Kalavale

Kiina-ilmiön ja kvartaalitalouden 2000-luvulla satiirin aiheita varmasti riittää. Samoin kirjallisuudessamme riittää pikkuhauskaa verbaaliakrobatiaa. Todella tinkimättömät tykittäjät ovat harvassa – kun Jussi Kylätaskukin siirtyi pilkkakirveineen autuaammille metsästysmaille.

Sitäkin suuremmalla innolla tarttuu uuteen Arto Salmiseen. Hän on 2000-luvulla parantanut otettaan kirja kirjalta. Paskateoria (2001) sisältää hauskaa roiskintaa iltapäivälehtimaailmassa, mutta kokonaisuus jää hajanaiseksi. Taksikuskiodysseia Ei-kuori (2003) marssittaa näyttämölle todella rumat, likaiset ja ilkeät sekä kuvaa yhteiskunnan pelkkänä hyväksikäytön ja alistamisen verkostona. Samaa lapiolla päähän -linjaa jatkaa Lahti (2004). Samalla se laajentaa Salmisen yhteiskuntakuvausta armeijaympyröihin ja pienyrittäjän ahdinkoon.

Salmisen kirjoissa viehättää hiotun, paikoin lyyrisiä tehoja saavan ilmaisun ja rujon, räävittömän sisällön ristiriita. Tämänsyksyinen, tosi-TV- ja pintajulkisuusmaailmassa ilakoiva Kalavale on niistä romaanina täysipainoisin. Satiirin tehoja ei suinkaan syö, että henkilöissä on inhimillistä kosketuspintaa ja juoni kulkee jäntevästi katkeraan loppuun saakka.

Fisu-Hanski Hannukkala on ”vanhan liiton starbu”, mies digitaalisen kuilun väärältä puolelta. Hän on luonut maineensa ja omaisuutensa perustan radiohupailujen ja television ensimmäisten, ”kalmankankeiden viihdeohjelmien” aikakaudella. Vaimonsa kuoleman jälkeistä yksinäisyyttä Fisu-Hanski on potenut sadan juontajattaren ja perintöprinsessan sylissä. Heistä uusin on Itä-Helsingin ”slummeista” missiksi noussut Oona. Tämän mustasukkainen bodaripoikaystävä ja huumeita pyörittävä sisar eivät lupaa Fisu-Hanskille seesteistä vanhuudenlempeä.

Uusmedianousukas Kasperi saa Fisu-Hanskin puhuttua mukaan kaikkien aikojen tosi-TV -hankkeeseen. Mukaan otetaan kaksitoista syrjäytynyttä, joiden työkokemus rajoittuu pikkurikollisuuteen sekä metrossa pummilla matkustamiseen.

Lähiö-survival saa nimekseen Auschwitz. Puolet osallistujista on vuorollaan vankeina, puolet vartijoina. Oona heiluttaa nahkaisissa rintaliiveissään juontajan piiskaa. Kasperi osoittautuu mestariksi product placement -sponsorisopimusten haalinnassa. Sähkötuoli saa virtansa Fortumilta. Sloggi ja Sultan-kondomit ovat myös hyvin esillä: seksisuhteet tehdashalliin suljettujen sadistinalkujen välillä ovat enemmän kuin suotavia.

Mediahypetystä pidetään yllä iltapäivälehdille vuodetuilla paljastuksilla juontaja-Oonan yksityiselämästä. Katsojat voivat pudottaa kilpailijoita pois soittamalla maksulliseen numeroon. Kun kisaan osallistuva aviopari ajautuu kaikelle kansalle näytetyn pettämisoperetin jälkeen eroon, mediahaaskalinnut ovat heti valmiina: kuumalla linjalla saa äänestää, kummalle vanhemmalle lapset menevät.

Kuulostaako yliampuvalta ja irvokkaalta? Varmasti. Kanavasurffailua tai iltapäivälehtien ja Seiskojen selailua ei kuitenkaan tarvitse paljon harrastaa, ennen kuin Salmisen sysimusta satiiri alkaa tuntua pelottavan ajankohtaiselta.

Kalavaleen maailmassa vallitsee vahvemman oikeus, sosiaalidarwinistinen eloonjäämistaistelu. Raakuus ei ole rahasta tai sosiaaliluokasta kiinni: pettäminen ja hyväksikäyttö ovat yhtä lailla Oonan moniongelmaisen ystäväpiirin kuin Fisu-Hanskin golfkentällä kokoontuvan hyvävelikerhon ominaisuuksia.

”Arbeit macht frei”, kuului natsien pahamaineisen keskitysleirin tunnuslause: työ tekee vapaaksi. ”Money macht frei”, julistaa katsojasegmenteistä ja asenneavaruuksista vaahtoava Kasperi.

Varmemmaksi vakuudeksi Salminen panee yhden kilpailijoista viiltämään partakoneen terällä käsivarteensa hakaristin sekä sirpin ja vasaran. Kasvottomalla markkinataloudella ei vastaavaa tunnusta ole. Muuten se ei joukkotuhon ideologioista eroakaan.

”Köyhä kansa ei ymmärrä herrojen kieltä. Ne pystyy valehtelee mitä vaan.” Ideologiakritiikin tekee nautittavammaksi Salmisen valmius sylkeä moneen suuntaan. Osansa Kalavaleessa saavat itsetärkeät kulttuuripiirit sekä maailmanparantamisen trendikkäät muodot.

Salminen kuvaa vakuuttavasti aikaa, jolloin valheet muuttuvat digitaalisiksi ja kilpailijat kokeilevat, kuka kestää pisimpään sähkötuolissa. Pitäähän nyt sairaalamaksut saada kokoon.

Jotain toivoa elämästä, joka on muutakin kuin ravintoketjun syömisjärjestyksen toteuttamista, Salminen silti jättää. Vanhenevan, elämän nurinkurisuutta pohtivan viikonloppumoralisti Fisu-Hanskin sekä ryöpsähtelevän Oonan suhteessa on hellyyttä ja ymmärrystä. He muodostavat tavallaan tasavertaisen taisteluparin, koska tietävät toisen kusettavan minkä ehtii.
”– Kyllä sä voit tavata sitä kaveria. Mutta tapaa salaa. Älä kerro mulle. Sovitaanko niin?
– Sovitaan vaan. Mut en mä välttämättä haluu ees tavata sitä. Ei se oo oikeesti mikää poikaystävä. Noi lehdet valehtelee ihan mitä sattuu. Uskot sä?
– Uskon. Mä uskon ihan mitä sattuu.”