Lahti

Arto Salminen kirjoittaa hyytävää inhorealismia. Mikä saa kuitenkin aina tarttumaan Salmisen uuteen kirjaan heti, kun näkee siitä sivunkin? Kirjat ovat kaikessa kammottavuudessaan hyviä. Tämän syksyinen Lahti tapahtuu ei-missään Lahden lähettyvillä sekä eri puolilla Uuttamaata. Lahdissa lahdataan sikoja ja pienyrityksiä. Eikä sotasalaisuuksia sitten kerrota.

Tarvitaan kolme vapaaehtoista lääkintäoppilasta ja heille annetaan huippusalainen tehtävä. Kahden päivän hommasta saa kolme vapaapäivää joten kolme vapaaehtoista ilmoittautuu. Vapaaehtoisten työnä on kuljettaa paareilla nukutettuja keskivertoisen miehen kokoisia sikoja ammattisotilaiden ammuttaviksi, kuljettaa haavoittuneet siat kenttäsairaalaan, mitata sioilta kuumeet ja ilmoittaa sotilaslääkäreille sikojen mahdollisesta häiriökäyttäytymisestä. Lisäksi he eivät voi olla kuulematta upseerien nuotiopiiriin kosteita puheita.

Siathan muistuttavat hyvin suurelta osin ihmistä. Mikä siis olisi parempaa harjoitusmateriaalia? Kammottavuudessaan Salminen taitaa kertoa asian aika läheltä todellisuutta.

Nuotiopiirissä käy selväksi, mikä on nykyaikaisen sodankäynnin voittajien taktiikka: sissisota ja terrorismi. Mallia otetaan anarkisteista ja muista luonnonsuojelijoista. Armeijalla on liian rakas ja korkea hierarkkinen rakenne. Se maksaa paljon ja on tehoton. Suuret osat toiminnoista voisi ulkoistaa. Myös sota on bisnestä. Armeijan ainoa vahvuus on logistinen osaaminen.

Kun Salmisen toinen minäkertoja on sikalahdissa, toinen elää konkreettisesti todeksi pienyritysten lahtaamisen. Suuret ketjut eivät pieniä maahantuojia tarvitse. Pienet saavat mennä, kun lämpöpuhaltimia saa Kiinasta noin kymmenyksellä siitä eurooppalaisesta tuonnista, jolla Salmisen päähenkilö on miten kuten säilyttänyt yrityksensä vesirajan yläpuolella. Koko maan Citymarketit ja Prismat on kilometrin tarkkuudella sijoitettu siten, että ne ovat riittävän lähellä riittävän suurta ostavaa yleisöä. Nämäkin kilpailevat keskenään. Se voittaa, kumpi saa saman katon alle Alkon myymälän. Pienet kuolevat kuin siat armeijan lahdissa. Firmat ovat armeijaa tehokkaampia kaikessa muussa paitsi logistiikassa.

Onko moraalin aika mennyt?

Salmista lukiessaan ei voi välttyä miettimästä moraalia – tai sitä, onko moraalia enää olemassa tai onko sillä ainakaan mitään käyttöä. Molemmat Salmisen minäkertojat pohtivat lukijan helpotukseksi moraalisia kysymyksiä. Samoin tekee lääkintäkoulun vapaaehtoisjoukkoon lähtevä uskis. Kovin kummoisiin näkemyksiin he eivät valitettavasti päädy. Päähenkilöiden yhteyden Salminen kertoo aivan romaanin lopussa. Lukija aavistaa sen jo paljon aiemmin. Lieneekö Salmisen tarkoitus vai lipsahdus? Uskovainen lääkintäkoululainen ei ole oikein uskottava. Hän vaikuttaa vielä reppanammalta kuin muut reppanat.

Salminen ei tarjoile valmiita vastauksia. Sellaiseksi joku voi tulkita viittauksen 80-luvun brezneviläiseen yhteiskuntaan, jossa pienilläkin oli elämisen mahdollisuus. Selväksi kuitenkin tulee, ettei paluusta kannata haaveilla. Ei muustakaan, korkeintaan sairaseläkkeestä, kun hullujakaan ei enää ole, on vain mielenterveyskuntoutujia. Vain harmaa tai pikimusta talous voi elättää pieniä. Vastauksensa kukin saa päätellä ihan itse.

Salmista on moitittu naiskuvan ohuudesta. Lahdissa kuva on, mikäli mahdollista, entistäkin ohuempi. Se lienee taitavan tekijän harkittu tyylikeino ja kärjistys. En siksi ryhdy asiasta elämöimään. Lahdissakin naisista puhutaan lähinnä panoina ja panoissa. Vain vanhemman minäkertojan vaimo vaikuttaa tavalliselta naiselta. Hänen alituinen jopa kotirutiineihin yltävä ja tehoyhteiskunnan aiheuttama, osin alitajuinen kiireensä on oivaltavasti kuvattu.

Salmista on kehuttu kielen runollisuudesta. Kun kirjoitin Salmisen viimevuotisesta romaanista Ei-kuori, menin moittimaan juuri tätä osuutta. Nyt annan tunnustusta. Koskemattoman luonnon kuvaus siellä ei-missään on taidokasta. Kun luin kirjan metsälammen rannan rauhassa syksyn jo hiipiessä, en voinut kuin ihailla Salmisen taitoa kuvata luonnon kauneutta.

Sanavalinnat ovat Lahdissa muutoinkin kohdallaan.