvailemalla, mitä palaverin johto näyttää kaaviolla tai piirtää tussilla.

Rieha on hauskaa pitkän tovin, varsinkin kun konsulttikielen ja runouden taipumus vertaus- ja muihin kielikuviin sulautuu, mutta sitten tekijä haluaa varioida ja kehitellä. Toisaalta kulttikirjailija David Foster Wallacen novelli ”Mister Squishy” väsytti minut nopeammin.

Jonkin kokeelliselle kirjallisuudelle ominaisen autenttisuusvaatimuksen takia Wallace teki tarinastaan yhtä läpitunkemattoman ja pitkäpiimäisen kuin oikeasta markkinointityöryhmän kokouksesta, mutta toisaalta kirjailijan itselleen valitsema haastekin on kovempi kuin Leikaksella.

Mitähän suomalainen kirjallisuus tekee, kun veteraanihaudat täyttyvät?

Wallace ottaa niin tosissaan kuin voi sen ajatuksen, että liike-elämän kieli sisältää perinteiselle kirjallisuudelle rinnakkaisen elämänkuvauksen kielen. Sen sijaan Leikas asettuu ivaavansa ilmiön ulkopuolelle, turvallisesti gogolmaiseen tai huovismaiseen positioon.

Lopuksi Melomisesta tuttu virta taas vie ihmistä, kun Leikas palaa toimistosta kyläkomedian maisemiin. Tosin tehtyään ensin lukijan tietoiseksi siitä, että hän haluaa enemmän kuin leppoisaa hymyilyä. Liian radikaalisuuden välttämiseksi loppuluvun tapahtumia silti valvoo elämänkokemuksen rikastaman ja sydämeltään sivistyneen ihmisen arkkityyppi: sotaveteraani.

Mitähän suomalainen kirjallisuus tekee, kun vuodet vierivät vielä lisää, veteraanihaudat täyttyvät, eikä samaa perusratkaisua voi enää luontevasti istuttaa tarinan kehyksiin? Kelpaako veteraanin tilalle kolme ylioppilasta siivoojana kasvattanut yksinhuoltajaäiti vai tarvitaanko nykymenon perspektiiviksi Ruandan kansanmurhan tai Somalian nälänhädän todistanut maahanmuuttaja?